Charles Perrault

ZOLUŠKA

Kiändi Je. I. Dudkina


Iellä-eliässeh eli yksi mieš. Kuoli häneldä naine i jäi hiän
kahenkessa tyttärenke. Väliän hiän toizicci naicci i otti miehellä
suamoi gordoin i cakan muailmalda naizen. Tämä naine oli leški, i
hänellä oli enžimäzeštä mužikašta kakši tytärdä.  Nämä tyttäret ylen
pohodittih muamohože.

Enžimäzistä že päivistä ei rodnoi muamo rubei obiidimah tyttyö. Hiän
pahoin šuoritti i šyötti tyttyö i käški ruadua suamoi jygiedä
ruaduo. Tyttö i latteida pyvhki, i ašteida pezi, i vuatteida
stiraicci.  Magai hiän cerdakalla, suamoi katokšen alla,
lattiella, olgi podstilkalla.  A hänen cikot elettih lämbimiissä,
valgeissa komnatoissa i muattih šelgeillä, pehmeillä posteliloilla
šulkuziin odjualoin alla.

Ruavon loppehuoh, ravkka tyttörukka istuoci, toko, kaminalla revnah 
tuhkajuaššikan luoh. Žentän ei rodnoi muamo i cikot nimitettih hänen 
Zoluškakši (tuhka - hormiiksi zola).

Zoluška tirpi kaikkie abevtandoida i nikonža ei žualiecen
tuatollah. Da vsjorovno tuattoh ei ois ruven bi händä kuvndelomah,
žentän što varaji omua cakkua naista.

Yhen kerran nuori korolevic luadi bualan i priglassi kaikki
bohatat. Zoluškan cikot niin-že oldih kucuttu.  Hyö ylen ihaššuttih i
ruvettih varustuacomah bualah. Tämä vielä enämmäm Zoluškalla lizäi
ruaduo: hänellä huomnekšešta yöh šuat pidi cistie i utjuvžie cikkoloin
kavnoloida.

Kaikki nämä päivät koissa vain i paginua oli, što kavnoloih näh. Cikot
kaiken aijan pyörittih zirkalon ieššä, valliten i panetellen
platjoida.

- Mie, - šanov vanhembi cikko, - lähen bualah prošvinke ruškeissa
barhatnoiloissa platjoissa.

- A mie, - šano nuorembi, - panen muššan šulkuzen platjan kuldazinke
kukinke i brilliantovoin ožereljan.

Cikot kucuttih Zoluškan i ruvettih hänenke sovietaicciecomah, kuin
heilä paremmiin šuoriecie. Zoluška ando heilä hajukkahie soviettoida i
äš predloži cikkoloilla šugie hiät, mih hyö radeniešti soglasiecettih.

Konža Zoluška šugi cikkoloida, hyö šanottih hänellä.

- A midä, Zoluška, himottais-go i šivla lähtie bualah?

- Oh, cikkozet, työ aivis nagratta mivn piällä! Kunne jo mivla!

- Ha, ha, ha! - nagrettih cikot. - Ka ois bi nagruo, kun Zoluška i
toveštah tuliis bualah omissa redukkahissa platjoissa.

Toine bi näistä šanoista rikkois bi heildä pricjoskat, no Zoluška ei
šiändyn i ylen hyviin luadi heilä tukat.

Jällicekši, cikot istuocettih kariettah i uijittih.

Zoluška viikon kacco heilä jällesti, a šidä rubei itkömäh.

Täh aigah tuli hänen vanha tjota.  A pidäv šanuo, što tämä tjota oli
dobroi volšebniča.

Volšebniča kyžy Zoluškalda, mintän hiän itköv.  

- Mivla himottais bi... mivla bi himottais... - šano Zoluška, no täššä
hiän niin pavgui itkömäh, što ei voinun enämbi i šanua šanuo.

Šivla bi himottais männä bualah? - kyžy volšebniča.

