Maksim Gor'kij

Zazubrina

Perevodan luadi Naumov

Karjalan Gosudarstvoj Izdatel'stva

Petrozavodsk, 1939

Soderžanija

Zazubrina

...Miun kameran pyöryžä ikkuna oli tyrmän dvoral päj. Se oli ylen
korgiél lattiés, no, panduo sejniä vaste stola i noustuo sil, mié sajn
nähtä kaj, midä luadijhes dvoral. Ikkunan piäl, levon räystähän al,
golubjat luaittih ičel pezä, i konza mié, byvalo, kačojn ikkunas päj
alah dvoral, net gul'ketettih miun piän piäl.

Miul oli kylläl ajgua sidä varojn, čtoby tunnustuakseh tyrmän élaién
ke, i mié tiézin, čto kajkis vesselin ihmine sen igävién éläién keskes
oli - Zazubrina.

Tämä oli leviéhardejne i jarié miés, ruskiélojn rožién i korgién očan
ke, kudaman al ajvin éläväjzeh läjmettih suuret svetlojt sil'mät.

Iččeh šuapkua hän pidi tagarajvol, korvat tötötettih hänen brejtyl
piäl kuj-liéne kummakkahasti, pajjan kagluksen tesjomkajzié hän ni
konza éi sivellyt i kurtkan polié éj salbajllut, i hänen joga muskulan
lijkahtus I andoj éllendiä hänen hengeh näh, kuj nerottomah
igävöjmizeh i suuttumizeh.

Ajvin nagraja, lijkkuva i šumnoj, hän oli tyrmän kummattajana; händä
alalleh okružajčči joukko harmualoj tovarišoj, hän nagratti i
razvlekajčči sidä kajken luadujzil kur'joznolojl vyhodkojl,
čomennellen iččeh iskrennojl vesselyöl tuskakasta, igäviä tyrmän
élajgua.

Kerran kameras päj progulkal hän tuli kolmen rotan ke, kudamat oldih
vijzahasti valljastetut hojkkajzih nuo- rajzih. Zazubrina juoksendeli
nijl jal'geh dvorua myöte, ringuen, čto hän ajau trojkal; rotat
uravuhuo hänen ringunnojs, piéksettihes kajkkih puolih, a
arestantat-kaččojat hohotettih, kuj lapset, kaččoen jariéh ihmizeh i
hänen trojkkah.

Zazubrina, nägyy, čotajčči iččié olemas vaj ihmizién vesselindiä
varojn i, čtoby dostignié sidä, éj briézgujnnut ni mil. Tojči hänen
izobretatel'nosti prinimajčči žestokojt format; muga, primiéraksi,
kerran hän klejčči mil-liéne sejnäh arestantabrihaččujzen tukat,
kudama nukkuj istues mual sidä sejniä vaste, i sen jal'geh, konza
tukat kujvettih, ruttojzeh nostatti hänen. Brihaččujne raviéh hyppäj
jallojlleh i, tartuen hojkil i lajhojl käzil piäh, itkun ke langej
muah.  Arestantat hohotettih, Zazubrina oli dovol'noj. Jalles, — mié
näjn tämän ikkunas, - hän armasteli brihaččujsta, kudama jatti sejnäh
ojvallizen tukun omua tukkua.

Pajči Zazubrinua, tyrmäs oli vié yksi kajkkién suvajttava - ruskié i
jarié kazin pojgajne, piéni, kajkil balujdu, kizuaja žijvatta. Lähtien
progulkal, arestantat joga kerdua löyttih sidä kus-liéne i hätkin
telmettih sen ke, annellen sidä käzis käzih, juoksennellen dvorua
myöte sen jal'geh i andaen sil vällän kyndžié hejjan käzié i rožié,
veseldynnyjzié täl kizal balovnjan ke.

Konza hejjan sil'mih tuletteli kazin pojgajne, se otvlekajčči
vnimanijua Zazubrinas, a jal'gimäjne éj vojnut olla dovol'noj täl
predpočtenijal. Zazubrina sydämeči oli artista i kuj artista —
kaččomatta olijojh sposobnostilojh, lijjaksi iččié suvajčči. Konza
hänen joukko uvlekajččijhes kazin pojgajzel, hän jiäksendeli yksin,
istuuduj pihal kunne-gi čuppujzeh i sié pai sledi tovarišojn peräh,
kudamat unohteldih händä nämil minutojl. A mié omas ikkunas päj
sledijn hänen peräs i čuvstvujčin kajken sen, mil oli täytetty hänen
syväjn nämil ajjojl. Miul ozuttauduj väl'tämättjomäksi, čto Zazubrina
tappau kazin pojgajzen énzimajzen udobnojn slučajn tulduo, i miul oli
ylen žiäli vesseliä arestantua.  Ihmizen stremlenija olla ihmizién
yhtehizen vnimanijan tsentrana on suuri beda händä varojn, sen-däh gu
ni mi éj kuoleta syväjndä muga raviéh kui himo nruaviékseh rahvahal.

Konza istut tyrmäs, — daže homeh gribajzién élos sen sejnil ozuttauduu
interesnojksi; sentäh ellennettävä on se vnimanija, kudaman ke mié
sledijn ikkunas päj alahana olijan pienen draman peräh, ihmizen
revnostin peräh kazin pojgajzeh, i ellennettävä on se tirpamattomus,
kudaman ke mié vuotin sen loppuo. Se rodih.

Kerran kaunehena päjvänpajstojzena päjvänä, konza arestantat tuldih
kamerojs päj dvoral, Zazubrina dogadi dvorančupus maljarilojn jattämän
rengin zelenäjstä kruaskua, kudamal hyö kruasittih tyrmän levuo. Häi
mäni sen luo, duumajčči i, syvättyö sormen kruaskah, kruassi ičelleh
usat zelenäjzeh tsviéttah. Nämä zelenäjzet usat hänen ruskiél rožal
nostatettih yhtehine nagron hohotus. Mittyjne-liéne podrostka tahtoj
vospol'zujjakseh Zazubrinan idejal i tože rubej kruassimah ičelleh
ylemmästä huulda, no Zazubrina, kastahuo käen rengih, lovko hiéroj
hänel kajken rožan. Podrostka fyrkajčči i punoj piäl, Zazubrina
skočahteli hänes ymbäri, a rahvas nagrua hohotettih, kijttäen omua
zabavniékkua hyvämiélizil kirrunnojl.

