I.S. Turgenev

Mumu

Kargosizdatta, 1939, Petrozavodsk

Mumu

Yhtel lojttozis Moskovan uuličojs, harmuas kois valgiélojn kolonnojn
ke, čardakan ke i viäristynnyön balkonan ke, éli konza-liénöy barynja,
leski, kudamal oli ylen suuri dvornja.

Kajkes hänen dvornjan luvus suamojna zamečatel'nojna ihmizenä oli
raviérungane, kiéletöjn rojnnas suah dvornikka Garasim. Barynja otti
hänen kyläs päj, kus hän éli yksin, piénes pertizes, ériže vellilöjs,
i lugeuduj hän éj-go vaj kajkis parahaksi tjaglovojksi mužikaksi. 
Hänel oli ylen äjja vägié, hän ruadoj nelläs tuačči — diélo
matkaj hänen käzis, i vesselä oli kaččuo häneh, konza hän libo kyndi
i, ličaten suuril kämmenil adrah, ozuttauduj kuj yksin hän, ilmaj
hebozen abuo lejkkuajs uprugojda muan rindua, libo Pedrun päjvän
ajgana muga bojkuosti viuhkytti stojkal, čto hot' by nuorda kojvikkuo
nijttiä juurda myöte, libo näpperäh i azettumatta puj kolmearšinahizel
čiépil, i kuj ryčaga hejttäyvyttih i nostih pitkäkkäjzet i kovat hänen
olgupiälöjn myštsat.

No vot, Garasimua tuodih Moskovah, ostettih hänel kengät, kezäksi
ostettih kaftan, talven tulduo, annettih hänel käzih metla, labié, i
opredelittih händä dvornikaksi.

Äjjal händä éj miélyttänyt énzimäj hänen uuzi éländä. Lapsuos suah hän
har'javuj peldoruadolojh, kylän éländäh. Viérajtettu rahvahas omal
ozattomuol, hän kazvoj kiéletöjn i vägevä, kuj puu kazvau hyväl
plodorodn'ojl mual... Pereselittuna linnah, hän éj éllendänyt, midä
hänen ke mojsta luadijhes: igävöjčči i arbajli, kuj arbajlou nuori
terveh häkki, kudaman vaste vaj otettih nijtyl päj, kus kazvoj mehevä
hejnä hänel vaččah sah, otettih, sejzatettih raudadorogan vagonah, — i
vot, laskién hänen rungan piäl se savuo kybenién ke, se aldojlevua
höyryö, vijjah nygöj händä, viijah kolizennan i vingunnan ke, a kunne
vijjah - jumala tiédäy! Garasiman ruavot uutta hänen dolžnostié myöte
ozuttauvuttih hänel šuutkaksi krest'juanskolojn jugiélöjn ruadolojn
jal'geh: puoleh čuasuh hänel kaj oli valmis, i hän uuvestah se
sejzatteliuduj keskel pihua i kaččoj, suun huaristahuo, kajkkih
sijričči astuih, ročno tahtoen dobejččiuduo hejs päj oman zagardočnojn
položenijan razrešenijua, se kerras lähtetteli kunne-tahto čuppuzeh i,
lykättyö lojtoksi metlan i labién, sordujli rožal muada vaste i
kogonazié čuasuloj viruj ryndähil lijkkumatta, kuj tavattu zviéri.

No kajkkeh har'javuu ihmine, i Garasim har'javuj, jal'gimäj, linnan
éländäh. Ruaduo hänel éj ollut äjiä; kogo hänen objazannosti oli
sijnä, čtoby piha pidiä puhtahana, tuuva kaksi kerdua päjväs puččilojn
vettä, pilkuo i kandua halguo kuhnjah i kodih da viérahié éj laskié i
yölöjl vardojja. I pidäy sanuo, ylen hyvin ispolnjajčči hän omua
objazannostié: Pihal hänel ni konza éj ollut ni lastuo, ni toppua;
tartuu-go kunne-tahto lijan ajgah pučin ke hänen načal'stvan annettu
pahaččajne veenvedäja hebokulujne, hän vaj lijkahuttau olgupiäl i éj
vaj telegän, iče hevon ähkiäy sijas; halguo-go ruvennou halguamah,
kirves muga i heliäy hänel, kuj stjokla, i lennetäh lastut i hallot
kajkkih puolih, a midä tulou viérahih näh, ka sen jal'geh, kuj yhtel
kerdua yöl, kahten voran tavattuo, tujkkaj hiät očalleh vastakkaj, da
muga tujkkaj, čto hot' politsijah hejdä sen jal'geh älä viétä, kajkin
okolotkas ruvettih äjjal uvažajmah händä: daže päjväl sijričči
astujat, vovse jo éj mošenniékat, a muga vaj tundemattomat ihmizet,
dogadihuo groznojn dvornikan, ruvettih vijputtamah käzil ringuttih
hänel, kuj rovno hän saj kuulla hiän iänet

Kajken tojzen dvornja-joukon kel Garasim oli éj kuj prijatel'skolojs
otnošenijojs, — hyö händä varattih, - a lyhyzis: hän pidi hejdä
omina. Hyö hänen ke paistih znuakojl, i hän hejdä éllendi, tarkah
ispolnjajčči kaj prikazanijat, no omat pravat hän tože tiézi, i jo ni
ken éj ruohtinut istuokseh hänen sijal stolan tuakse. Voobše Garasim
oli strogoj i vagava, kajkes suvajčči porjadkan; daže kukojt hänen
ajgah éj ruohtittu torata, a se beda-nägöy, kerras tabuau jallojs,
pyörittäy kerdua kymmenen rattahalleh vozduhas i lykkiäy ériže tojzis.

Barynjan dvoral tože oleteldih hanhet: no hanhi, kuj on tiétojs, on
vuažnoj i rassuditel'noj lindu: Garasim čuvstvujčči hejh uvaženijan,
kävyj nijlöjn luo i syötti hejdä; hän i iče pohodi vagavah izäččy
hanheh. Hänel annettih kuhnjan piäl kamorka: hän azetti sen iče ičel,
omua miél'dä myöte, luadi ičel kravatin dubovolojs lauvojs nelläl
čurbanal - istinno bogatyrskojn kravatin; sada puudua saj panna sen
piäl — éj olis lämbynyt; kravatin al oli jugié sunduga; čuppuzes
sejzoj mojne že luja stolane, a sen rinnal — kolmejalgane stuulane, da
mojne luja i prizemistoj, čto iče Garasim, oletteli, nostaldau sen,
sordau i muhahtau. Kamorka salbavuj lukkuh, kudama omal nävöl
mujstutti kalaččuo, vaj mustua; avajnda täs lukus Garasim ajvin
kandeli ičen ke vyöl. Hän éj suvajnnut, čtoby hänen luo kävyttäjs.

