M. Gorkij
Makar Čudra
Perevodan luadi Fedotov I.
Kargosizdatta, Petrozavodsk, 1938
Merestä päjn tuvli märgä, vilu tuvli, kandaen steppie myöten
zadumčivojn randah juoksijan allon pläjskännän i randa tuhjolojn
suhizennan. Harvazesti sen puhallukset ičen ke tuodyh kučistunnuzie,
keldazie puvn lehtilöjdä i lykittih nijdä robivoh, suvrendaen sen
läjmähtystä: mejdä ymbäröjččija sygyzy yön pimevys särähteli i,
varatessah sijrdyen, avajli kodvazeksi vazemmasta puolesta -
rajattoman stepin, ojgiesta puolesta - loppumattoman meren i kohti
mivlla vastah vanhan čiganan, Makar Čudran figuran, - hän vardejčči
oman taboran hebolojda, kumbane oli askelen vijenkymmenen piässä
mejstä.
Obrašajmatta vnimanijua, sih, čto tuvlen vilut allot, avattuo
čekmenin, palljastettyh hänen villakkahan ryndähän i žiälimättä
perretäh sidä, häi puoliviruj čomassa, vägevässä pozassa, mivh ezin,
metodičeski vedeli iččeh suvresta trubkasta, piästeli suvsta i nenästä
sagielojda savu rengahie i, lijkkumatta kijrottaen sil'mät
kunne-lienöv mivn piästä piäličči vajkkanazeh stepin pimevyöh, pagizi
mivn ke, vajkastumatta i luadimatta yhtä lijkutusta puolistamizeh
varojn vägevistä tuvlen iskuloista.
- Ka sie kävelet? Se on hyvä! Sie hyvän ozan valličit ičellä,
sokola. Nijn i pidäv: kävele i kačo, kylläl'di kačojt, viere i kuole -
vot i kajkki!
- Eländä? Tojzen mojzet rahvas? - jatkoj hän, skeptičeski kuvneltuo
mivn vastustuksen hänen sanonnalla "nijn i pidäv".
- Ege! A sivlla midä on täh suaten? Razve sie iče - et ole eländä?
Tojzet ihmizet eletäh sivtta i ielleh päjn tullah elämäh sivtta. Razve
sie duvmajčet, čto sie kellä-tahto päet? Sie et ole lejbä, et ole
savakko, i ej pie sivdani kellä.
- Opastuo i opastua, sanot sie? A sie vojt opastuo luadimah ihmizie
ozakkahiksi? Ej, Et voj. Sie harmane enzin, da i pagize čto pidäv
opastua. Mih opastua? Jogahine tiedäv, midä hänellä pidäv. Kumbazet
ollah mielevämmät, ne otetah midä on, kumbazet ollah mielettömät - ne
ni midä ej suaha, i jogahine iče opastuv...
- Kummakkahat ollah hyö, ne sivn ihmizet. Liččuačettyh tukkuh i
pajnetah tojne tojsta, a sijua mualla, kačo min verran on, - hän
leviesti vejal'di käellä steppih päjn. - I ajvin ruatah. Miksi? -
kellä? Ni ken ej tijja. Näet, kujn ihmine kyndäv, i duvmajčet: vot
hän pizarittajn hien ke omat väet panov muah, a siida vieröv sih i
happanov sijnä. Ni midä hänestä ej jiä, ni midä hän ej näe omasta
peollosta i kuolov, kujn syndyj, - durakkana.
- Midä bä, - hän syndyj sih varojn, čto-li, čtoby töngie Muada, i
kuolta, ehtimättä daže kalmua ičellä töngie? Tuttava-go on hänellä
volja? Stepin levevys on ellennettäva? Stepin allon pagina ihastuttav
hänellä syvändä? Hän oli raba - kujn vajn syndyj, kogo elännän hän on
raba, i kajkki tässä! Midä hän ičen ke vojbi luadie? Vajn duaviečie,
ku esli vähästä mielevämmäksi lienöv.