Imenno täh ajgah dvoral jiävijhes ruskié kazin pojgajne.  Se astuj
dvorua myöte kijrehtämättä, gratsiozno nostellen käbäläjzié,
viuhkahutteli yläh nostetul hännäl i ni vähäjstä, näguy, éj varannut
puuttuo rahvas joukon jallojn al, kudamat pyörittih Zazubrinas i hänen
kruasitus podrostkas ymbäri, kudama kijrehel hiéroj iäre kämmenil
rožih tartujua vojhista kruaskua.

— Vellet! - ringahti ken-liéne. — Miška tuli!

— A! pluutta-Miška!

— Ruskié! Kissine!

Kazin popgajsta temmattih, i se sijrdyj käzis käzih, kajkkién
armastelduna.

— Kačo, kuj söjhes! Maha-se mittyjne on jarié!

— Ved' kuj se raviéh kazvau!

— Kyndžihes, pahalajne!

— Piästä händä! Anna iče hyppiy.

— Nu, mié azetan sellän. Hyppiä, Miška!

Zazubrinas ymbäri éj ollut ni kedä. Hän sejzoj yksin, pyhkien sormil
kruaskua usis, i kačahteli kazin pojgäjzeh, kudama hyppi arestantoin
sel'gié i olgupiälöj myöte. Tämä kajkkié ylen zabavljajčči, nagrua
hohotettih heittelemättä.

— Vellet! - davajkkua kruasimma kazin! — kuuluj Zazubrinan iäni. Se
muga helizi, ihan kuj Zazubrina, predlagajen tädä zabuavua, yhtes sen
ke i kyzyj soglassiékseh sih.

Arestantojn joukko rubej šumimah.

- Ga ved', sijdä hän töllyöy — zajavi ken-liéne.

— Kruaskas-go? sa-anojt!  

- Valjaj, Zazubrina! Kruasi teriämbi!

Hardiékas miés, tuliruskién parran ke, ringahti vesselästi:

- I priduumajčči že, sattana, tämän mojzen štuukan! Zazubrina jo pidi
kazin pojgajsta käzis i astuj sen ke kruaska rengin luo.

— Ka-ačahtakkua, vellet, vo-ot...

pajatti zazubrina:

Ruskié kazi kruassiuduu.
Zelenäjzeh kruaskah:
Da'työndykkämmä pläšnäh!

Lohkahtih nagro, i, ličaten bokkié, arestantat levittih, - 
miul nägyj, kuj Zazubrina, pidäen kazin pojgajsta hännäs, 
čuglaj sen rengih, i pläšähtellen pajatti:

Älä njaugu, vuota,
Ristidžiä älä suututa!

Hohotus yl'dyj. Ken-liéne viénojzel iänel vinguj:

— O-oj! oj, Ijuda viärämahajne!

- A, bua-atjuškat! — ravizi tojne.

I kajkin lökästeltihes nagrol, huahitettih sen periä: se viäristeli
nämién ihmizién rungié, murdeli niidä, särizytti i jurizi vozduhas —
mogučoj, zobotatoj, ajvin kazvaen i dojdien počti itkuh sah. Najzién
korpusan ikkunojs kačottih dvoral muhelojttajat rožat valgiélojs
pajkkajzis. Nadziratelja, nojaten selläl sejniä vaste, kikotti édeh
päj iččeh jarién vačan i, pidätellen sidä käzil, työndeli ičes päj
zalpojl sagiéda, basistojda, i händä duavijua hohotusta. I nagro lykki
ihmizet kajkkih puolih rengis ymbäri.  luadien jallojl udivitel'noloj
štuukkié, Zazubrina iski prisjadkua, pajattaen ičekseh:

Aj élos-se on vesselä!
D, harmua kazi é-éli,
A sen pojga, ruskié kazi,
Nygöj vihandana éläy!

— Lié-énöy, kehno siuda ottakkah! — vonguen ringahti miés tuliruskién
parran ke.

No Zazubrnnal kaj mäni hyvin. Hänes ymbäri rämizi harmualojn ihmizién
miéletöj nagro, i Zazubrina tiézi, čto tämä imenno hän zastavljajččou
muga nagramah. Joga hänen kičkistelemizes, joga hänen lijkkujas
šutovskojn rožan viäristännäs hyvin nägyj tämä hyvä miéli, i kaj hänen
runga kipsahtelih joukon hyvän miélen periä.

Hän pidi kazin pojgajsta piäs i, pyhkien sen villojs iäre lijgoj
kruaskoj, ollen artistan rolis, kudama soznavajččou oman pobedan
joukon piäl, väzymättä, pläšši, pajattaen:

Rodnojt vellet kačokkua,
Ristindöjh vih'jakkua;
Kazil pidäy nimi andua,
kuj vaj vojnnou nygöj kuččuo?

Kaj midä vaj oli sijnä nagroj bezumnojn vesselyön käzis olijan
arestantojn joukos ymbäri — nagroj päjväjne raudajzién rešotkojn ke
olijojn ikkunojn stjoklil, muhahtelih sinine tajvas tyrmän dvoran piäl
i daže sen vanhat, ligahizet sejnät budto kuj muhahteltihes éläién
muhalmol, kudamil pidäjs podavljajja iččeh ves- selys, kuj-bo se éj ni
bušujččis hejs ymbäri kaj rodiuduj uuvessah, lykkaj ičes igävän
harmuan vijdan, kudama toj igävyttä, kaj éläydyj, propitajduna täl
čijstijal nagrol, kudama, kuj päjväjne, daže i ligua zastavljajččou
olla vähäjstä priličnojmbana.