Muga mäni vuozi, kudaman lopus Garasiman ke sluččiuduj éj suuri
proisšestvija.

Diélo oli ilda puoleh. Hän astuj hilljakkazeh joven randua myöte i
kaččoj vedeh. Kerras hänel ozuttauduj, čto mi-liénöy buljahteleh muvas
juuri randua vaste. Hän pajnauduj i nägi piénen kudžuzen, valgién i
mustién täplién ke, kudama, kaččomatta kajkkih omih starajčuksih éj ni
kuj vojnut piästä vees, piéksijhes, livestelijhes i särizi kajkel omal
märräl i lajhazel rungal.  Garasim kačahti ozattomah kojrakulujzeh,
tembaj sen yhtel käel, pani sizälih i lähti suuril askelil kodih
päj. Hän mäni omah kamorkah, pani kudžuzen muata kravatil, kattoj sen
omal jugiél armjakal, juoksi énzimäj konjušnjah ollen piäl, sen
jal'geh kuhnjah čuaškan ke majdoh. Varovazeh nostahuo armjakan i
levittähyö ollen, pani majdo čuaškan kravatil. Kojra-kuluzel oli
kajkkiédah nedälié kolme, sil'mät avauvuttih vaste vaj; yksi sil'mä
daže ozuttauduj suuremmaksi tojsta; se vié éj maltanut juuva čuaškas i
vaj särizi i hörčisteliydyj, Garasim otti sen kebiézesti kahtel sormel
piäs pajnaldi sen turbajzen majdoh.  Kerras kojrane rubej juomah
suuren himon ke, hirnuen, säristen i lökästyen. Garasim kaččoj, kaččoj
da kuj purskahtau nagroh...

Kogo yön hän tel'mi kojrazen ke, panetteli sidä muata, pyyhki sidä,
jal'gimäj, iče sen rinnal ujnoj mittymäl-liénöy ihastuksellizel i
hilljakkazel unel.

Ni yksi muamo éj muga armastele omua lasta, kuj armasteli Garasim omua
pitomitsua. (Kojrane oli émäččy.) Énzi ajgah se oli ylen, tyh'jajne,
tšedušnoj i tuhma, no vähin vähäzin parani i tazojttuj, a kuun
kaheksan mändyö, olduo hyvis éländä uslovijojs, izännän suurién
huolién pidämizien tuači, liéni ylen hyväksi ispanskojn rovun
kojrazeksi, pitkién korvién ke, kuj truba turbién hännän ke i suurién
vyrazitel'nolojn sil'mién ke.  Hän äjjal har'javuj Garasimah i éj
jiänyt hänes ni askelel, ajvin käveli hänel jalles, vigelöjttäen
hännäl. Garasim i nimen sil andoj - kiélettömät tiétäh, čto hiän
märizemine obrattiu tojzién vnimanijan hejh - hän rubei kuččumah sidä
Mumu. Kaj éläjat kois ruvettih händä suvajččemah i kirruttih
Mumunjaksi.

Kojrane oli ylen miélevä, kajkkih armasteliuduj, no suvajčči yhtä
Garasimua. Garasim iče suvajčči händä miélen unohtandah sah, i hänel
oli ylen paha, konza tojzet händä silitettih: varaj go vikse hän sijd
tuačči vaj revnujčči go hän sih - jumala tiédäy! Kojrane huomneksil
nostatti izändiä, riuhtoen händä polas, viétti izännän luo povodas
vanhan veen vedäjan hevon, kudaman ke éli suures sovus, važnostin ke
turbazel kävyj jovel izännän ke veel, vardojčči hänen metloj i
labiéloj, ni kedä éj laskenut hänen kamorkah. Garasim nareko häneh
varojn, luadi loukon omah ukseh, i kojrane kuj rovno tiézi, čto vaj
Garasiman kamorkas hän oli émändänä kajkkeh, i sidä myöte mändyö sih,
kerras hyvän miélen ke hyppäjli kravatil.  Yöl hän vovse éj muannut,
no éj ni haukkunut tyh'jah, kuj tojne miéletöj dvornjažka, kudama,
istues tagakäbälil i kijčkottahuo turvan i pil'čistähyö sil'mät,
haukkuu nareko igäväs, muga vaj, tiähtih, i obyčno kolme kerdua yhteh
palah.  Éj! Hiénojsta Mumun iändä ni konza éj kuulunut tyh'jah: libo
viéras lähestyj zaborah, libo kus-tahto nouzi podozritel'noj šumu,
libo šurineh.  Sanal sanoen, hän vardojčči otlično. Toziéh, oli dvoral
vié pajčči händä tojne vanha kojra, keldajsta dviéttua, muzavién
tačmojn ke, nimel'däh Volčok; no sidä ni konza, daže yöl, éj työtty
čiépis, da i hän iče, omua vanhutta myöte, vovse éj triébujnnut
svobodua — viruj vaj omas konurkas kalaččazelleh i vaj harvazeh laski
kähizevän, počti iänettömän haukunnan, kudaman sih že kerdah azetti,
kuj rovno iče čuvstvujen kajken hänen pol'zattomuon. Gospodskojh kodih
Mumu éj käynyt, i, konza Garasim kandoj halguo komnattojh, jaj ajnos
jallel i tirpamattomasti vuotti händä pordahién luo, törhistäen korvat
i kiännellen piädä se ojgiéh, se kerras hurah puoleh piénen gi
kolahtuksen kuultuo uksen tagana...