- A mie, vot, kačo, vijdehkymmeneh kaheksah vuodeh sen verran näjn,
čto ku esli kir'juttua kajkki se bumuagalla, ka tuhattah mojzeh
torbah, mittyne sivlla on, — et sijojta. A nu-ka, sano, mittymissä
krajojssa mie en ollut? Et ni sano. Sie et ni tijja mojzie krajoja,
missä mie olin. Nijn pidäv eliä: matkua, matkua - i kajkki
sijnä. Kodvua elä sejzo yhtellä kohtalla. Midä sijnä on? Kačo kujn
päjvä i yö juoksennellah, aellen jalbgeh tojne tojsta, muailmasta
ymbäri, nijn i sie juoksendele duvmista eländäh näh, čtoby ej
razljubie händä. A rubiet duvmajččemah - razljubit elännän, se ajvin
nijn olettelov. I mivn ke tämä oli. Ege! Oletteli, sokola.
- Tjur'massa mie istujn, Galičinassa. Miksi mie elän muailmalla? -
duvmajčin mie igävästä - igävä on tjur'massa, sokola, e, kujn on
igävä! - i otti mivda tuska sydämestä, kuin kačahtin mie ikkunasta
pellolla, otti i puristi sen pijhtillä. Ken sanov, miksi hän eläv? Ni
ken ej sano, sokola! Kyzellä iččie tästä ej pie. Elä, i kajkki
sijnä. I kävele, da kaččele ymbäri ičestä, vot i tuskua ej liene ni
konza. Mie sillojn čutb en duaviečennut vyöllä, vot kujn!
- Pagizin mie yhten ihmizen ke. Strovgoj ihmine oli tejgäläzistä,
veniäläzistä. Pidäv, sanov hän, eliä ej nijn kujn sie iče tahtot, a
nijn, kujn on sanottu jumalan sanassa. Jumalalla pokorjajččieče, i hän
andav sivlla kajkki, midä kyzyt vajn hänel'dä. A iče hän ynnäh on
lovkkolojssa, ribuhine. Mie i sanojn hänellä, čtoby hän ičellä uvvet
vuattiet kyzys jumalalda. Tuskevduj hän i ajoj mivn iäreh, čakaten. A
sih-suaten pagizi, čto pidäv prostie ihmizie i suvajja hejdä. Vot ku
i prostis mivlla, kujn mivn pagina obijdi hänen mijlostin. Tože -
učitelja! Opastetah hyö vähemmän syömäh, a iče syvväh kymmenin kerrojn
suvtkissa.
Hän syl'gi robivoh i vajkastuj, uvvestah tävttäen tabakalla
trubkua. Tuvli vonguj itkien iänellä i hilljah, pimehyössä hirnuttyh
hevot, taborasta päjn kuvuj niežnoj i strastnoj pajo-dumka. Pajatti
krasavitsa Nonka, Makaran tytär. Mie tiezin hänen sagien rinda tembra
iänen, helizijan ajvin kujn-lienöv stranno, nedovol'no i trebovatel'no
- ej sua tiediä pajatti-go hän pajuo, sanoj-go "terveh". Hänen muzavan
matovojlla iholla nägyj tsaritsan nadmennosti, a mittymällä-lienöv
kuvahazella vejallettylöjssä mustissa sil'kissä losni hänen čomevuon
neotrazimostin soznanija i prezrenija kajkkeh, čto ej ole hän iče.
Makar andoj mivlla trubkan.
- Kuri! Hyvin-go pajattav nejdine? Sidä hän! Tahtozit-go sie, čtoby
tämän mojne sivda rubies suvajmah? Et? Hyvä! Nijn i pidäv - elä usko
nejdizillä i pyzyttele hejstä lojtombana. Nejdizellä njoppiečie on
parembi i prijatnojmbi, mi kujn mivlla trubkua kurie, a njoppajt händä
- i kuoli volja sivn Sydämessä. Sidov häi sivn iččeh kijnni
millä-lienöv, midä ej nävy, a katkata ej sua, i annat sie hänellä kogo
hengen. Totta! Vardejlieče nejdizie! Kielastellah hyö ajvin!
Suvajčen, sanov, kajkkie enämmällä muailmassa, a nu-ka, pystä händä
bulavkalla, hän sydämen sivlla revittäv. Tijjan mie! Ege, Min verran
mie tijjan! Nu, sokola, tahtot-go sanon yhten bylinan? A sie pane
mujstoh se i kujn mujstojtat, - ijan oman lienet svobodnojksi
linnuksi.