Hejttähyö zelenäjzen kazin pojgajzen nurmel, kudaman suarukkajzet,
tungeuduen kivilöjn välis, luaittih kir'javaksi tyrmän dvora,
Zazubrina, vozbuždjonnoj, huahittaja i higehine, ajvin pläšši iččeh
tantsua.  No nagro jo sammujli. Sidä oli lijjan äjja, i se väzytti
ihmizet. Kuda-ken gi vié pahah luaduh vingahtelih, érähät jatkettih
hohottua, no jo harvembah... Jal'gimaj, tuldih momentat, konza kajkin
oldih vajkkani, krome pljasovojn pajattajua Zazubrinua i kazin
pojgajsta, kudama hilljajzeh i žualobno njauguj, ryyvellen hejnié
myöte. Se počti éj érojtannuhes sijdä tsviétal i vojbi olla, čto
kruaska sovendi hänen, klejčči yhteh sen dviženijat - suuripiähine,
njablakko, se tolkuttomasti ryydeli särizijoil käbäläzil, azettelihes,
budto kui tartellen hejnix, i ajvin njauguj...

Ristittuizet, kačokkua!
Éččiy sijua kazi tuo,
Éndine ruskié Miška-kazi
Löyva ičel sijua éi.

razjasnjačči Zazubrina kazin pojgajzen dviženijoj.

- Kačo sié, kojra, kuj näbiéh! - sanoj ruskie detina.

Rahvas kačottih omah artistah pahojl sil'mil.

— Njauguu! — zajavi arestanta-podrostka, lekuttaen piäl kazih päj, i
kačahti tovarišojh. Hyö, kaččoen kazin pojgajzen peräh, oldih
vajkkani.

- Midä-bo, se kajkeksi-go igiä jiäy zelenäjzeksi? — kyzyj podrostka.

- Aäjja-gö sil on élettäviä? — sanoj harmua i korgié arestanta, 
istuuduen kyykkyzilleh Miškan rinnal.

- Vot se kujvahtau päjväjzen pajstos, villa-se tartuu sen piäl, i se
töllyöy".

A kazin pojgajne pahah luaduh njauguj, luadien muutosta arestantojn
hyväs miéles...

- Töllyöy? — kyzyj podrostka. - A esli gu pestä händä? 

Ni ken éj vastannut hänel. Piéni zelenäjne kuakkujne vedelehtijhes
nämién grubolojn ihmizién jallojs i oli žialojttävä omas avuttomuos.

— F-fu! hiéstyjn mié! -ringahti Zazubrina, langeten muah.  Häneh éj
obratittu vnimanijua.

I podrostka éjstyj kazin pojgajzen I luo i otti sen kazih, no jargiéh
že pani nurmuol, zajavihuo:

- Hijlava on kaj...  Sen jal'geh hän kaččoj tovarišojh i
žiälöjttävästi virki:

- Vot siul i Miška! I éj rodié mejl Miškua-se! Mintäh tapettih
žijvatta? tože".

— Nu, - i tojnah, paranou, — sanoj ryžoj.

Zelenajne pahaluadujne žijvatta ajvin ryydeli nurmikkuo myöte,
kaksikymmendä puarua sil'miä sledittih sen peräh, i ni yhtel rožal éj
ollut muhelon jal'gié.  Kajkin oldih pahas miéles, vajkkani - kajkin
liéttih mojziksi žiälöittäviksi, kuj i tämä kazin pojgajne, budto-kui
se sanoi heil iččeh stradanijan, i hyö čuvstvuidih sen kibu.

- Paranou! - muhahti podrostka, ravendaen iändä.

- Tože ... Oli Miška ... suvaidih handa kajkin ... Mintäh muokkuatta?
Tappua gu, vaj midä ...

- A ken kaj? - pahas tavas ringahti ryžoj arestanta. - Vot hän,
d'juavolin juohattaja!

- Nu, - sanoj Zazubrina varatessah, - odnuako, kajkin yhtes rešijmmä!

I hän kurčistuj tukkuh, budto kuj vilun valdua.

—-Kajkin yhtes! --riäzitti händä podrostka. — Tože!

Sié yksin viärä olet... da!

— A sié, vazajne, älä möngy, - hyväh luaduh soviétujčči Zazubrina.

Harmua starikka otti kazin pojgajzen käzih, i tarkajzeh kaččohuo sidä,
soviétujčči:

— Eželi sidä karasinas pestä, lähtöy kruaska!

— A miun miéles, ottua sidä hännäs, i piäliči sejnäs viuhkata, - sanoj
Zazubrina i, muhahtellen, lizäj: — Suamoj prostoj diélo!

— Mi-dä-ä  - ärizi ryžoj. - A eželi mié siuda iččiédäs muga? Tahtot?

— D'juavoli, —ringahti podrostka i, riuhtattuo kazin pojgajzen
starikan käzis, yrrästijhes kunne-liéne.

Starikka i vié kolme-nellä hengié lähtiéttih hänen jal'geh. 

Sijd Zazubrina jaj yksin ihmizién joukkoh, kudamat kačottih häneh
vihajzil i igävil sil'mil. Hyö kuj rovno vuotettih hänes midä-liéne.

- Ved' mié že én yksin, vellet!-žiälöittävästi sanoj Zazubrina.

— Ole vajkkani! —ringahti ryžoj. Kačellen dvorua, — ét yksin!  A ken
vié?

— Da ved' kajkin! - äjjal ringahti Zazubrina.

— U, kojra!

Rižoj iski händä kulakal hambahié vaste. Artista häjlähtih tuakse päj,
no sié päj saj tagarajvoh.

- Vellet! - vingahti hän tuskis.

No hänen vellet nähtih, čto kaksi nadzirateljua
ollah lojtton hejs i, okružittuo oma suvajttava ahtahal 
joukol, érähil iskennöjl sorrettih Zazubrina
muah. Lojttuo päj hejjan ahtas joukko ozuttnjhes kompanijaksi, 
kudama ylen raviéh midä-tahto besedujčči.