Muga mäni vié vuozi. Garasim jatkoj omié dvorničeskoloj zanjatijoj i
oli ylen dovol'noj omal ozal, kuj kerras sluččiuduj yksi vuottamatojn
slučaj, a imenno: yhtenä čomana kezäpäjvänä barynja omién priživalkojn
ke käveli gostinnojda myöte. Hän oli ylen vesselänä, nagroj i šuutti;
Priživalkat tože nagrettih i šuutittih, no osobojda ihastundua hyö éj
čuvstvujdu: kois éj ylen äjjal suvajttu, konza barynja oli vesselänä,
sentäh čto, énziksi, hän silloj kajkis trebujčči ruttuo i täyttä
sočuvstvijua i tuskevuj, esli kenen-tahto roža éj losninut
udovol'stvijal, a tojzeksi, nämä ruttovuot hänel oldih éj kodvallizet
i počti ajnos muututtih ylen igäväh i pahah nastroenijah.  Sinä
päjvänä hän kuj-liénöy ozakkahasti nouzi: Kartilojn laskehuo avaj
nellä valiéttua: täytytäh želanijat (hän joga huomneksil laski kartih)
- i čuaju hänel ozuttijhes ylen magiéksi, täs gorničnoj saj sanallizen
kijtännän i dengalleh grivenniékän.  Čoman muhizennan ke rupistunnuzil
huulil guljajčči barynja gostinnojda myöte i läheni ikkunah. Ikkunan
iés oli luaittu polisadnikka, i juuri keskimmäzel klumbal, rozovojn
varbazen al.  viruj Mumu itarkah juvi luuda. Barynja dogadi hänen.

— Bože moj, — kirgaj hän kerras: - mi-bä tämä kojrié on?

Priživalka, kudaman luo obratijhes barynja, rubej pyörimäh, gorjajne,
sen tuskakkahan bespokojstvan ke, kudama ajnos ovladevajččou
podvlastnojl ihmizel, konza hän éj vié hyvin tijja, kuj hänel éllendiä
načal'niékan rängähtys.
  
- É...n... tijja, - burahti hän: - ozuttauduu kuj kiélettoman.

- Bože moj! - keskusti händä barynja: - da se on ylen hyväjne
kojrajne! Käskekkiä händä tuuva.

Jogo kodvan se on hänel? Kuj že se mié sidä én ole nähnyt täh sah?
Käskekkiä händä tuuva.

Priživalka kerras pyörähti perednjojh.

- Ihmine, ihmine! - kirgaj hän, — tuogua teriämbäh Mumu!  Hän on
polisadnikas.

- A, händä Mumu kučutah, - lasketti barynja. - Ylen hyvä nimi.

— Ah, ylen-s! — vastaj priživalka. — Teriämbäh, Stepan!

Stepan, ravié briha, ollen lakejn dolžnostis, hyppäj polisadnikkah i
tahtoj temmata Mumun, no se kebiéh vilmahtijhes hänen sormién al i,
törhistähyö hännän täyttä jalgua hyppäj Garasiman luo, kudama sih
ajgah kuhnjan reunas čijsti i pujsteli puččié, punoen sidä käzis, kuj
lapsién barabanua. Stepan hyppäj hänel jal'geh, zavodi tabajlla juuri
hänen izännän jalgoj vaste; no kirmié kojrane éj andaudunut viérahal
käzih, hyppi i punelojtti. Garasim muhelojtannan ke kaččoj kajkkeh täh
voznjah: jal'gimäj, Stepan pahamiélizenä nouzeldi i kijrehesti
sellitti Garasimal znuakojl, čto barynja, näet, trebujččou siun
kojrazen ičen luo. Garasim vähäzel udiviuduj, odnako, kuččuj Mumun,
nosti hänen muas i andoj Stepanal.  Stepan toj hänen gostinojh i
sejzatti parketal.  Barynja zavodi händä kuččumah laskovojl iänel
iččeh luo. Mumu, rojndas sah vié éj ollut tämmözis hyvis pokojojs,
ylen äjjal pöllästyj i hyppäj ukseh päj, no, vastattu Stepanan käzil,
rubei särizemäh i hyčistyj sejniä vaste.

- Mumu, Mumu, tule miun luo, tule barynjan luo, - sanoj gospoža: —
tule, miéletöj, älä varua...

-Tule lähemmäksi, tule, Mumu, barynjan luo, — povtorittih priživalkat:
— tule.

No Mumu igäväl'di kaččeli ymbäri i éj lijkahtannut sijas.

— Tuogua hänel midä-tahto syyvä, - sanoj barynja. — Mittyne hän on
miéletöj! Barynjan luo éj tule. Midä varuau?

- Hyö éj har'javuttu vié, - lasketti hilljakkazel i luaskaval iänel
yksi priživalkojs.

Stepan toj bljudečkan majjon ke, pani Mumun édeh, no Mumu daže éj ni
njuustellut majdoloj i ajnos särizi i varatessah kaččeli ymbäri.

— Ah, mittyne že sié! - sanoj barynja, lähestyen häneh, pajnalduj i
tahtoj silittiä sidä, no särähyttäen punaldi piän i irvisti hambahat.
Barynja rutosti riuhtaj käen...

Kodvajzen kajkin oldih hilljah. Mumu vähäzel vingahtih, kuj rovno
kiélittäen i izvinjajččiuduen.

Barynja lojttoni i buuristui. Vuottamatoj kojran liikahtus händä
pöllätti.

— Ah! - kirrattih kerras kaj priživalkat. — Éjgo purrut hän tejdä,
vardejče jumala! (Mumu kogo omah éländäh ni konza ni kedä éj purrut.)
- Ah, ah!

- Vié händä iäres, - lasketti muutunuol iänel staruha. — Pahaččajne
kojrakulujne! Mittyne hän on vihane!
 
I, hiljakkazin kiändyhyö, lähti hän omah kabinettah.  Priživalkat
varavon ke kačahtettih tojne tojzeh i tahtottih lähtié hänel jalles,
no hän azettuj, vilusti kačahti hejh i sanoj: "Miksi tämä?  ved' mié
tejdä én kuču", i lähti.

Priživalkat äjjal ruvettih häjmyttämäh käzil Stepanah päj: hän tembaj
Mumun i lykkäj sen uksen tuaksi, ojgiéh Garasimal jalgojh, a puolen
čuasun mändyö kois jo tsarstvujčči syvä hilljahus, i vanha barynja
istuj omal divanal mustembana jurypil'vié. Mijttymät tyh'jat diélot,
duumajkkua, vojjah tojčči rastroié ihmizen!

Juuri ildahsah barynja oli pahas miéles, ni kenen ke éj paissut, éj
kizannut kartih i yön pahojn viétti. Keksi, čto hänel annettih, éj se
odekolona, kudamua joga päjviä annettih, sentäh čto piélus hänel tulou
mujlal, i zastuavi kasteljanšan njuustella kaj sovat, - sanal sanoen,
volnujččiuduj i tabavuksendeli äjjal. Tojzena huomneksena hän käski
kuččuo Gavrilan čuasuo énne običnojda ajgua.