"Oli muailmassa Zobar, nuori čigana, Lojko Zobar. Kogo Vengrija i
Čehija, i Slavonija, i kajkki, mi on meren ymbäri, tiettih händä, -
udualoj oli! Ej ollut — nijssä krajojssa kyliä, kumbazessa
vijzinikka-tojne eläistä ej annettujs jumalalla kljatvua tappua
Lojkon, a hän eli vajn, i jo kujn händä miellytti hebo, ka hot' polkan
soldattua azeta vardejmah sidä hebuo - yksikajn Zobar hänellä aelemah
lienöv! Ege! razve hän kedä varaj? Da anna tulov hänen luo iče
sattana oman svitan ke, ka hän, kujn ej työndäjs häneh vejččie, se
nepremenno Lujah kiruojs, a se min kehnolojlla podaris hänen
potkavuksie turbih - tämä jo kačo olis' ihan nijn!
"Kajkki taborat händä tiettih ili kuvltyh hänestä. Hän suvajčči vajn
hebolojda i ni midä muvda, i se ej kodvua aelov, da i myöv, a dengat,
ken tahtov, se i ota. Hänellä ej ollut ni midä armasta - pidäv sivlla
hänen syvän, hän iče kiskojs sen ryndähästä, da sivlla i andajs, vajn
sivlla sijdä hyvä olis. Vot hän mittyne oli, sokola!
"Miän tabora kočujčči sih ajgah Bukovinua myöten, - tämä oli vuotta
kymmenen jarilleh päjn. Kerran kevät yöllä - istumma myö: mie,
soldatta Danilo, kumbane Košutan ke yhtessä vojujčči, i vanha Nur i
kajkki tojzet, i Radda, Danilan tytär.
"Sie Nonkan mivn tijjat-go? Tsaritsa on nejdine! Nu, a Raddua hänen ke
verrata ej sua -äjja lienöv čestie Nonkalla! Hänestä, sijdä Raddasta,
sanojlla i et sano ni midä. Vojbi olla, hänen čomuon vojs skripkalla
sojttua, da i se sillä, ken tämän skripkan kujn oman hengen tiedäv."
"Äjjan hän kujvaj moločojn sydämie, ogo, äjjan! Moravalla yksi
magnatta, vanha, čubatoj, dogadi hänen i jampistyj. Istuv hebozella
sellässä i kaččov, säristen, kujn hijloksessa. Čoma hän oli, kujn
kehno pruazdnikassa, župana ommeltu kullalla, bokassa sablja, kujn
tulenisku läpettäv, čut' vajn hebo jallalla kopahuttav, ynnäh tämä
sab'ja oli kallehissa kivissä, i goluboj barhatta šuapkalla, kujn
palane tajvasta, - vuažnoj oli vanha gospodarja! a kaččoj, kaččoj, da
i sanov Raddalla - Gej! njoppua, kukkaron dengua annan! A hän
pyörähtiäči kyl'geh, da i kaikki! - Prosti, ku lienen obijdinnut,
kačahta hot' luaskavambah, - kerrassa puolendi spesin vanha Magnatta i
lykkäj hänen jalgoih kukkaron - suvren kukkaron, velli! A hän sen
bujte kujn pettiessä potkai jallalla reduh, da i kajkki sijnä.
"- Eh, nejdine!- hengähtiäči hän, da i pletillä viel'di hebuo - vajn
pöly pil'venä novzi.
"A tojzena päjvänä uvvestah jiävieči.- Ken on hänen tuatto? - jurynä
jurizöv taborua myöten. Danilo tuli. - Myö tytär, midä tahto ota! -
Danilo i sano hänellä: -Se vajn panat myvväh kajkki omista poččilojsta
algaen omah hujgieh suaten, a mie Košutan ke vojujčin i ni millä en
torgujče! - Röngähti se, da i sabljah kijnni, no ken-lienöv mejstä
sydäj viritetyn vičan hebozella korvah, se i kandoj iäreh moločan. A
myö otimma palatkat, da i lähtimmä iäreh. Matkuamma päjvän i tojzen,
kačomma - tabaj! Hej, työ, sanov, jumalan i tiän iessä mivn sovesti on
puhtas, annakkua nejdine mivlla morziemeksi: kajkki juan tiän ke,
bohatta mie olen äjjal'di!- Ruskonnut ynnäh i, kujn villja tuvlen
alla, häjlyv sadulissa. Myö rubejmma duvmajččemah.
"- A nu-ka, tytär, pagize! - sanoj ičellä usyh Danilo.