Okružittuna i hejjan pejttämänä. Zazubrina viruj heijan jallois.

Harvajzeh kuuluttih vaj gluhojt känet: lyödih jallojl Zazubrinam
bokkaluuloj vaste, lyödih kijrehtämättä, vihatta, vuottaen, konza
kiémurdellen madona, ihmine avuau jallan iskul mittyön-tahto osobenno
udobnojn kohtan. Tämä jatkuj minuttua kolme. Vdrug kuuluj
nadzirateljan iäni:

— Éj, työ, kehnot! Tijja randa, da älä langié!

Arestantat hejtettih potkinda éj kerras. Yksitellen hyö lähtiéttih
iäre Zazubrinan luoda, i jogahnne, lähties, prostijhes hänenke
potkuannal.

Konza hyö levittih, Zazubrina jaj vnrumah muah. Viruj hän rynnäs alah
päj, olgupiät hänel säristih — voj olla, čto hän itki - hän ajvin rygi
i sylleksi.

Sen jal'geh hän varovajzeh, budto kuj varaten levitä, rubej nouzemah
muas päj, ponnistijhes hurual käel muah, sid koukisti yhten jallan i,
vongahtahuo, kuj vojmatoi koira, istuuduj mual.

- Hejtelte! — ringahti grozno ryžoj. Zazubrina lekahti mual i raviéh
nouzi jallojlleh.

Sen jal'geh, häjlyen, hän lähti astumah tyrmän sejnäh päj.  Yksi käzi
hänel oli pajnettu rynnästä vaste, tojsta hän ojendi édeh. Vot hän
tartuj sil käel sejnäh i, sejzattuhuo sejniä vaste, pajnoj oman piän
muah päj. Hän rygi...

Mié näin, kuj muah kirvottih muzavat kapljat; ylen hyvin nagyj, kuj
net läjmettih harmual tjuremnojl sejnal.

I, čtoby éj revustua omal verel kazjonnojda huonusta, Zazubrina
kajkkeh luaduh starajččihes valuttua sidä muah muga, čtoby ni yksi sen
kuaplja éj puuttujs seinah.

Hänen piäl nagretTih...

I kazin pojgajne hävij sid ajjas lähtien. I Zazubrina jo ni kenen ke
éj jaganut tyrmän éläién vnimanijua.

1897 vuozi.

------------------------------------------------------------------

Kaččojat

Ijul'skoj päjvä zavodijhes ylen interesno - pandih muah
generalua. Soguavasti läpettäen, gudittih voennojn orkestran vaskizet
truvat, pikkarajne, lovkoj saldattajne, viäristähyö omassah
koketlivojt sil'mät kaččoién puoleh, čudesno sojtti kornet-a-pistonal,
i sinizen pil'vettömän tajvahan al pohoronnoj marša helizi, ihan kui
gimna päiväizel.

Venkojl katettuo ruuhta veettih suuret voronča hevot, hyö perrettih
kab'jojl mostovojn bulyžnikkua myöte, počti taktah suuren barabanan
jumizijojh hengähtyksih.  Vagavah astuttih saldatat, valgiélojs
pajjojs, losniejksi čijstittylöjs kengis, uuvikkajzet, ihan kuj égläj
luaitut nämié muah panemizié varojn; hejjan mustién rožién piäl
läpetettih štykojn sugahat. Päjväjzen hijluttama nyblién vaski paloj
ofitserstvan mundirojs, ordenat korgiélojl ryndähil oldih kuj tsvetat.
Strojnojn valgién saldatta massan jal'geh sagiésti virdaj linnalajzién
kir'java joukko, hojkkajne pöly pil'vi häjlähtelih vozduhas, i kaj oli
katettu puhtahién trubién vaskizel pajatannal.

Prjadil'nojn uuličan éläjat tungiéttih piät ikkunojh, hypättih
vorotojn tuaksi, ripustuttih zaborojn piäl, žadno ljubujččiuduen
generalan velikolepnojl ajamizel loppumattomah éländäh. Hyö
naslaždajttihes darovojl ozutuksel sijd nastroenijas, kudama ajvin i
vägehes vnušajččou nabljudajušojl hejjan tuaksi igävän duuman sih näh,
čto kaj sobytijat muailmas soveršajjahes bezdel'nikojn udovol'stvijah
nähte.

Kaj mäni ylen hyvin, strojno i toržestvenno, yksikaj gu ijul'skojn
päjvän pruazdnikkana, i hotja muah pandih ihmistä, no Prjadil'nojda
uuliččua varojn kuolemine oli lijjan privyčnojna javlenijana, se éj
nostatannut ni pahua miél'dä, ni varavuo, ni filosofičeskoloj
razmyšlenijoj; köyhät muah panemizet én oldu uvlekatel'nojna
kačondana, a vaj syvennettih élajjan igävyttä, nämät že general'skojt,
noustettih jalloilleh kajkkié ihmizié, podvualojs lähtien čerdjožkojh
sah.

Kaj mäni ylen hyvin, no vdrug kus päj liéne hyppäj ylen äjjal
piéksetty durakkajne "Igoša-smert' v karmane", hänen piéksetty figura,
pöllätti ryžojn jarién žandarman hevon - hebo yrrästih bokkah, kuadoj
duaman lilovojs pluatjas i, polgehuo raudajzel kab'jal armojttoman
Ključarevan jallal, lädžötti hänel varbahat.  hälineh vessellytti
kaččoié, osobenno kumma oli nähtä, kuj lilovoj duama, jariédä
kupečeskojda vijdua, möhkähtih pölyh sellälleh, i, segavuhuo pyšnolojh
jubkih, vingahtellen, tahtoen nousta, sudre riuhtoj jariélöjl
jallojl. Hän, vidimo, äjjal pöllästyj i sattojhes, hänen suuret rožat
vallottih, sil'mät kijristyttih.  Konečno, kaččoién nagro éj ollut
sijojlleh, oli žestokoj, no — jo nenga ammujzis ajjojs vedähes -
kummakkahaksi ozutah pakkunut lähine ihmizil, kudamih nähte kai
muailma on vaj zreliša.