- Ylen himottais bi! - vaštai Zoluška.

- Hyvä! - šano volšebniča. - Kun šie lienet hajukaš, mie radenieštj
luajin, midä šivla himottav. Mäne saduh i tuo mivla tikva.

Zoluška šiinä že läksi hyppiämäh saduh, katkai suamoi šuvren tikvan,
myttyön vain voicci lövdiä i toi hänen volšebničalla.

Volšebniča dolbi tikvan i ožai händä omalla volšebnoilla pualikkazella.
Tikva sriädu že luadieci šomakši kullituokši karietakši.

Šidä volšebniča kacahti mišelovkah. Šielä oli kuvži eläviä hiirdä.

Volšebniča käški Zoluškalla avata mišelovkan ovuon i jogo hiiryttä,
kumbane šieldä kocahteli, ožuali omallah volšebnoilla pualikkazella, i
hiiryt šiinä že luadieci hyväkši hebozekši. Minuvtan jälgeh hiirilöin
neicci šeizottih kuvži ylen hyviä hiiren nävöstä hevostja.

Ei fatainun nyt vain kuvcerie.

- Vuotuakko, - šano Zoluška, - mie lähen kacahan ei—go ole
kriselovkašša krisua. Häneštä šie i luajit kuvcerin!

- Hyvä, - šano volšebniča, -tuo tänne kriselovka.

Zoluška toi kriselovkan: häneššä issuttih kolme šuvrda ylen šuvrda
krisua.  Volšebniča vallicci krisan, kumbazella oldih pitemmät usat,
i, ožaten händä volšebnoilla pualikkazella, luadi hänen ložiekši,
pitinke usinke kuvceriksi. Šidä hiän šano Zoluškalla.

- Mäne saduh, pyvvä kuvži cidžilyškiä i tuo hiät tänne.  Kuin vain
Zoluška toi kuvži cidžilyškiä, volšebniča luadi hiät kuvveksi
slugakši. Slugat seicas že šeizavvuttih karietan taguah i šeizottih
niin, kuin buitto kaiken ijän tällä vain i zanimaicciecettbh.

Luadihuoh nämä kaikki, volšebniča šano Zoluškalla.

- Nu, ka šivla karietta, štobi ajua bualah. Olet go šie nyt ruadi?

- Ylen, ylen ruadi, - šano Zoluška. - No kuin mie lähen šinne näissä
rebiellyzissä i redukkahissa platjoissa?

Volšebniča ožai Zoluškua omallah volšebnoilla pualikkazella, i šillä
že minuvtalla redukaš platja luadieci kavnehekši kullašta i hobiešta
narjuadakši.  Šidä volšebniča ando Zoluškalla hrustaljnoit
bašmakkazet.

Bašmakkazih kengiecehyöh, Zoluška istuoci kariettah. Prostieciessja
volšebniča pattiešti ylen pattiešti käški hänellä ei jiähä bualah
myöhemmä puolda yödä.

- Kun šie lienet šielä hotj yhen iijan minuvttazen, - šano hiän, -
šivn karietta tuaš luadiecov tikvakši, hebozet - hiirilöiksi, slugat -
cidžilyšköiksi, kuvceri-šuvrekši krisakši, a platja liev rebiellyn i
redukaš, kuin i iellä.

Zoluška toivotti myöštiäcie bualašta puoleh yöh šuat i maltietta
ihaššunnašta läksi bualah.

Konža Zoluška tuli dvorcah, korolevicalla šanottih, što bualah tuli
nikellä ei tiettäväne nuori prinčessa. Hiän läksi hyppiämäh Zoluškalla
vaštah, avtto hänellä šolahtua karietašta i toi zualah.  Konža tuli
Zoluška zualah, šielä lieni hillja; gostjat hyllättih karrannan,
muzikantat hyllättih šoitannan: kaikin kacottih tiedämättömäh šomah
tyttöh.  Vain i kuvlu kaikkielda päin:

A voi-voi, min on kavnehune tyttö!
A voi-voi, min on hiän stroinoihune!