- Sano, požalujsta, - zavodi hän, kuj vaj tojne, tiéttäväne, 
varavon ke, harpaj barynjan kabinetan kynnykses piäličči, - mi tämä 
kojrié miän dvoral kajken yön haukkuj? Miul muata éj andanut!

- Kojra... Mij-ttyne... vojbi olla, kiélettömän kojra,-lasketti hän éj
juuri koval iänel.

- Én tijja, kiélettömän-go, tojzen-go kenen, vaj muata éj andanut. Da
mié i udivljajččiuvun, miksi muga äjja kojrié pidäy! Tahton tiédiä!
Ved' on mejl dvorovoj kojra?

- Kuj že, on. Volčok. 

— Nu, midä-bä vié, miksi mejl vié kojra?.. Vaj yksié besporjadkoj
luadimah. Vanhinda éj ole kois - vot midä.  I miksi kiélettömäl kojra?
Ken hänel razrešši kojrié miun dvoral pidiä? Églen mié lähenin ikkunan
luo, a se polisadnikas viruu, mittymän-liénöy propastinan luun toj,
juvöy, a miul sié ollah rozat istutetut...

Barynja oli vajkkani.

— Čtoby händä tänä päjvänä že éj olis... kuulet?

- Kuulen.

- Tänä päjvänä že. A nygöj mäne. Dokluadan ke mié siun kučun
myöhembäh.

Gavrila lähti.

Astuhuo gostinojs läbi, dvoredkoj porjadkah näh pani Kellojzen yhtes
stolazes tojzel, hilljah nijsti zuapas oman sorzan nenän i tuli
perednjojh.

Perednjojs konikan piäl magaj Stepan tapetun saldatan položenijas
batal'nojl kartinal, vönyttähyö palljahat jallat sjurtukan al, kudama
oli hänen od'jualana. Dvoretskoj ähkién nostatti händä i puoli iäneh
sanoj mittymän-liénöy prikazanijan, kudamah Stepan vastaj puolilleh
hajkostellen, puolilleh nagraen. Dvoretskoj lähti, a Stepan hyppäj,
pani piäl kaftanan i kengät, lähti i azettuj pordahil. Éj männyt
vijttä minuttua, kuj jiäviydyj Garasim suuren halgotakan ke selläs,
oman éruomattoman Mumun ke. (Barynja omua spal'njua i kabinettua käski
lämmittiä daže kezäl). Garasim azettuj bokin uksen édeh, ähkäj sen
olgupiäl i mäni kodih oman takan ke, a Mumu, kuj i ajvin, jaj händä
vuottamah. Silloj Stepan, kaččohuo hyväksi tädä ajgua, kerras hyppäj
kojrazen piäl, kuj kanahaukka kanan pojgazen piäl, liččualdi händä
ryndähäl muada vaste, koppaj yskäh i, éj pannen piäl kartuzua, juoksi
hänen ke pihal, istuuduj énzimäzel izvozčikal i lähti ajamah Ohotnojh
Rjadah. Sié hän terväh löydi ostajan, kudamal andoj kojran
poltinniékas, sil vaj, čtoby hän vähimikse nedälin pidäjs sidä čiépis,
i terväzeh kiändyj kodih; no, éj ajahuo vié kodih sah, lähti hevos i,
projdihuo ymbäri dvoras, tagapereulkas päj, zaboras piäličči hyppäj
dvoral; kalitkah-se varaj tulla, kuj vaj éj vastuajs Garasim.

Vprsčem, hänen varavo oli tyh'ja. Garasimua jo éj ollut
dvoral. Lähtehyö kois, hän kerras tostijhes Mumuh näh, hän vié éj
mujstanut, čtoby se konza-tahto éj vuottanujs hänen kiändymistä, rubej
juoksendelemah joga sijua myöte, éččimäh sidä, kirgumah omah
luaduh. Hyppäj omah kamorkah, hejnäsaruah, hyppäj pihal,
sinne-tänne... hävij!  Hän kiändyj rahvahah päj, ylen vagavil znuakojl
kyzeli hejl häneh näh, ozutellen puoleh aršinah muas, risujčči sidä
käzil... Tojzet tarkah éj ni tiétty, kunne hävij Mumu, i vaj piälöjl
lekutettih, Tojzet tiéttih i irvisteldih hänel vastah, a dvoretskoj
oli ylen vuažnojna i ringumah kuučerilojn piäl.  Silloj Garasim juoksi
dvoral päj iäres.  Jo hämärdyj, konza hän kiändyj kodih. Hänen
väzynyttä rožua myöte, I häjlyviä astundua myöte, hänen pölyvynnyzié
sobié myöte saj arbajlla, čto hän éhti juoksennella puolen
Moskovua. Hän azettui tuj barskolojn ikkunojn édeh, kačahti pordahih
päj, kudamién piäl sejzoj hengié sejččemen dvorovoloj, kiändyj i
mörähti vié kerran: "Mumu!" Mumu éj andanut iändä. Hän lähti iäreh.
Kajkin kačottih hänel jal'geh, no ni ken éj muhelojttanut, éj sanonut
ni sanua... A ljubopytnoj forejtor Antipka saneli tojzena huomneksena
kuhnjal, čto kiéletöj muga kogo yön ohki.