No nagro hilleni, konza nähtih, čto armojtoj Ključarev ryydäy zaborah
päj, ribajttaen ičel jal'geh lädžytettyö jalgua, a jallas harmuah
uuličan pölyh virduau ojaine kaunehen ruskiéda verda.

Veri imejččöy svojstvan privlekajja ilmanigäjzién kaččoién osobenno
naprjažjonnojda vnimanijua, hyö ajvin kačotah sih osobennojl, vajkkani
olijal - žadnojl kačonnal - tämä hejl on tože ammujne himo.

I vot, unohtahuo kuolluoh generalah näh, satatettuh kupčihah näh,
kaččojat ruttojzeh keräyvyttih ahtahah kruugah armojttomas ymbäri,
kudama hyyčistyj zaborua vaste, i, kaččojen, kuj hänes valuu veri, kuj
uadun kibu lädžötettylöis luulojs viäristelöy hänen piéndä,
sinistynyttä rožaista, hyö kyzeldih händä:

— Kibié-go on, Kos'ka?

Rupistuen, se koukistaen, se ojendaen ladžötettyö jalgua, brihaččuine
burbettau:

—  Yh... Vot siul - i kerda. Vot i lahtin jumalan molimizeh...

Hän vägehes opitteli hrabriékseh, a kaččojat tojvottih hänel: 

- Andau siul Gus'kov...

- Ah, sié, kehnon avoj suu! Midä siul izändä luadiu täs a?

I ken-liéne ylen miélevästi sanoj:

- Viskua hänen édeh pölyh kopejkka, kerras nägöy, a hebuo éj nähnyt,
prohvosta!

Brihaččujne abiésti vastusti:

— Mié näjn da mié langejn, ga se ved' miuda vaččah potkaj...

Händä okružittih brihaččujzet, tarkajzeh kačellen veristä jalgua; yksi
hejs - lajhajne, golubajzién sil'mién ke — kazin luaduh jallal pejtti
pölyl muzavié, märgié veri tačmoj. Starajččiuduen pejttiä veren, häi
varaten kačahteli, kuj rovno vuotti, čto händä lyyväh täs
diélos. Hänen tovarišat leyhkäen, mujsteldih omih ruanojh näh —
lejkkavuksih, satatandojh, murrundojh i tojzih molodetskolojh
uveč'jojh näh, kudamié hyö suadih kizojs, toris, i vanhembién
vnimanijas.

Žiälivöjččijat ihmizet soviétujdih Ključareval:

- Kata mual jalga!

- Pidäy hämähäkin verkol, a éj mual.

— Hämähäkin verko pädöy lejkkavuksis.

Tuli armojttoman izändä, perepljotčikka Gus'kov, nimitetty
Billiardmasteraksi, ihmine, kudama on pahah luaduh i kijrehesti
ommeldu tukkuh neukljužolojs luulons i vanhas kulutetus nahkas,
palljas piä, lojttovuoh kačondua varojn pil'čistettylöjn sil'mién ke
kurmičojn valdua kir'javal rožal, ihan kuj kärbäjzién puakostitul.

— Muga, - sanoj hän, pejttäen käet sellän tuaksi i kaččoen učenikan
piän piäl olijah zaborah. — Mié siuda, kojran kudžu, kunne työnnin?
Miésiuda nahkua tuomah työnnin, vaj én?

— Djadjajne! - kyynelién ke sanoj Kos'ka, pejttäen käzil piada.

Ken-liéne soviétujčči perepljotčikal:

— Sié hänes i njulle nahka-se!

No tojne kaččoja dogadi:

— Éj päe, hojkka on!

- Nu, midä bo miul nygöj ruadua siun ke? - iäneh duumajčči Gus'kov,
duumissah hiéroen villahizel käel rožal olijoj kurmiččoj. Mih bo päet
sié miul jallattah?

— Djadjajne! - itkun ke molijhes armojtoj. — Mié huomei paranen".

— Anna den'gat!

Kos'ka nosti kormanis päj murčitun zelenäjzen bumuagajzen.

- Purettelit-go sié sidä d'juavoline? - kyzyj perepljotčikka, ojendaen
bumuagajsta, häjlähtih, isketti iččeh pitkän rungan kaččoién keskeh i
hävij.

Staruuhajne Smurygina, miun kvartirnoj émändä, siémečkäjzil da
prjaniékkajzil torgujččija, syväh hengästih:

- Vot hyö, izännät-se!

Skornjakka, Trusov, ser'joznoj i blagočestivoj ihmine, keskusti händä:

A sié - ole vajkkani, vanha vedelys!

Bujan, Trusovan kojra, mojne že ravié, kuj i hänen izändä, njuusteli
brihaččujzen veristä jalgua, nosti iččeh jarién hännän, irvistähyö
hambahat, rubej duumajmah.

— Kačo, éj vaj puris se! — predupreždajčči joukkuo éräs kaččoja.

- Matkua iäre!

Kojra karkojtettih iäre, pohoronnoj protsessija éjstyj uuličan uglan
tuaksi, sié päj kuuluj tärizija barabanojn ločkutus.  Lapsen pyöryžät
rožajzet oldih hiérovunnuot verel, märrät kyynälis, kivus ruskonnuot
hänen sil'mät väzynyösti kačottih mählättyh jalgah, hän kosketteli
sormil lädžäitettylöi luuhuizié i, särähtellen, nyyčkytti nenäl.

— Nellänpiän, - burizi hän, — mié molimahes olizin lähtenyt, Baranovan
sil'mä kajvol". Piästeli izändä-se. Ah, sié gospodi...  I

— Pidäs siduo jalga-se, - soviétujčči staruuhajne Smurygina i lähti
iäre.

