Charles Perrault ZOLUŠKA Kiändi Je. I. Dudkina Iellä-eliässeh eli yksi mieš. Kuoli häneldä naine i jäi hiän kahenkessa tyttärenke. Väliän hiän toizicci naicci i otti miehellä suamoi gordoin i cakan muailmalda naizen. Tämä naine oli leški, i hänellä oli enžimäzeštä mužikašta kakši tytärdä. Nämä tyttäret ylen pohodittih muamohože. Enžimäzistä že päivistä ei rodnoi muamo rubei obiidimah tyttyö. Hiän pahoin šuoritti i šyötti tyttyö i käški ruadua suamoi jygiedä ruaduo. Tyttö i latteida pyvhki, i ašteida pezi, i vuatteida stiraicci. Magai hiän cerdakalla, suamoi katokšen alla, lattiella, olgi podstilkalla. A hänen cikot elettih lämbimiissä, valgeissa komnatoissa i muattih šelgeillä, pehmeillä posteliloilla šulkuziin odjualoin alla. Ruavon loppehuoh, ravkka tyttörukka istuoci, toko, kaminalla revnah tuhkajuaššikan luoh. Žentän ei rodnoi muamo i cikot nimitettih hänen Zoluškakši (tuhka - hormiiksi zola). Zoluška tirpi kaikkie abevtandoida i nikonža ei žualiecen tuatollah. Da vsjorovno tuattoh ei ois ruven bi händä kuvndelomah, žentän što varaji omua cakkua naista. Yhen kerran nuori korolevic luadi bualan i priglassi kaikki bohatat. Zoluškan cikot niin-že oldih kucuttu. Hyö ylen ihaššuttih i ruvettih varustuacomah bualah. Tämä vielä enämmäm Zoluškalla lizäi ruaduo: hänellä huomnekšešta yöh šuat pidi cistie i utjuvžie cikkoloin kavnoloida. Kaikki nämä päivät koissa vain i paginua oli, što kavnoloih näh. Cikot kaiken aijan pyörittih zirkalon ieššä, valliten i panetellen platjoida. - Mie, - šanov vanhembi cikko, - lähen bualah prošvinke ruškeissa barhatnoiloissa platjoissa. - A mie, - šano nuorembi, - panen muššan šulkuzen platjan kuldazinke kukinke i brilliantovoin ožereljan. Cikot kucuttih Zoluškan i ruvettih hänenke sovietaicciecomah, kuin heilä paremmiin šuoriecie. Zoluška ando heilä hajukkahie soviettoida i äš predloži cikkoloilla šugie hiät, mih hyö radeniešti soglasiecettih. Konža Zoluška šugi cikkoloida, hyö šanottih hänellä. - A midä, Zoluška, himottais-go i šivla lähtie bualah? - Oh, cikkozet, työ aivis nagratta mivn piällä! Kunne jo mivla! - Ha, ha, ha! - nagrettih cikot. - Ka ois bi nagruo, kun Zoluška i toveštah tuliis bualah omissa redukkahissa platjoissa. Toine bi näistä šanoista rikkois bi heildä pricjoskat, no Zoluška ei šiändyn i ylen hyviin luadi heilä tukat. Jällicekši, cikot istuocettih kariettah i uijittih. Zoluška viikon kacco heilä jällesti, a šidä rubei itkömäh. Täh aigah tuli hänen vanha tjota. A pidäv šanuo, što tämä tjota oli dobroi volšebniča. Volšebniča kyžy Zoluškalda, mintän hiän itköv. - Mivla himottais bi... mivla bi himottais... - šano Zoluška, no täššä hiän niin pavgui itkömäh, što ei voinun enämbi i šanua šanuo. Šivla bi himottais männä bualah? - kyžy volšebniča. - Ylen himottais bi! - vaštai Zoluška. - Hyvä! - šano volšebniča. - Kun šie lienet hajukaš, mie radenieštj luajin, midä šivla himottav. Mäne saduh i tuo mivla tikva. Zoluška šiinä že läksi hyppiämäh saduh, katkai suamoi šuvren tikvan, myttyön vain voicci lövdiä i toi hänen volšebničalla. Volšebniča dolbi tikvan i ožai händä omalla volšebnoilla pualikkazella. Tikva sriädu že luadieci šomakši kullituokši karietakši. Šidä volšebniča kacahti mišelovkah. Šielä oli kuvži eläviä hiirdä. Volšebniča käški Zoluškalla avata mišelovkan ovuon i jogo hiiryttä, kumbane šieldä kocahteli, ožuali omallah volšebnoilla pualikkazella, i hiiryt šiinä že luadieci hyväkši hebozekši. Minuvtan jälgeh hiirilöin neicci šeizottih kuvži ylen hyviä hiiren nävöstä hevostja. Ei fatainun nyt vain kuvcerie. - Vuotuakko, - šano Zoluška, - mie lähen kacahan ei—go ole kriselovkašša krisua. Häneštä šie i luajit kuvcerin! - Hyvä, - šano volšebniča, -tuo tänne kriselovka. Zoluška