Kogo tojzena päjvänä Garasim éj ozuttaudunut.  sidä myöte hänes tuačči
veel pidi männä Potappa kuučeral, min tuačči Potappa ylen äjjal oli
pahal miélel. Barynja kyzyj gavrilal, on-go täytetty hänen
prikazanija. Gavrila vastaj, čto on täytetty.  Tojzena huomneksena
Garasim lähti omas kamorkas i rubej ruadoh.  Murginojmah hän tuli, söj
i jarilleh lähti, ni kel éj kumardaudunut. Hänen roža, i silleh oli éj
vesselä, kuj kajkil kuurnehil i kiélettömil, nygöj rovno kuj
jampistyj.  Murginan jal'geh hän uuvestah lähtetteli dvoral.  no éj
kodvaksi, kiändyj i kerras lähti hejnä saruah. Tuli yö, kuudamokas,
valgié. Jugiésti hengittäen i ajvin punelojttaen, viruj Garasim i
kerras čuvstvujčči, kuj rovno händä njurvitäh polas: hän ynnäh rubej
särizemäh, kaččomatta täh.  éj nostanut piädä, daže ummisti sil'mät,
no vot tuas händä njurvättih, lujembah ennistä: hän hyppäj... Hänen
iés, ribupalan ke kaglas, punelojtti Mumu.  Pitkä ajgane ihastuksen
iäni piäzi hänen vajkkanazes ryndähäs; hän tembaj Mumun, liččualdi sen
rynnästä vaste; kojrane kerras nuoli hänen nenän, sil'mät, usat i
parran... Hän sejzoj, duumajčči, hilljah lähti saruas, kačahti ymbäri
i, tijjustahuo, čto ni ken händä éj näe, blagopolučno mäni omah
kamorkah. Garasim jo énne arbajli, čto kojra hävij éj iče ičestäh, čto
händä, vojbi olla, viédih barynjan prikazanijua myöte: ihmizet-se
hänel selliteldih znuakojl, kuj hänen Mumu barynjah yrrästävyj i hän
rešši prijmié omat miérat. Énzimäj hän syötti Mumun lejväl, armasteli
händä, pani muata, sijd rubej soobražajmah da kajken yön i
soobražajčči, kuj vojs paremmin händä pejttiä. Jal'gimäj, hän keksi
kogo päjväksi jatellä händä kamorkah, i vaj harvazeh hänen luo
jiäviydyö, a yöl taluo pihal.  Ukses olijan loukon hän hyväzesti
typičči omal vanhal armjakal i vaj čut'-valgoni hän oli jo pihal, kuj
rovno éj ni midä ni ollut, pidäen daže (nevinnoj hitrosti) énnistä
tuskua rožal.  Orbojl, kiélettömäl piäh daže éj tullut, čto Mumu omal
vingehel iččeh näh tijjottau. Toziéssah, kajkin talos terväh
tijjustettih, čto kiélettömän kojra tuli jarilleh i istuu hänel
salvačis, no, žiälevyös häneh i kojrah, a vié vojbi olla, I varavon
täh hänen iés éj annettu hänel éllendiä, čto tijjustettih hänen
tajna. Dvoretskoj yksin kubahutti ičel tagarajvuo, da vijppaj
käel. "Nu, ga olgah, jumala hänen ke! Vojbi olla barynja éj ni
tijjusta!" No zato ni konza kiéletöjn éj ollut muga rapsakko ruadamah,
kuj sinä päjvänä: čijsti i kabrasti kajken dvoran, kytki kaj hejnäzet
edinöjh sah, omil käzil kiskoj kaj sejbähät polisadnikan zaboras,
čtoby tijjustua kuj lujah ne on muah aettu, i iče že ne jallesti i
pysti, - sanal sanoen, tel'mi i huolehti muga, čto daže barynja
obratti vnimanijua tänä päjvänä hänen starajčuksih. Päjvän aloh
Garasim pejtočči kaksi kerdua kävyj oman pejttolazen luo; konza že
tuli yö, hän rubej muata yhtes hänen ke kamorkas, a éj sarual, i vaj
kahten čuasun ajgah lähti hänen ke progulkal puhtahal vozduhal.
Käveltyö hänen ke dvorua myöte hyvin suuren kodvan, hän jo tahtoj
kiändyö kodih, kuj kerras zaboran tagua, pereulkan puoles, rubej
kuulumah surina. Mumu hörkisti korvat, rubej ärizemäh, lähestyj
zaborah, njuustaldi i rubej äjjal haukkumah. Mijttyne-liénöy humalajne
miés oli ruvennut sinne yöksi. Täh samazeh ajgah barynja juuri vaj
zavodi ujnota sen pitkäajgajzen "nervičeskojn volnenijan" jal'geh:
nämä volnenijat hänel oletellah ajvin lijjan hyvän ildajzen jal'geh.
Vuottamatojn haukunda nostatti händä: hänen syväjn äjjal tykki i
kuolehtuj. "Tytöt, tytöt! - vongahti hän.  — Tytöt!" Pöllästynnyöt
tytöt hypättih hänen Ispal'njah. "Oh, sh, kuolen! — lasketti hän,
tuskakkahasti huarottaen käzil. - Jarilleh, jarilleh tuo kojra!.. Oh,
työndiät doktorin piäl. Hyö miuda tappua tahtotah... Kojra, uuvestah
kojra! Oh!" - hän lykkäj oman piän tuaksi päj, mi znuačči
unohtaudumizen.  Hypättih dohturih, tojzin sanojn kodilazen lekarin
Haritonan piäl. Tämä lekari, kudaman iskusstva oli sijnä, čto hän pidi
jallojs kengié pehmiélöjn poh'ién ke, maltoj njabiésti ottua pul'sas,
magaj nellätojsta čuasuo suutkis, a lopun ajjan ajvin hengästeliydyj i
ajvin taričči barynjal lavro-višnevoloj kapljoj, - tämä lekari
terväzeh juoksi, laski savuo poltettulojs sullis i, konza barynja avaj
sil'mät, ruttozeh andoj hänel hobiézel podnosal rjumkan zavetnolojn
kaplilojn ke.  Barynja joj né, no kerras rubei itkuiänel kiélittelemäh
kojran piäl, Gavrilan piäl, oman ozan piäl, sijh, čto händä, orbojda,
vanhua najsta, kajkin hyllättih, čto ni ken händä éj žiälejče, kajkin
tahtotah hänel surmua. Kaččomatta täh ozatoj Mumu jatkoj haukundua, a
Garasim sudre opitteli kuččuo händä zaboras.

"Kačo... kačo... jarilleh..." burahti barynja i uuvestah viéretti
sil'mät oččah. Lekari čuhkaj tytöl, se hyppäj perednjojh, nostatti
Stepanan, hän juoksi nostattamah Gavrilua. Gavrila, ruttovuon piäh,
käski nostattua kajken kojn.

Garasim pyörähtih, dogadi ikkunojs lipettäjat tulet i vilmahtelijat
kuvahazet i, syväjmel čuvstvujen bedan, tembaj Mumun kajnaloh, juoksi
kamorkah i salbauduj.  Vähän ajjan mändyö vijzi hengié ähkiyvyttih
hänen ukseh, no, dogadihuo založkan vastustuksen, azetuttih. Gavrila
juoksi kijrehissäh, prikaži kajkil hejl jiähä tänne huomnekseh sah i
vardojja, a iče sen jal'geh yrrästih devič'jojh i vanhemban
kompan'onkan Ljubov' Ljubimovnan kudaman ke yhtes varrasti i
učitivajčči čuajun, suaharin i tojzen hiénomman tavaran, käski sanuo
barynjal, čto kojra ozattomuoksi, opjat' kus päj liénöy tuli, no čto
huomena sidä éj liéne éloh i čtoby barynja, luadis milostin, éj
čakkajlizih i aleudujs. Barynja, naverno, éj jo muga terväh aleudujs,
da lekari, kijrehissäh, kahtentojsta kapljan sijah, valoj kogonajsta
nelläkymmendä; lavrovišen'jan vägi i dejstvujčči — nellännen čuasun
jal'geh barynja jo magaj lujah i spokojno, a Garasim, čijsto
vallonnut, viruj omal kravatil i lujah liččaj Mumun igenié umbeh.