Armojtoj, tartellen zaboran laudojh, opitteli nousta jallojlleh, no,
killjahtahuo i tartuhuo käzil vaččah, langej.

— Iš, kuj! - žiälöjčennän ke dogadi yksi joukos, a brihaččujne ulizi:

— Midä mié rubién ruadamah?

— Rammiččemah rubiét, — utešajdih händä.

Rodih igävä. Énzimäjziksi levittih brihaččujzet, sijd yksi tojzen
jal'geh, levittih vanhemmat kaččojat, uuličča tyh'eni, palljastuj -
Ključarev jaj zaboran luo yksin, piénenä ribu tukkujzena.

Mostovojl lennettih čirkujzet, golubjat, dvoris päj lähtiéttih
kuakattaen, haudojat kanat i vuažnojt kukojt, kodilojs ruvettih
kolizemah žestjanniékojn vazarajzet, barabanittih skornjakojn hojkat
savakkojzet, kengän ombelija Drjagin, saldatta puuhizen jallan ke,
ugrožajutsjujl basal rubej pajattamah, ajnavuo hänel tiéttäväjstä
pajuo:

Sejččié kymmen sejččemel vuuvel
Vojnan turka ob'javi
Rossijajzel kajkel,
Matuškajzel Moskoval...

Igävys liéni sagiémmaksi, jugiémmäksi.

Mié tämän kajken kuundelin i nabljudajčin podvualan ikkunas, pimiés
noras päj, kus éli staruuhajne Smurygina. Huondeksel, tädä päjviä
vaste, ruadaen pristanil, mié langein trjumah, murrin ičel ojgién käen
i satatin polven. Kogo yös én muannut kivun valdua, a nygöj, istues
ikkunpiélizel, kačojn muah panendoj.  kaččoih i armojttomah
Ključarevah — hän viruj uuličan tojzel puolel, juuri miun ikkunan
vastas.  Konza kaččojat levittih, mié kirgajn hänel:

— Kostja, ryyvä tänne!

Hän igävästi kačahti, nägi miun piän muan piäl i, rupistuen, vastai:

- Kuolendah sah on kibié!

— Ét voj?

Hän pajnuj édeh päj i, ponnistaen käzil muah, opitteli ryydiä, no sil
minuttua vongehen ke kuaduj bokalleh - Minutan verran itki, sijd
hiérottuo kyynälet rožua muote, sanoi:

— Vačan häi miul... Bol'niččah pidäs miuda...
 
- Gorodovojda éj-go ole uglal?

- gorodrvoj kalmojl mäni...

Hän vajkastuj, kipsahtellen.

Kenen—liéne jariét jallat kulunujzis ruskiélojs kengis tazoituttih
miun ikkunan ke, mié ringahtin:

— Éj!  

Jallat azetuttih, miun luo vajkkani pajnuj suuri
roža lammasnahka parran ke.

- Brihaččujne-se bol'niččah pidäy vediä!

— Nu? vié!

— Én voj, iče olen vojmatoj.

— A mié én ole tämän uuličan".

Ihmine syllen ke ryvähtih i lähti. Tojne éläja otnessijhes miun
predloženijah tojzeh luaduh - hän läheni brihaččujzen luo i lähties
sanoj:

— Kylläl'di vorujčittos, podletsa? Siuda éj bol'niččah, a lambeh pidäy
panna, kunne töllönnyjzié kaziloj lykitäh.

I, vypolnitun dolgan soznanijas, kijrehtämättä, kadoi.

Oli jo lähes puolda päjviä, ijul'skoj räkki sageni; ojgiélojn
päjväjzen sugahién al rudžistih levolojn lauvat, čirkujzet i golubjat
pejtyttih pil'vekseh, a brihaččujne viruj päjvän puolel, päjväjzen
pajstos, i, jarko valatettu räkel, rodih aivin harmuammaksi.
Ojendahuo lädžöjtetyn jallan, koukistahuo tervehen, hän sumbah
liččavuj juuri zaborua vaste, muutellen piädä kämmenes päj kämmenel i
burbetti, kuj čuvstviéttah.
  
- Sié midä, Kostja?

— Muga.

No vajkkani olduo, žiälöjttävästi sanoj:

- Konza Miška kolmannel kirpičäl lädžötti jallas varbahan, ga hän jo
päjvän peräs käveli. Kannal, a yksikaj käveli.

—I sié lähtet...

Kerdua kaksi opitteli hän nousta. Hänen piénet sormuot typpevyttih
zaboran ragolojh, no käet väettömästi langettih.  Miul ozuttijhes, čto
mié näen, kuj puhalduu hänen jalga, - kaj jallan poh'ja hänen oli
mittyjne-liéne ruskié, ihan kuj palajne ruostunutta raudua.

Häi paknčči juuva, no uuličča oli tyh'ja, daže lapset kunne-liéne
pejtyttih räkes. Dvoris päj, ikkunojs päj hejttelemättä kuuluj igävä,
lijjan tuttava ruado päjvän šumu. Päjväpajsto puolen harvat kävelijat
éj obrašajdu vnimanijua brihaččujzeh, duumajen, viksi, čto hän maguau:
miun ringundojh hyö otnosittihes ravnodušno, pidäen nijdä
bezdel'niékan ozorstvana. Net, kudamat astuttih miun puolda myöte,
tože éj obrašajdu vnimanijua miuh - énämbi puoli, nägyy, oldih "éj
tämän uuličan", a loput-oldih äjjal zanjatojt omil diélolojl. A
brihaččujne ajvin pajstuj päjväjzen pajstos.

Miul se-že éj ollut hyvä, kibu muokkaj olgupiäs i polves, i éj sua ni
sanuo kuj muokičči väettömyön soznanija. Muga oli stranno: vijentojsta
askelen piäs mius viruu ihmine, kudama tahtou suaha kijrehel abuo.
hänes sijriči kävelläh hänen mojzet i — éj tahtota avuttua hänel. Éj
tahtota...