"- Ku orlitsa bronin luo pezäh omasta tahtosta mänis, Miksi-bä hän
lienis? - kyzyj mejdä Radda.
" Rubej nagramah Danilo i kajkin myö hänen ke.
"- Hyvin, tytär! kuvlit-go, gospodarja? Ej mäne dielo! Golubkojda eči
- ne ollah podatlivojmmat. - I lähtimmä myö ielleh.
"A se Gospodarja tembaj šuapkan, lykkäj sen muada vasten, i lähti
ajamah, nijn, čto mua rubej särizemäh. Vot hän mittyne oli Radda,
sokola!
"Da! Ka vot kerran yöllä istumma myö i kuvlemma - muzyka kajahtelov
steppie myöten. Hyvä muzyka! Veri syttyjli suonissa hänestä, i kuččuj
se kunne-lienöv. Kajkilla mejllä, myö tunzimma, tästä muzykasta rubej
himojttamah midä-lienöv mojsta, min jalbgeh i eliä enämbiä ej pidäs,
libo, ku eliä, nijn - tsuarilojna kogo muailman piällä, sokola!
"Vot - pimehyöstä vilmahtuači nägyvih hebo, a hänellä sellässä ihmine
istuv i sojttav, läheten mejh piettyj robivon luo, loppi sojtannan,
muhisten kaččov mejh.
"- Ege, Zobar, da tämä sie olet! - kirgaj hänellä Danilo
vesselästi. Nijn vot hän Lojko Zobar!
"Usat viertih olgupiälöjllä i sevottyh kidžeröjn ke, sil'mät, kujn
sel'giet tiähtet, paletah, a muhahtus - tukkunane päjväne, hengirista!
On hän kujn händä tavottyh yhtestä ravda palasta hevon ke
yhtessä. Sejzov ynnäh, kujn veressä, robivon tulessa i losniv
hambahilla, nagraen! Anna mie olen hullattu, kujn mie händä jo en
suvajnnut, kujn iččie, ennen, kujn hän mivlla sanan sanoj ili prosto
dogadi, čto i mie myös elän valgiella muailmalla!
"Vot, sokola, mittymie ihmizie olettelov! Kačahtav hän sivlla sil'mih
i tävttäv sivn hengen, i ni vovse tästä sivlla ej ole hujgie, a vielä
i hyvä mielessä sivh varojn. Mojzen ihmizen ke i sie iče paremmaksi
lienet. Vähän, tovariša, on mojzie ihmizie! Nu, nijn i hyvä on, kujn
on vähä. Äjjan hyviä olis muailmassa, nijn händä i hyvänä ej
piettäjs. Nijn-se! A kuvndele-vajn ielleh!
"Radda i sanov: - Hyvin sie, Lojko, sojtat! Ken sivlla Luadi skripkan
mojzen helien i čutkojn? A hän nagrav: — Mie iče luaijn! I Luaijn sen
en puvsta, a nuoren nejdizen ryndähästä, kummasta suvajčin lujah, a
struvnat hänen sydämestä ollah mivn azutut. Kielastelov vielä vähäzen
skripka, nu da mie maltan smyčkua käzissä pidiä!
"Tiettäväne, miän velli starajččiečov kerrassa pimendiä nejdizellä
sil'mät, čtoby ne ej sytytettäjs hänen syvändä, a iče ruvettas sivsta
igävöjmäh, vot i Lojko nijn že. No - ej sih puvttunut. Radda
kiänäl'diäči kyl'geh i, hajkostahuo, sanoj: - A vielä paistyh, čto
Zobar on mielevä i rapsakka! - vot kielastellah ihmizet! - i lähti
iäreh.
"-Ege, krasavitsa, sivlla ollah terävät hambahat! - läjmähytti
sil'millä Lojko, hejttyen hevolla sellästä. - Terveh, vellet! Vot i
mie tiän luo tulin!
"- Prosimma gostjua! - sanoj Danilo vastavukseksi hänellä. Čumojttyh,
pajstyh i vierdih muata". Lujah Muattyh. A huomneksella, kačomma,
Zobaralla piä on o kiäritty ripakolla. Mi tämä on? A tämä hebo satatti
händä unehista kabiella.
"E, e, e! Ellennimmä myö ken tämä hebo on, i muhahtimma usyh, i Danilo
muhahtuači. Midä ba, razve Lojko ej maksanut Raddua? Nu, jo ej!