Tojzena huomneksena barynja havajččuj ylen myöhä.  Gavrila vuotteli
hänen havajččumista sentäh, čtoby andua prikuazan rešitel'nojh
nastuplenijah näh Garasiman komnatan piäl, a iče varustelihes kestämäh
vägevän tulen-iskun. No tulen-iskuo éj i liénnyt. Viruen postelis,
barynja käski kuččuo ičen luo vanhiman priživalkan.

- Ljubov' Ljubimovna, — zavodi hän hilljakkazel sluabojl iänel: hän
tojčči suvajčči hejttyö orbojksi i kur'jaksi: éj ole midä i paista,
čto kajkil talon ihmizil liéni kerras ylen éj hyvä.

Ljubov' Ljubimovna, työ näettä, mittyne on miun položenija; mängiä,
miun armas, Gavrila Andreevičan luo, paiskua hänen ke; neuželi hänen
miéles on mittyne - tahto kojra kallehembi spokojstvijua, ičen hänen
barynjan éländiä?  Mié én tahtojs täl uskuo, - lizäj hän syvän
suvajčus čuvstvan vyraženijan ke. - Mängiä, armas miun, olgua muga
hyvät, mängiä Gavrila Andreevičan luo.

Ljubov' Ljubimovna lähti Gavrilan komnattah.  Éj ole tiétojs, mih näh
hyö paistih, no vähän ajjan kuluttuo kogonane joukko ihmizié läheni
dvoran läbi Garasiman kamorkua kohti: iéllimäzenä astuj Gavrila, hän
pidi kartuzua käel, hotja tuulda éj ollut; hänes ymbäri astuttih
lakejat i povarat; ikkunas kaččoj Djadja Hvost i rasporjažajččiuduj,
tojzin sanoen muga vaj käzil häjmytteli: kajkil jal'geh hypittih i
viäristeldihes brihačut, kudamis puolet oldih viérahié.

Kajdazil pordahil, kudamat mändih kamorkah, istuj yksi karaul'šikka;
uksen luo sejzottih kaksi tojzié, savakkojn ke. Ruvettih nouzemah
pordahié myöte, I täytettih sen kajkkeh piduhuoh.  I Gavrila tuli
uksen luo, tujkkaj kulakal sidä vaste, kirgaj:

- Avua! 

Kuului hilljane haukunda; no vastavusta éj ollut.

— Sanotah, avua! — tuas sanoj hän.

— Da, Gavrila Andreevič, -keskusti alahal Stepan, — ved' hän on
kuurnis - éj kuule.

Kajkin ruvettih nagramah.

— Kuj že olla? — sanoj ylähäl päj Gavrila.

— A hänel sié loukko on ukses, - vastaj Stepan.

— Ka työ savakol-se lekahuttakkua.

Gavrila pajnaldih.

— Hän loukon-se, armjakal on typinnyt.

— A työ armjakka ähkäkkiä sydämeh päj.

Nygöj uuvestah rubei kuulumah hilljane haukunda.

- Näet, näet, iče iänen andau, - sanottih joukos i uuvestah ruvettih
nagramah.

Gavrila kubahutti tagarajvuo.

- Éj, vejkkozeni, - jatkoj hän jal'gimäj, - armjakkua tungemah tule
sié iče, kuj himojtannou.

- A midä-bä, olgua hyvät!

Stepan nouzi ylähäksi, otti savakon, sydäj armjakan sydämeh i rubej
šiéblomah savakol loukkoh, iče lasketellen: "Tule, tule!" Hän vié
šiébloj savakol, kuj kerras kamorkan uksi ylen bojkkuozeh avauduj —
kerras, kaj dvorovojt langettih mukilleh pordahis. Gavrila énne
kajkkié. Djadja Hvost salbaj ikkunan.

- Nu, nu, nu, - kirguj Gavrila dvoral päj: — kačo miul, kačo...

Garasim lijkkumattomana sejzoj kynnyksel. Joukko keräydyj yhteh
pordahién luo. Garasim kaččoj kajkkih nämih nemetskolojs kaftanojs
olijojh ihmis kuluzih ylähäl päj, kebiézesti azettahuo käet, bokkié
vaste, omas ruskiés krest'janskojs pajjas hän ozuttauduj hiän iés
mittymäksi-liénöy velikanaksi

Gavrila luadi askelen édeh.

- Kačo, velli, - sanoj hän: - miul älä vorujče!

I hän rubej Garasimal sel'vittelemäh znuakojl, čto barynja, näet,
vitkittelemättä triébujččou siun kojrua: anna, kačo, se sejčas, éj ga
beda siul liénöy.  Garasim kačahti häneh, ozutti kojrah, luadi käel
znuakan omah kaglah, kuj rovno lappua kijnnitti, i kyzyvän rožan ke
kačahti dvoretskojh.

- Da, da,-sanoj se, lekuttaen piäl: - da nepremenno.

Garasim pajnoj piän alah, sen jal'geh särähtijhes, tuas ozutti Mumuh,
kudama kogo ajjan sejzoj hänen luo, viärättömänä vijputtaen hännäl i
ljubopytstvan ke häjmytellen korvil, hän povtori znuakan omas kaglas i
raviéh iski iččié ryndähih, kuj rovno objavién, čto hän iče ottau ičel
huoleksi hävittiä Mumun.

- Da sié kiélastelet, — rubej vijputtelemah käzil hänel vastah
Gavrila.
  
Garasim kačahti häneh, irvistävästi muhahtih, tuas iski iččié ryndähih
i salbaj uksen.  Kajkin vajkkani kačahettih tojne tojzeh.

- Midä že tämä tämän mojne znuaččiu, — zavodi Gavrila. - Hän
lukkuuduj?

- Jattäkkiä händä, Gavrila Andreič, -sanoj Stepan, - hän luadiu, kuj
uskaldi.  Hän on semmone...  