Monié sadoj ihmizié éläy uuličas, kaj koit ollah ahtahasti täytetyt
hejl, miun piän piäl vajkastumatta ruatah perepletčikat, kaj uuličča
miun iés on täytetty ylen äjjal ihmizién éländä priznakojl. A mié
čuvstvujčen iččié pustynjas i, kaččomatta dušnojh žuarah, miun
syväimes on vihajne, tuskevuttaja vilu.

Pikkarajne zamyzgannoj saldattajne vaskizen kastrjuljan ke 
käes azettuj Ključarevan luo, ylen tarkah kyzeli händä — midä 
hänen ke sluččijhes, äjja-go vuotta on brihačul, ket i kus ollah hänen 
roditeljat, soviétujčči panna jalgua vaste lopuhan lehten i lähti, 
uskaldaen miul:
 
Mié butarjan työnnän, — hän postarajčeh, tämä on hänen diélo!

No, vojbi olla, hän éj löydänyt butarié, a päjväj- ne polti uuliččua
vié énämmäl, brihaččujne viruj liikahtamatta i hilljakkajzeh vojvotti.
lajhajne poččine azettuj miun ikkunan luo, röhki i, budto-kuj
poluččihuo mius kijrehellizen poručenijan, pagei iare, pujstellen
korvil, vingahtellen.

Ajoj sijriči veen vedäja, läjkyttäen vettä pučis päj, kudama oli
katettu märräl huavol, mié kyzyjn händä andua brihaččujjoel vettä, no
hän ni sanua éj vastannut, istuen pučin pial puuhizena idolana.
  
Sen jal'geh mié suutuksis, žiälejmättä iändä rubejn kuččumah abuh —
tämä dejstvujčči: vorotojn tuaksi juostih ihmizet, kyzellen tojne
tojsta:

— Ken čijhuou? — Kus tämä?  

Miun ikkunan édeh istujhes nuori skornjakka papiroskan ke hambahis.

- Sié midä čijhuot?

Mié ob'jasnijn, a hän, kuunelduo miuda, soobši rahvahal:

- Tämä Smuryginan postojal'tsa on, krjučnikka, nägyy humalas
rähizöy:midä, sanou, brihaččujsta éttä vié bol'niččah!

- A hänel mittyjne diélo?

- Humalas on...

Énzimäj hyö paistih hyväh luaduh, no tijjustahuo čijhuonnan pričinän —
suututtih. Skornjakka veseldytti hejdä, mié én nähnyt kuj hän läheni
bokas päj i ripojtti miun piäh kobrallizen pölyö, tämä ylen äjjal
nagratutti kaččoié.  Pidägtäen himon čakata hejdä. Mié rubejn
ubeditel'no dokazivajmah, čto éj sua lykkié ihmizié pihal, kuj kojrié,
i čto joga ihmine, daže piéni, zasluživajččou žiälöjččemistä.

- Toven pagizou! - soglassijhes miun ke ken-liéne nägymätöj.

— Toven? Ga iče i juoksizit politsijua kuččumah.
  
- Vojmatoj on hän, näet sié!

- Vojmatoj, a - čijhuou!

- Totta, pidäy kabrastua brihaččujne, éjga tulou politsija, vedäy
mejjat svideteljaksi.

- Hevol vastah - mittyjne že svidetelja?

- Täs on žandara!

- I žandarua vastah — éj polagaje...

Mié punojn piäl, pujstellen pölylöj, i vdrug miuda pehmiésti satatti 
vilu vezi struja - tämä skornjakka, ihastunnut oman šuutkan uspehal, 
kuadoj miul piäh täyven rengin vettä. Uuvessah lohkahti nagro.

— Lovko-o!

- Kačokkua, kui suuttui!

- Oj, buatjuškat...

Mié lujah čakkain vesselié kaččoié, tämä éi obiidinut heidä, a
ken-liéne spokoino sanoi. .

- Midä haukut? Siuda éj pezo vezil, a puhtahal veel valatettih.

- Tämä miuda éj miéllyttänyt, kirojllen, mié jatkojn ubeždajja hejdä:

- Kletčatojt kehnot - ved' työ že éllennättä, čto brihaččujne pidäy
vediä bol'niččah? Ved' Antonov Ogon' vojbi prikiniékseh!

Miul vastattih:

- Nu - éllennämmä! A sié mi bo načal'stvoj olet?  Ilve!

I uuvessah ken-liéne, hilljakkajzin hijvoen, ripojtti miun märgäh piäh
kobrallizen pölyö, i uuvessah kajkin nagrettih vesselästi, kuj lapset,
taputtaen, pläčkyttäen käzil, a mié ryyvin iäre ikkunpiélizes i
langein koikal, čuvstvujen iččié mädžöjtetyksi šuutkil.  Ikkunan tagua
paistih, uspokaivajen:

— Lijjan rutto on!

- Požarnojs kiškas päj gu händä valataldua.

— Ken bo vedäjs brihaččujzen učastkah?

— Aptekkah?

- I se! Panna pordahil, a jo aptekkari iče rasporjadihes.

- Éj, Kos'ka, nouze! vojt-go astuo?

- Jampistyj...

— Pidäy kandua händä.

— Tämä siul, Saša, pidäy! I

- Mintäh - miul?

- Sié kabakka on rinnal...

Ruvettih nagramah.

- Nu, ladno, mié kannan - soglassijhes Saša i luaskavah sanoj:

- Éh, sié, palajne... Nu, ni midä, älä vidžize! Sidä häj vot, -
vorujčetta työ, muamolojn lapset, a mié hälize tejjan ke ni mistöj...

Ihan kuj joga päjviä hän kandeli aptekkojh vojmattomié brihaččujzié.

Kaččojat levittih, i uuvessah uuličal kaj hilleni. Kuj syvän ovragan
poh'jas.

Oli pyhä päjvän ilda. Ruskiéhkot otsvetat losnitah ajnavon koin
ikkunan stjoklil, kudama nägyj miul podvualas päj. Kodi on kahten
ikkukan ke, vanha, muah hyyčistynnyt, se pohodi pakiččijah, kudama
väzynnäs istujhes kahten trepajtun zaboran välih. Häken rožil nagyj
vihajne igävys.