Nejdine kujn ni on hyvä, da hänellä on hengi kajda i madala, i hot'
sie puvda kuldua riputa hänellä kaglah, yksikajn, paremmaksi sidä,
mittyne hän on, ej olla hänellä. A, nu, olgah!
"Elämmä myö, da elämmä sillä kohtalla, dielot mejllä sih ajgah hyvät
oldyh, i Zobar miän ke oli. Tämä oli tovariš'a! I mudroj, kujn
starikka, i maltaja kaikessa, i kir'jan veniäläzen i mad'jarskojn
ellendi. Oletteli, työndyv pagizemah - ijan et maguajs, kuvndelizit
händä! A sojttav - anna tappav mivda jury, kujn muailmalla ken-tahto
nijn sojtajs! Vejal'däv byvalo, struvnie myöten smyčkalla - i särähtäv
sivlla syväjn, vejal'däv vielä kerran - i sejzattuv se, kuvnnellen, a
hän sojttav i muhahteliečov. I itkie, i nagrua himojttajs samah ajgah,
kuvnnellessah händä. Vot sivlla sejčas ken-lienöv vonguv katkerasti,
pakiččov abuo i lejkkuav sivlla rynnästä, kujn vejčellä. A vot steppi
sanelov tajvahalla suarnojda, igävie suarnojda. Itköv nejdine,
kajmaten dobrojda-moloččua! Dobroj Moločča kuččuv nejistä steppih. I
kerrassa - gej! Jurynä jurizöv vol'noj, elävä pajo, i iče päjväne,
sidä i kačo, rubiev tantsujmah tajvasta myöten sih pajoh! Vot kujn,
sokola!
"Joga suoni sivn rungassa ellendi sen pajon, i sie ynnäh lienit sen
rabaksi. I esli ku sillojn kirrannujs Lojko: "vejččilöjh, tovariš'at!"
- Nijn i lähtenyzimmä myö kajkin vejččilöjh, kenen ke ozutannujs hän.
Kajkki hän vojbi luadie ihmizen ke, i kajkin suvajttyh händä, lujah
suvajttyh, vajn Radda yksin ej kačo brihah: i olgah, ku vajn yksi tämä
olis. a se vielä i nagrahtelov hänen piällä. Lujah hän kosketti
sydämestä Zobarua, se-se lujah! Hambahilla kradžajttav, rivhtoen iččie
usasta, Lojkon, sil'mät pimiembänä mustua muada kačotah, a ajjojttajn
nijssä mojne losniv, čto hengen periä strašno lienöv. Lähtöv yöllä
lojtoksi steppih Lojko i itköv huomnekseh suaten hänen skripka, itköv
havduav Zobaran voljua. A myö uvirumma, da kuvndelemma i duvmajčemma:
kujn olla? I tijjammä, čto ku esli kaksi kivie tojne tojzen piällä
viertäh, a sejzattuo hiän keskeh ej sua - nijstiekse suatetah. Nijn i
matkaj dielo.
"Vot istujmma myö, kajkin kerävynnyöt i pagizimma dielolojsta. Igävä
lieni, Danilo i kyzyv Lojkuo: - "Pajata, Zobar, pajone, vesselytä
hengen!" - Hän kačahti sil'millä Raddah, mi ej lojttona hänestä viruj
iho yläh päjn, kaččoen tajvahah, i vejal'di struvnie myöten. Nijn i
rubej pagizemah skripka, onhän kujn i totta tämä nejdizen syvän oli. I
rubei pajattamah Lojko:
Gej-gej! Ryndähissä palav tuli,
A steppi on nijn Levie!
On bojkoj hebone, kujn tuvli.
On äjja käessä vägie!
"Kiännäl'di piän Radda i, novstuo vähäzel'di, muhahtuači sil'mih
pajattajalla. Ruskoni, kujn zorja, Lojko.
Gej, gop-gej! Nyt, tovariš'a, mivn!
hyppiäldämmä-gö, edeh päjn?
Jo kattav steppie pimie yö,
A sielä vuottav päjvä.
Gej-gej! Lennä vastah päjvällä.
Lenzahtelle korgehuoh!
Vajn elä koske har'jalla
Sie čomua kuvdamuo.