Jo kerran hän uskaldau, se liénöy toziéh.  Hän täh näh on éj kuj miän
velli. Mi tozi, se tozi.

- Da, — sanottih kajkin i mutkattih piälöjl.  

- Tämä muga on. Da. 

Djadja Hvost avaj ikkunan i muga že sanoj "Da". 

- Nu, požaluj, kačomma, - sanoj Gavrila. 

- A karaulua yksikaj éj pié hejttiä. Éj, sié, Eroška! — lizäj hän,
kiändyen mittymän-liénöy vallonnuon ihmizen puoleh nankovojs
kazakinas, kudama lugijhes sadovnikaksi. - Midä siul ruadua! Ota
savakko da istu täs, i esli midä, kerras miun luo juokse!

Eroška otti savakon i istuuduj jal'gimäzel pordahién stupenijal.
Joukko levizi, jiädih vaj ylen ljubopytnojt i brihačut, a Gavrila
kiändyj kodih i Ljubov' Ljubimovnan kauti käski sanuo barynjal, čto
kaj on ispolnittu, a iče, kajken varal, työndi forejtoran hožalojn
luo. Barynja sidoj nenäpajkkazeh uzlazen, valatti sen o-de-kolonal,
njuustaldi, hiéroj ičel kulmié, joj čuajuo i, ollen vié
lavro-višnevolojn kaplilojn vlijanijan al tuas ujnoj.

Čuasun jal'geh kajken tämän trevonan mändyö kamorkan uksi avauduj i
ozuttauduj Garasim. Hänen piäl oli pruazdnikka kaftana: hän vejatti
Mumuo nuorazel. Eroška éjstyj i andoj hänel projdié.  Garasim lähti
vorottojh päj. Brihačut i kaj sijnä olijat kajmattih händä sil'mil
vajkkani. Hän daže éj kiändynyt kaččomah, šuapkan pani vaj pihal.
Gavrila käski hänel jal'geh sidä že Eroškua, nabljudateljaksi. Eroška
nägi lojttuos päj, čto hän mäni traktirah yhtes kojran ke, i rubej
vuottamah tulendua.

Traktiras tiéttih Garasimua i éllennettih hänen znuakat. Hän kyzyj
ičelleh rokkua lihan ke i istuuduj, kynäbrjuksil nojauduen
stolah. Mumu sejzoj hänen stuulan luo, spokojno kačellen häneh omil
miélevil sil'mil. Villat kojral muga i losnittih: nägyj, čtö händä
vaste vaj suvittih.  Tuodih Garasimal rokkua. Hän murotti sinne
lejbiä, hiénondi lihan i azetti tarelkan lattiél. Mumu rubei syömäh
éndizen oman vežlivostin ke, odva vaj kosketellen turbazel syömizeh.
Garasim kodvan kaččoj häneh; kaksi jugiédä kyynel'dä tipahtettih 
kerras hänen sil'mis, yksi kirboj jurkäh kojran oččazeh, a tojne-rokkah. 
Garasim pejtti rožan käzil. Mumu söj puolen tariélkua i éjstäl'di, 
nuollen ičel turbua. Garasim nouzi, maksoj rokas i lähti.

Eroška, dogadihuo Garasiman, hyppäj uglan tuaksi i, piästähyö hänen
sijričči, tuas lähti hänel jallesti.  Garasim astuj kijrehettäš i éj
piästäčyt Mumuo nuorazes. Mändyö uuličan uglah sah, hän azettuj, kuj
rovno duumajen, i kerras raviélojl askelil lähti ojgiéh Krymskojh
Brodah päj. Dorogal hän mäni sen talon dvorah, kudamah stroittih
fligelié, i kandoj siél päj kaksi kirpiččiä kajnalos.  KrymsKojs
Brodas hän punaldih randua myöte, astuj yhteh kohtah sah, kus
sejzottih kaksi venehyttä ajrolojn ke, sivottulojna kuavilojh (hän jo
primiétti ne énne päj), hyppäj yhteh nijs yhtes Mumun ke. 
Mittyne-liénöy ramba starikkane lähti šalašan tagua, kudama oli
azetettu ogorodan uglah, i rubej ringumah häneh. No Garasim vaj piäl
mutkutteli i muga raviéh rubej soudamah, hotja i vastavirdah, čto
kerras ajoj sual sylel.

Starikka sejzoj, sejzoj, kubahutti ičel sel'giä énzimäj hural, sen
jal'geh ojgiél käel i kiändyj, rammiten, šalaššuh.

A Garasim ajvin soudi da soudi. Vot jo Moskova jaj jallel. Vot jo
randoj myöte vilistäh nijtyt, ogorodat, pellot, mečät, ozuttauvuttih
pertit.

Rubej tulemah kyläl. Hän lykkäj ajrot, pajnaldi piän Mumuh, kudama
istuj hänen iés kujval lauččazel — poh'ja oli täytetty veel i jaj
lijkkumattomaksi, azettahuo ristaj vägevät käet hänen sel'gäh, a
venehtä allot hilljakkazeh aettih jarilleh linnah päj. Jal'gimäj,
Garasim ojgeni kijrehesti, mittymän-liénöy vojmattoman vihan ke rožas,
kattoj nuoral hänen otetut kirpičät, luadi lapan, azetti sen Mumun
kaglah, nosti hänen yläh joven piäl, jal'gimäzen kerraj kačahti
häneh. Kojrane uskovajzesti i varavotta kačahteli häneh kebiézesti
viuhkutteli hännäl. Garasim kiändyj tojzeh puoleh, ummisti sil'mät, i
érotti käet... Garasim ni midä éj kuullut, ni raviéda kirbuojan Mumun
vingehtä, ni jugiédä veen räjskytystä; häneh näh kajkis šumnojn päjvä
oli iänetöj, kuj ni yksi ihan tyyni yö éj ole iänetöj mejh varojn, I
konza hän uuvestah avaj sil'mät, éndizelleh kijrehtettih jogié myöte
kuj rovno aellen tojne tojsta jal'geh, piénet allot, éndizelleh
räjskettih i lyödih hyö venehen lajdoj vaste, i vaj lojttuo tagua päj
randah juostih mnttymät-liénöy leviét kruugat.

Eroška, kuj vaj Garasim pejttyj hänel nägyvis, tuli kodih i sanoj kaj,
midä nägi.

- Nu da, — keskusti Stepan: - hän sen— upottau.