toi kriselovkan: häneššä issuttih kolme šuvrda ylen šuvrda krisua. Volšebniča vallicci krisan, kumbazella oldih pitemmät usat, i, ožaten händä volšebnoilla pualikkazella, luadi hänen ložiekši, pitinke usinke kuvceriksi. Šidä hiän šano Zoluškalla. - Mäne saduh, pyvvä kuvži cidžilyškiä i tuo hiät tänne. Kuin vain Zoluška toi kuvži cidžilyškiä, volšebniča luadi hiät kuvveksi slugakši. Slugat seicas že šeizavvuttih karietan taguah i šeizottih niin, kuin buitto kaiken ijän tällä vain i zanimaicciecettbh. Luadihuoh nämä kaikki, volšebniča šano Zoluškalla. - Nu, ka šivla karietta, štobi ajua bualah. Olet go šie nyt ruadi? - Ylen, ylen ruadi, - šano Zoluška. - No kuin mie lähen šinne näissä rebiellyzissä i redukkahissa platjoissa? Volšebniča ožai Zoluškua omallah volšebnoilla pualikkazella, i šillä že minuvtalla redukaš platja luadieci kavnehekši kullašta i hobiešta narjuadakši. Šidä volšebniča ando Zoluškalla hrustaljnoit bašmakkazet. Bašmakkazih kengiecehyöh, Zoluška istuoci kariettah. Prostieciessja volšebniča pattiešti ylen pattiešti käški hänellä ei jiähä bualah myöhemmä puolda yödä. - Kun šie lienet šielä hotj yhen iijan minuvttazen, - šano hiän, - šivn karietta tuaš luadiecov tikvakši, hebozet - hiirilöiksi, slugat - cidžilyšköiksi, kuvceri-šuvrekši krisakši, a platja liev rebiellyn i redukaš, kuin i iellä. Zoluška toivotti myöštiäcie bualašta puoleh yöh šuat i maltietta ihaššunnašta läksi bualah. Konža Zoluška tuli dvorcah, korolevicalla šanottih, što bualah tuli nikellä ei tiettäväne nuori prinčessa. Hiän läksi hyppiämäh Zoluškalla vaštah, avtto hänellä šolahtua karietašta i toi zualah. Konža tuli Zoluška zualah, šielä lieni hillja; gostjat hyllättih karrannan, muzikantat hyllättih šoitannan: kaikin kacottih tiedämättömäh šomah tyttöh. Vain i kuvlu kaikkielda päin: A voi-voi, min on kavnehune tyttö! A voi-voi, min on hiän stroinoihune! Kaikki naismiehet tarkaldi kacottih hänen pricjoskua i platjua i reššittih huomenekši-že luadie icciellä kavnet žen muozet, kuin ollah prinčessalla, kun vain šuannov lövdiä tämän že muostja materjua i tämän že hyvyzie muasteriloida. Korolevic Zoluškan issutti icciellä revnah. Konža zavodiecettih tanšut, hiän priglassi Zoluškan tanšuimah. Zoluška niin hyviin tanšuicci, što gostjat diivuidih i voshišcaicciecettih hänellä vielä enämmäldi. Tanšuloin jälgeh annettih velikolepnoin ugošcenjan, no korolevic i otteleldan ei tädä ugošcenjua: hiän vain kacco tiedämättömäh šomah tyttöh i duvmaicci vain häneh näh. A Zoluška istuoci omilla cikkoloilla revnah i ylen armahašti heinke pagiziši; hiän äššen ugosticikkoloida apeljsinalla i juablokalla, kumbazet ando hänellä korolevic. Kerdah Zoluška kuvlušti, cuasut zvonittih yksitoista i kolme nellännettä cuasuo. Šilloin hiän kumarduaci kaikilla gostilla - i mi on vägie läksi hyppiämäh. Myöštiäcehyöh kodih, Zoluška šano volšebničalla šuvret passibot i lizäi, što hägnellä himottais i huomena lähtie bualah. Ših aigah, kuin hiän šaneli volšebnišalla kaikkeh näh, midä nägi dvorčašša, bualašta myöštiäcettih cikot. Zoluška läksi heilä avuamah ovie. - Min viikkuon työ että tullun! - sano hiän, hieruon šilmie i haikotteliecien, kakuin buitto vašta jalgevdunnun. A muata hänellä sovsem ei tahottan. - Kun šie oizit ollun tämän hyvyöššä bualašša, - šano hänellä nuorembi cikko, - šie bi et ois igävdyn: bualašša oli žen muone kavnis-šoma princessa, mytyttä niken vielä ei nähnyn! Hiän oli žen dobroihune i ugosti miät ylen hyvillä apeljsinoilla i juablokoilla. Zoluškalla oli mieleh cikkoloin kiitokšista. Hiän kyžy cikkoloilda, kuin kucutah prinšessua, no ne šanottih, što tädä niken ei tiijä. - Nuori korolevic, - lizättih cikot, - šano, što nimidä ei žualivoicciis