Uuliččua myöte juoksennellah lapset, nostattaen rozovatoloj pölyn
pil'vilöj; kus-liéne lähel sojtetah sojtol. Rähizöy humalajne lomovoj
izvozčiékka, luukas velikana, kudaman nimi on Kujvattu Häkki.

Azettuhuo ikkun piélizel, mié kuundelen kenen-ollou lajskua paginua:

- Vijnan juondas molitahes hänel sentäh, čto iče hän oli vijnan
juoja...

— Nu-u, — uskomatta vejattäy tojne iäni, - tämä éj ole pričinä
svjatostié varojn: tälleh mejl puoli uuliččua svjatoloj on...

Énzimäjne iäni vihajzena keskustau neverua:

- A sié - kuundele! Astuu hän, humalikkajne, ajjoj huondeksel kodih, a
saldatat hristnanojl piälöj lejkotah.

- Kenen saldatat?

- Hejjan...

Iänet kuulutah pitkäjzeh, joga sanas čuvstvujččehes klejkoj venjalajne
lajskus. I päjväjne laskeh lajskasti, kuj budto hänel on tiétojs, čto
huomej se rubiéu pajstamah nijl že ihmizil, kuulou net že samajzet
paginat.

Piéni tyttöjne astuu miun ikkunas sijriči i, pyhkien kyynälié, raviéh
šupettau:

- Ved'ma... vuota!

— Lejkotah, značit. Kačahti Vonifantij, kačahti, a oli hän dobrodušnoj
ihmine, hotja i oli bohatta...

— Midä-bo, bohatojn keskes gi on hyvié, primiéraksi - Troerukov, Petr
Ivanov-..

Mittyne liéne najne kyzyy:

- A sié älä keskusta!

- A miul sanah tuli.

- Da. Kačahti, da i sanou: ah, työ, sanou, tämän mojne - sen mojne
rahvas!  Min periä työ nämié lyöttä kuolendah sah! Mié, sanou, iče
jumalah uskon!  Sijd händä kerras temmattih i ke-erda! - tože piä
iäre. A hän ylep spokojno otti sen tukis, pani ičelle: kajnaloh -i
lähti uuliččua myöte, i lähti!

— S se? Lähti?

- Muga i žitijah on kir'jutettu?

- A se iče, min go, mié priduumajčin!

- N-da! Tälleh éj sua vyduumajja. Ah, sié, jumala rukka! Olis-gu kerda
éläes kačahtuakseh nengojzeh čuudoh, éiga — élat, élat...

Rasskazčiékka jatkau:

— Sid nämä saldatat i kaj kaččojat, kuolendah sah pöllästyhyö
urrastettihes juoksemah ken kunne, i tože ruvettih uskomah!...

— Ajjal uskot!

- A hän astuu i pajattau — Hristos voskrese!

— Mejjan ajgah-gu midä-gi semmojsta...

— Mejjan ajga — midä? Slava siul, gospodi! A silloj - hirnujt ét muga
— piä iäre! Strogosti oli.

— Ihmine—ni midä éj maksa, huogehembi halgoloj on...

— Annas vaj kurié.

Vajkastuttih. Lapsién kirrunnojn piäl mörähti Kujvatun Häkin bassa:

- I mié siul annan puudajzel piälakkah!

Miun ikkunan tagua uuvessah zavodihes beseda; rimskojn élajjan tiédäiä
kyzelläh:

— A kuj silloj - bohatembah go élettih ihmizet?

— Rovnojmbah. Ylen bohattoj éj ollut, nu, i keyhys tože éj
dozvoljajnnuhes.

— Éj dozvoljajnnuhes? Kuj bo tämä?

- Mojne zakona oli.

— Miélevät rahvas".

Najne kyzyy:

- A sanotah - hristianat köyhät oldih?

— Tämä — jalles. 

— Min jalles? -

- Turetskojn razorenijan jalles. Kuj turkat Tsar' Grad otettih, sid i
lähti razorenija, razorijhes kaj rahvas i prijmi mejjan veran.

— Aga! Mugamuga-muga...

Vesselä najzen iäni kirgaj:

- Kaččokkua-vaj, kedä se Guš'in vedäy?

Uuliččua myöte astuj lajha hebojne, ribajttaen peräs murennettuo
telegiä, telegäs istuj humalajne lomoviékka Guš'in, vesselästi
viuhkutellen oh'jaksil, haneh sellin tototti politsejskoj, a hejjan
välis oli lauvojs luaittu, ohral kruasittu piéni ruuhi.

- Gušin, kedä vejat? - kyzyj iäni, kudama rasskazivajčči mučenniékka
Vonifantijah näh.

Starikka - izvozčiékka miélel vastaj:

- Tejjan, tädä-armojttomua.

— Kos'kua?

- Händä.

- Neuželi - kuoli?

- A, kuj bo? Éläviä émmä haudua. Älä varua!

Telegä ajoj sijriči. Kus päj liéne hyppäj Bujan, njuustaldi muada,
kuorzuldi i kurčistahuo hännän tukkuh, pejttyj zaboran ragoh.

Brihaččujne ringuj:

— Vellet, tämä Ključarevua Kos'kua muah pannah!...

— N nda a, — paistih vorotojn luona, - kuoli, značit, brihaččujne".

— A ved', smirnoj oli!...

— Bol'ničča!...

- Sinne vaj puutu, a jo muah hyö iče veetäh...

- Huogehet ollah ihmizet...

- Hejl midä, doktorilojl? Hejl vaj žualoven'jua srokkah poluččié...

I uuvessah kuuluj tazajne iäni:

- Éj-ga vié on Kirika - Ulitan žitija...

Päjväjne laskih, ruskiét otsvetat vallottih stjoklil, i pimeni 
loppumatoj goluboj tajvahan pečuali.

1917 vuozi.