"Vot pajatti! Ni ken jo nijn ej pajata nyt! A Radda i sanov kujn rovno
vettä valuttav:
"- Sie ku et lendelis nijn korgiella, Lojko, možet pakut, da luhtah
nenälläh, usat, kačo hierot. - Zvierinä kačahti häneh Lojko, a ni midä
ej sanonut - tirpi briha i pajattav ielleh.:
Gej, gop! vdrug rubiev valguomah,
I tänne tulov päjvä.
Ved' esli jiämmä maguamah -
Hujgieda lienöv äjja!
"- Tämä on pajo! - sanoj Danilo, - ni konza en kuvllut tämän mojsta
pajuo: anna mivsta sattana ičellä trubkan azuv, kujn mie kielastannen!
- Vanha Nur usylla vedeli i olgupiälöjdä nosteli, i kajkilla meillä
hengie myöten oli udualoj Zobaran pajo! Vajn Raddalla ej ollut miel'da
myöten.
"- Vot nijn kerran čakka pinizi, orlien ringundua matkittaen, - sanoj
hän kuin lumella mejh lykkäj.
"- Možet, sie, Radda, plettie tahtot? - ojenduači Danilo häneh päjn, a
Zobar Lykkäj muah šuapkan i sanov, ynnäh musta, kuin mua:
"- Vuota, Danilo! kipakolla hevolla - stal'nojt sujččiravvat! Anna
mivlla tytär morziemeksi!
"- Vot sanoj sanonnan! - muhahtuači Danilo, - da ota, kujn vojnnet!
"- Hyvä! - virkoj Lojko, i sanov Raddalla:
"- Nu, Nejdine, kuvndele mivda vähäzen, da elä mäne hyväksi! Äjjan mie
tiän sizärdä näjn, ege äjjan! A ni yksi ej lijkuttanut mivn syvändä
nijn, kujn sie. Eh, Radda, tävtit sie mivn sydämen! Nu midäbä? Millä:
lietä, nijn se i lienöv, i ... ej ole mojsta hebuo, kumbazella omasta
ičestä paeta vojs!... Otan sivn morziemeksi jumalčan, oman čestin,
sivn tuaton i kajkkien nämien ihmizien iessä. No kačo mivn voljalla
elä pane vastah - Mie olen svobodnoj ihmine i rubien elämäh nijn kujn
mie tahton! - I läheni hänen luo, puristaen hambahat, läpettäen
sil'millä. Kačomma myö, ojendi hän Raddalla käen, - vot, duvmajčemma,
i pani suičet stepin hevolla piäh Radda! Kerrassa kačomma, vivhkaj
Zobar käzillä i muada vasten tagarajvolla groh!...
"Mi kummie? kujn pulbka iski sydämeh Zobaralla. A tämä Radda lykkäj
hänellä remenihizen pletin jalloin tuaksi, da i rivhtaj iččeh päjn, -
vot mintäh pakuj Lojko.
"I uvvestah jo viruv nejdine, lijkkumatta, da nagrahtelov, vajkkani.
Kačomma, Midä lienöv, a Lojko istuv mualla i kobristi käzillä piän.
On hän kujn varuav, čto se hänellä halgiev. A sijdä novzi hilljah, da
i lähti steppih, ni keh kačahtamatta. Nur čuhkaj mivlla: - Kačo hänen
perässä! - I rubejn mie ryvdämäh Zobaran perässä steppie myöten yön
pimehyössä. Nijn-se, sokola!"
Makar pujsti tuhkan trubkasta i uvvestah rubei tävttämäh sidä. Mie
kiäriečin luembah šinelih, i viruen, kačojn hänen vanhah,
päjvitynnästä mustennuoh ihoh. Hän surovo i strovgo häjlyttäen
piällä, midä-lienöv čuhutti ičekseh, harmuat usat lekuttyh, i tuvli
pieksätti tukkie hänellä piässä. Hän oli pohože vanhah tulen iskulla
poltettuh duvbah, no ajvin vielä moš'noj, luja i gordoj omalla
väellä. Meri endizelleh čuhutti rannojn ke, i tuvli ajvin nijn-že
kandeli sidä čuhutusta steppie myöten. Nonka jo ej pajattanut, a
tajvahalla kerävdynyöt pil'vet luaittyh sygyzy yön vielä pimiemmäksi.
"Astuj Lojk0 jalga jallan piällä, pajnaen piän i hejttäen käet, kujn
pletit, i, tulduo balkah ojazen luo, istuoči kivellä i hengähtih.