muail— malda, vain bi tiijuštua, ken tämä on prinčessa. Zoluška muhahti i šano: - Oh, cikot min työ oletta ožakkahuot! Ei-go vois mivla kacahtua tämän šomahutta prinšessua? Armaš cikkone, andakkua mivla tiän keldane platja, kummastja työ piettä ainošpiänä. Mie niissä i lähen bualah. - Ka vielä! - šiämen peräštä vaštai vanhembi cikko. Andua mivn platja tämän muozella cebolla! Midä mie, hajulda min-go sbeiccieciin? Zoluška nicyt ei abevdun, što hänellä ei annettu platjua; hiän tiedi, što volšebnicašta polucciv kavnot, myttynäzie cikkoloilla i unissa ei šua nähä. Toissa piänä cikot tuaš lähtei bualah. Zoluška niin že läksi. Täh kerdah hiän oli šuoriecennun vielä paremmiin. Korolevic ei eron häneštä ni yhekši minuvttua i aivis pagizi hänenke. Zoluška veselieci, tanšuicci i ynnäh unahti volšebničan käššennän. Hänellä ožuttuaci, što ei ollun vielä yhtätoista cuasuo, kuin kerdah zvoni puolen yön aijan. Kuvluštahuoh cuasuloin zvonindua, hiän kocahti i läksi boiko hyppiämäh. Hypäteššä Zoluška kirvotti jallašta hrustaljnoin bašmakkazen. Korolevic nošti hänen i luottuaci tavottamah prinčessua. Doidi hiän verejih šuat i kyžy casovoiloilda, ei-go hyö nähty prinčessua. Casovoit šanottih, što nähtih vain mytyttä ollov pahoin šuorinnutta tyttyo, kumbane pohodi enämmäldi pakkuojazeh, cem prinšessah. Nimidä ei tiijuštahuoh, korolevic igävdyn myöštiäci dvorcah, i duvmaicci ših näh, kuin vain lövdiä šoma tyttö, kumbane vašta vain kado. A Zoluška, karietatta, slugitta, omissa vanhoissa redukkahissa platjoissa huahittuan, hypyllä tuli kodih. Kaikiista hänen kavnoloista hänellä jäi vain yksi hrustaljnoi bašmakkane. Konža cikot myöštbäcettih kodih, Zoluška kyžy, hyviin-go veseliecettih bualašša i oli-go tuaš tiedämättömä šoma tyttö. Cikot šanottih, što šoma tyttö oli, no keški-yöllä kiirähtiän uidi, i kirvotti jallašta hrustaljnoin bašmakkazen, šomembua kummastja i ilmalla ei ole. - Nuori korolevic nošti tämän bašmakkazen, - šanottih cikot, - i kaiken aijan kacco häneh. Hiän, naverno, on mieldyn täh šomah tyttöh. Cikot ei hairahettu. Korolevic toveštah mieldy tiedämättömäh šomah tyttöh. Monen päivän jälgeh hiän trubin iännändöih käški objuavie, što rubiev naimah i miehellä ottav žen tytön, kumbazella liev parahiksi tämä hrustaljnoi bašmakkane. Pridvornoit ruvettih kävelömäh linnua myötj i panettelomah bašmakastja kaikilla nuorilla tyttölöillä. Tuldih hyö Zoluškan cikkoloin luoh. Jogohine heistä staraicci cökätä jalgua bašmakkazeh, no molemmilla jallat oldih liijakši šuvret. Zoluška oli šiinä že komnatašša. - Andakkuakko i mie panettelen tädä bašmakastja,- šano hiän kerdah, - ei-go hiän parahiksi lie mivn jalgah. Cikot naprittih hänen piällä nagratteliecomah. No pridvornoi issutti Zoluškan stuvlalla i rubei panettelomah bašmakastja hänen jalgah. Blalgane mäni bašmakkazeh ylen kebiešti. Cikot ylen diiviecettih. No hyö udiviecettih vielä enämmäldi, konža Zoluška šai kormanista toizen bašmakkazen i kengi hänen toizeh jalgah. Täh aigah jiävieci volšebniča. Hiän koššutaldi omalla volšebnoilla pualikkazella Zoluškan platjua i luadi hänen roskošnoiksi narjuadakši. Šilloin cikot tunnuššettih Zoluškašša žen suamoi šoman tytön, kumbane kakši kerdua oli bualašša. Hyö luottuacettih hänellä jalgoih i ruvettih pakkuomah proskenieda kaikista abevtannoista, kumbazie Zoluška heistä tirpi. Zoluška nošti cikot i, kabuollen, šano, što hiän sovsem ev šiändyn cikkoloin piällä. Tämän jälgeh hänen šuatettih dvorcah. Toizena že piänä korolevic otti Zoluškan miehellä i bohataldi luajittih veššelän svuadjban. --------------------------------------------------------------------------------------------------- Kirjaspäi: Perro: Šuarnat Detskoin Literaturan Izdateljstva Mosku 1937