Vojbi olla huoletta. Kerran hän min uskaldi.

Kogo päjväs ni ken éj nähnyt Garasimua. Kois hän éj murginojnut. Tuli
ilda; keräyvyttih kajkin illallizel, paičči handä.

- Oj,mittyne kummakas on Garasim!- vingahti jarié pračka: - vojbi-go
tälleh kojran täh hejtteliydyö?... Toziéh!

- Da Garasimo oli tiäl, - kirgaj kerras Stepan, ammuldaen ičel luzikal
kuaššua.

- Kuj? Konza?

- Da vot čuasuo kaksi tuaksi päi. Kuj že. Mié hänen ke iče vorotojs
vastauvujn: hän jo tuas tiäl päj astuj, dvoral lähti. Mié tahtojn
kyzyö händä kojrah näh, da hän, nägyy, oli pahojs miélis. Nu i ähkäj
miuda: vojbi olla, hän mujten vaj éjstiä miuda tahtoj: muga, älä
tartele, - da mojzen lujan tujkun miul stanovojh suoneh andoj, muga
važno, čto oj-oj-oj!

I Stepan tahtomattojan muhahtuksen ke kurčistuj i hiéroj ičelläh 
tagarajvuo.

— Da, — lizäj hän, — käzi hänel, on blagodatnoj käzi, éj ole midä
sanuo.

Kajkin ruvettih Stepanas nagramah i ildazen jal'geh mändih muata.  A
kajken keskes, juuri sih ajgah, šossejnojda dorogua myöte, raviéh i
azettelematta astuj mittyne-liénöy velikan huavon ke selläs i pitkän
savakon ke käzis. Tämä oli Garasim. Hän kijrehti kaččomatta tuakse,
kijrehti kodih, omah kyläh, rodinal. Upottahuo gorjajzen Mumun, hän
juoksi omah kamorkah, terväzeh lad'jaj kuda mittyzet-gi lomut vanhah
poponah, sidoj sen uzlah, pani olgupiäl, da i oli mojne. Dorogan hän
hyvin primiétti vié silloj, konza händä veettih Moskovah; kylä kudamas
päj barynja händä toj, oli kajkkiédah virstan kahtenkymmenen vijen
piäs šossejnojs dorogas. Hän astuj sidä myöte mittyzen-liénöy
murdumattoman otvagan ke, varuamattoman i sen ke vié ihastuksellizen
rešimostin ke. Hän astuj; leviésti avauduj hänen rinda; sil'mät žadno
i ojgiéh kačottih iélleh päj. Hän kijrehti, kuj rovno muamo-vanhus
vuotti händä rodinal, kuj budto hän kuččuj pojgua iččeh luo jal'geh
pitkä ajgahizen stranstvovanijan viérahal mual, viérahis
ihmizis". Vaste vaj laskeudunnut kezä yö oli tyyni i lämmin; yhtes
puoles, sié, kus päjväne laskeuduj, tajvahan randa vjé vallotti i
vähäzel ruskotti jal'gimäzel loppiudujan päjvän zorjazel, - tojzel
puolel jo nouzi sinine, harmua hämärä. Yö tuli sié päj.  Peldokanat
savottajn suhistih ymbäril, kijstah rängyttih korostelit. Garasim éj
vojnut hejdä kuulla, éj vojnut hän kuulla muga-že čutkojda yöllistä
puulojn čuhkehta, sijričči kudamis viéttih händä vägevät hänen jallat;
no hän čuvstvujčči kypsenijan rugehen tuttavan duuhun, kudamal muga i
puhaldeli muzavis peldolojs, čuvstvujčči, kuj tuuli lendi hänel
vastah, - tuuli rodinas, - armahazesti löj händä rožah, kizaj hänen
tukis i parras: nägi ičen iés vallottajan dorogan, - dorogan kodih,
ojgién, kuj strela; nägi tajvahas lugemattomat tiähtet, kudamat
valajstih hänen matkua, i, kuj ljova, astuj vägevästi i bojkuosti, i
sidä myöte konza nouzija päjväne valgaj omil nezevänruskiélojl sugahjl
vaste vaj työndynyttä matkah moloččua, Moskovan i hänen välil viéri jo
kolme kymmendä vijzi virstua...
 
— Kahten päjvän mändyö hän jo oli kois, omas pertizes, soldatkan
suureksi udivlenijaksi, kudamua sinne pandih élämäh. Kumarduhuo
obrazojn iés, kerras že lähti hän starostan luo. Starosta énzimäj
udivijhes, no hejnä-argi vaste vaj zavodihes.  Garasimal, kuj
otličnojl ruadajal, kerras annettih stojkka käzih, - i lähti nijttämäh
hän vanhah luaduh, nijttämäh muga, čto mužikkoj vaj suututti, kaččoen
hänen vijputuksih da prokossulojh.  A Moskovas, tojzena päjvänä
Garasiman pavon jal'geh, ruvettih éččimäh händä. Mändih hänen
kamorkah, šingottih se, sanottih Gavrilal. Hän tuli, kaččoj,
nostaldeli olgupiälöj i rešši, čto kuurnis libo pagej, libo uppoj
yhtes oman miélettömän kojran ke. Tijjotettih politsijah, sanottih
barynjal. Barynja rubej čakkuamah, itkemäh, käski éččié midä-bä ni
liénijs, uverjajčči, čto hän ni konza éj käskenyt tappua kojrua, i,
jal'gimäj, mojzen andoj nagonjajn Gavrilal, čto hän kogo päjvän vaj
piäl pujsteli da sanotteli: "Nu!", kuni Djadja Hvost händä éj
urezoninut, sanohuo hänel: "Nu-u!". Jal'gimäj, tuli kyläs viésti
Garasiman tulendah näh kyläh. Barynja vähäzel aleuduj: énzimäj andoj
prikuazan terväzeh kiännyttiä händä jarilleh Moskovah, sen jal'geh, —
odnuakko, ob'javi, čto mojne neblagodarnoj ihmine hänel vovse éj päe.
Vpročem, hän iče terväh tämän jal'geh kuoli, a hänen naslednikojl éj
ollut hädiä Garasimah sah: hyö i tojzié-se muatuškan ruadaié työttih
obrokkah.
  
I éläy täh ajgah sah Garasim bobyjana omas yksinäzes pertis: terveh i
vägevä éndizelläh, i ruadau nelläs tuačči éndizelläh, i éndizelläh on
vuažnoj i stepennoj.