Nijn hengähtih, čto mivlla syvän verellä valuači žiälöjčennästä, no
yksikajn en männyt hänen luo. Sanalla gorjah et avta - ojgejn-go?!
Sidä hän! Čuasun hän istuv, tojzen istuv i kolmannen ej lijkahtuače -
istuv.
I mie virun ej lojttona. Yö on valgie, kuvdamo hobiella kogo stepin
valoj i lojttona kajkki nägyv.
"Kerrassa näen: taborasta päjn kijrehesti Radda astuv.
"Vesselä mivlla lieni! Eh, vuažno! - duvmajčen, - udualoj on nejdine
Radda! Vot hän läheni Lojkon luo, hän ej kuvle. Pani Radda käen
olgupiälläg särähti Lojko, ojendi käet i nosti piän. I kujn hyppiäv, i
vejččeh! Uh, pystäv nejdizen, näen mie, i jo tahtojn, ringahtahuö
taborah suaten, juosta hiän luo, kerdah kuvlen:
"- Lykkiä iäreh! Piän murennan! - Kačon: Raddalla käessä pistoletta, i
hän Zobaralla oččah miettiv. Vot sattanan nejdine! A nu, duvmajčen,
hyö nyt ollah tazazet vägie myöten, midä lienöv ielleh?
"- Kuvle! - Radda pani pistoletan vyön tuaksi i sanov Zobaralla: - Mie
en tullut tappamah sivda, a miriečemäh, lykkiä vejčči! Hän lykkäj i
nyrpistyksissäh kaččov hänellä sil'mih. Dijva tämä oli velli! Sejzotah
kaksi ihmistä i zvierilöjnä kačotah tojne tojzeh, a molemmat ollah
mojzet hyvät, udualojt ihmizet. Kaččov hejh sel'gie kuvdamo, da mie -
i kajkki tässä.
"- Nu, kuvndele Mivda, Lojko: mie suvajčen sivda! - sanov Radda. Se
vajn olgupiälöjllä lekahutti, kujn sivottu käzie i jalgojda myöten.
"- Näjn mie moloččojda, a sie olet udualojmbi i čomembi hejdä
hengellä i iholla. Jogahine hejstä usat ičellä brejččis - läppiä vajn
mie häneh sil'millä, kajkki hyö pakuttajs mivn jalgojh, tahto vajn
mie sidä. No midä on tolkuo? Hyö i muvten ej äjjallä olla udualojt, a
mie hejdä kajkkie luadizin akojn mojziksi. Vähän jaj muailmalla
udualojlojda, čiganojda, vähän, "Lojko, ni konza mie ni kedä en
suvajnnut, Lojko, a sivda suvačen. A vielä mie suvajčen voljan!
Voljua se, Lojko, mie suvajčen enämmäl'di, kujn sivda. A sivtta
mivlla ej eliä, - kujn ej eliä i sivlla mivtta. Ka nijn vot mie
tahton, čtoby sie olizit mivn hengellä i rungalla, kuvlet? - Tojne
muhahtuači.
"- Kuvlen! vesselä sydämellä on kuvnnella sivn paginua! Nu-ka, sano
vielä!
"- A vielä vot midä, Lojko: yksikajn - kujn sie ni pyöri, mie sivn
yllätän, mivn lienet. Nijn elä mänetä - ajgua tyh'jah - iessä sivda
vuotetah mivn njoppuannat da armastelennat. Lujasti njoppuamah mie
sivda rubien, Lojko! Mivn njoppimizen alla unohtat sie iččes udualojn
elännän i sivn elävät pajot, mit nijn ihaskojtetah čigana moloččojda,
ej kajahteta enämbiä steppilöjdä myöten - pajarttamah sie rubiet
ljubovnojlojda, niežnojlojda pajolojda mivlla, Raddalla... Nijn elä
mänetä tyh'jah ajgua, - jo sanojn mie tämän, značit, sie huomenna
pokorjajččiečet mivlla, - kujn vanhemmalla tovariš'alla
junakalla. Kumarrut mivlla jalgojh kogo taboran iessä i njoppuat mivn
ojgieda kättä - sillojn mie lienen sivn morziemeksi.
"Vot midä tahtov kehnon nejdine! Tä- dä ej ole i kuvltu; vajn vanhah
ajgah černogortsojlla nijn oli, paistyh starikat, a čiganojllä - ni
konza! Nu-ka, sokola, juohata midä ni kummakkahambua? Vuvven piädä
murennat, et juohata!