Kaikki naismiehet tarkaldi kacottih hänen pricjoskua i platjua i
reššittih huomenekši-že luadie icciellä kavnet žen muozet, kuin ollah
prinčessalla, kun vain šuannov lövdiä tämän že muostja materjua i
tämän že hyvyzie muasteriloida.  Korolevic Zoluškan issutti icciellä
revnah. Konža zavodiecettih tanšut, hiän priglassi Zoluškan tanšuimah.
Zoluška niin hyviin tanšuicci, što gostjat diivuidih i
voshišcaicciecettih hänellä vielä enämmäldi.

Tanšuloin jälgeh annettih velikolepnoin ugošcenjan, no korolevic i
otteleldan ei tädä ugošcenjua: hiän vain kacco tiedämättömäh šomah
tyttöh i duvmaicci vain häneh näh.

A Zoluška istuoci omilla cikkoloilla revnah i ylen armahašti heinke
pagiziši; hiän äššen ugosticikkoloida apeljsinalla i juablokalla,
kumbazet ando hänellä korolevic.

Kerdah Zoluška kuvlušti, cuasut zvonittih yksitoista i kolme
nellännettä cuasuo. Šilloin hiän kumarduaci kaikilla gostilla - 
i mi on vägie läksi hyppiämäh.

Myöštiäcehyöh kodih, Zoluška šano volšebničalla šuvret passibot i
lizäi, što hägnellä himottais i huomena lähtie bualah.

Ših aigah, kuin hiän šaneli volšebnišalla kaikkeh näh, midä nägi
dvorčašša, bualašta myöštiäcettih cikot. Zoluška läksi heilä avuamah
ovie.

- Min viikkuon työ että tullun! - sano hiän, hieruon šilmie i
haikotteliecien, kakuin buitto vašta jalgevdunnun. A muata hänellä
sovsem ei tahottan.

- Kun šie oizit ollun tämän hyvyöššä bualašša, - šano hänellä nuorembi
cikko, - šie bi et ois igävdyn: bualašša oli žen muone kavnis-šoma
princessa, mytyttä niken vielä ei nähnyn!

Hiän oli žen dobroihune i ugosti miät ylen hyvillä apeljsinoilla i
juablokoilla.  Zoluškalla oli mieleh cikkoloin kiitokšista. Hiän kyžy
cikkoloilda, kuin kucutah prinšessua, no ne šanottih, što tädä niken
ei tiijä.

- Nuori korolevic, - lizättih cikot, - šano, što nimidä ei
žualivoicciis muail— malda, vain bi tiijuštua, ken tämä on prinčessa.

Zoluška muhahti i šano:

- Oh, cikot min työ oletta ožakkahuot! Ei-go vois mivla kacahtua tämän
šomahutta prinšessua? Armaš cikkone, andakkua mivla tiän keldane
platja, kummastja työ piettä ainošpiänä. Mie niissä i lähen bualah.

- Ka vielä! - šiämen peräštä vaštai vanhembi cikko. Andua mivn platja
tämän muozella cebolla! Midä mie, hajulda min-go sbeiccieciin?

Zoluška nicyt ei abevdun, što hänellä ei annettu platjua; hiän tiedi,
što volšebnicašta polucciv kavnot, myttynäzie cikkoloilla i unissa ei
šua nähä.

Toissa piänä cikot tuaš lähtei bualah. Zoluška niin že läksi. Täh
kerdah hiän oli šuoriecennun vielä paremmiin.

Korolevic ei eron häneštä ni yhekši minuvttua i aivis pagizi hänenke.

Zoluška veselieci, tanšuicci i ynnäh unahti volšebničan
käššennän. Hänellä ožuttuaci, što ei ollun vielä yhtätoista cuasuo,
kuin kerdah zvoni puolen yön aijan. Kuvluštahuoh cuasuloin zvonindua,
hiän kocahti i läksi boiko hyppiämäh.

Hypäteššä Zoluška kirvotti jallašta hrustaljnoin bašmakkazen.
Korolevic nošti hänen i luottuaci tavottamah prinčessua.

Doidi hiän verejih šuat i kyžy casovoiloilda, ei-go hyö nähty
prinčessua.  Casovoit šanottih, što nähtih vain mytyttä ollov pahoin
šuorinnutta tyttyo, kumbane pohodi enämmäldi pakkuojazeh, cem
prinšessah.

Nimidä ei tiijuštahuoh, korolevic igävdyn myöštiäci dvorcah, i
duvmaicci ših näh, kuin vain lövdiä šoma tyttö, kumbane vašta vain
kado.

A Zoluška, karietatta, slugitta, omissa vanhoissa redukkahissa
platjoissa huahittuan, hypyllä tuli kodih.  Kaikiista hänen
kavnoloista hänellä jäi vain yksi hrustaljnoi bašmakkane.

Konža cikot myöštbäcettih kodih, Zoluška kyžy, hyviin-go veseliecettih
bualašša i oli-go tuaš tiedämättömä šoma tyttö.

Cikot šanottih, što šoma tyttö oli, no keški-yöllä kiirähtiän uidi, i
kirvotti jallašta hrustaljnoin bašmakkazen, šomembua kummastja i
ilmalla ei ole.

- Nuori korolevic nošti tämän bašmakkazen, - šanottih cikot, - i
kaiken aijan kacco häneh. Hiän, naverno, on mieldyn täh šomah tyttöh.

Cikot ei hairahettu. Korolevic toveštah mieldy tiedämättömäh šomah
tyttöh.

Monen päivän jälgeh hiän trubin iännändöih käški objuavie, što rubiev
naimah i miehellä ottav žen tytön, kumbazella liev parahiksi tämä
hrustaljnoi bašmakkane.

Pridvornoit ruvettih kävelömäh linnua myötj i panettelomah bašmakastja
kaikilla nuorilla tyttölöillä.

Tuldih hyö Zoluškan cikkoloin luoh.  Jogohine heistä staraicci cökätä
jalgua bašmakkazeh, no molemmilla jallat oldih liijakši šuvret.

Zoluška oli šiinä že komnatašša.

- Andakkuakko i mie panettelen tädä bašmakastja,- šano hiän kerdah, -
ei-go hiän parahiksi lie mivn jalgah.

Cikot naprittih hänen piällä nagratteliecomah.

No pridvornoi issutti Zoluškan stuvlalla i rubei panettelomah
bašmakastja hänen jalgah. Blalgane mäni bašmakkazeh ylen kebiešti.

Cikot ylen diiviecettih. No hyö udiviecettih vielä enämmäldi, konža
Zoluška šai kormanista toizen bašmakkazen i kengi hänen toizeh jalgah.
Täh aigah jiävieci volšebniča. Hiän koššutaldi omalla volšebnoilla
pualikkazella Zoluškan platjua i luadi hänen roskošnoiksi narjuadakši.

Šilloin cikot tunnuššettih Zoluškašša žen suamoi šoman tytön, kumbane
kakši kerdua oli bualašša. Hyö luottuacettih hänellä jalgoih i
ruvettih pakkuomah proskenieda kaikista abevtannoista, kumbazie
Zoluška heistä tirpi.

Zoluška nošti cikot i, kabuollen, šano, što hiän sovsem ev šiändyn
cikkoloin piällä.

Tämän jälgeh hänen šuatettih dvorcah.

Toizena že piänä korolevic otti Zoluškan miehellä i bohataldi
luajittih veššelän svuadjban.

---------------------------------------------------------------------------------------------------
Kirjaspäi:

Perro: Šuarnat
Detskoin Literaturan Izdateljstva
Mosku 1937