"Hyppäj kyl'geh Lojko i ringahtih kogo stepillä, kujn ryndähäh
ruanittu särähtih Radda, no ej vydajnnut iččie.
"- Nu, nijn prošaj huomizeh suaten, a huomenna sie luait sen, min mie
käskin. Kuvlet, Lojko!
"- Kuvlen! Luain - rubej ulizemah Zobar i ojendi häneh päjn
käet. Radda ej ni kačahtanut häneh, a Zobar rubej häjlymäh, kujn
tuvlella katkattu puv, i langei Muah, itkien i nagraen.
"Vot kujn muokkaj moločan kirottu Radda. Odva mie tojn Zobaran tolkuh.
"Ehe! Mittyöllä kehnolla pidäv, čtoby ihmizet Gorjua gorjujttas? Ken
se suvajččov kuvnnella, kujn vonguv, reviten gorjasta, ihmizen syväjn?
Vot i duvmajče sijnäl!...
"Kiännyjn mie taborah i sanelin kajkesta starikojlla. Duvmajčimma i
rešimmä vuottua da kaččuo, Midä lienöv tästä. A oli vot midä. Konza
kerävvyjmmä kajkin myö illalla robivon ymbäri, tuli i
Lojko. Hujjustelieči hän i yön ajgana strašno lajhtunut, sil'mät
havdah hejttyäčettih; hän laski ne alah i, nostamatta, sanoi meillä:
- "Vot mittyne dielo on, tovariš'at: kačojn mie iččeni sydämeh tänä
yönä i en lövdanyt hänessä vanhan mivn vol'nojn elännän sijua. Radda
siellä eläv vajn - i kajkki tässä! Vot hän, krasavitsa Radda.
Muhizov, kujn tsaritsa! Hän suvajččov iččeh voljua enämmällä mivda, a
mie händä suvajčen enämmällä omua voljua i rešijn mie Raddalla
kumarduo jalgah, nijn häi käski, čtoby kajkin nähtäjs, kujn hänen
čomevus pokori udualojn Lojko Zobaran, kumbane häneh suaten igrajčči
nejdizillä, kujn krečetta sorzilla. A sijdä hän lienöv mivn
morziemeksi, i rubiev armastelemah i njoppimah mivda, nijn čto jo
mivlla i pajolojda pajattua tejllä ej rubie himottamah, i voljua
iččeni mie en žiälejče! Nijn-go Radda?—- Hän nosti sil'mät i hämärästi
kačahti Raddah. Radda vajkkani i strovgo mutkaj piällä i käellä
ozutti ičellä jalgojh. A myö kačojmma i ni midä emmä ellendänyt. Daže
lähtie iäreh kunne-lienöv himotti, vajn ej nähtä, kujn Lojko Zobar
langiev jal- gojh nejdizellä - anna tämä nejdine on Radda. Hujgie oli
midä-lienöv i žiäln i paha mieli.
"- Nu! - kirgaj Radda Zobaralla.
"- Ege, elä kijrehtä, ehtit, nadoejččov vielä... - rubej nagramah
hän. Kuin stali helähti, - rubej nagramah.
"- Nijn vot i kajkki dielo, tovariš'at! Midä jiäv luadie? A jiäv
oppie, mojne-go mivn Raddalla on luja syväjn, mittyzenä sen mivlla
ozutti. Opin, - prostikkua mivda, vellet!
"Myö i tostuačie emmä ehtinyt. Midä tahtov azuo Zobar, a Radda jo
viruj mualla i ryndähässä hänellä varta myöten tötötti Zobaran viärä
vejčči. Jampistyjmmä myö.
"A Radda rivhtaj vejčen, lykkäj sen kyl'geh i, ličattuo ruanan iččeh
Mustien tukka njavhtilla, muhisten, sanon ravieh i sel'västi:
"- Prošaj, Lojko! Mie tiezin, čto sie näjn luait!". - Da i kuoli".
"Ellennit-go nejdizen, sokola?! Vot mittyne, anna mie olen kirottu
igien ijaksi, d'javol'skoj nejdine oli!
"- Eh! da i kumarrun že mie sivlla jalgojh, gordoj koroleva!- kogo
stepillä kajahutti Lojko. Da langettuo muah, kijnittyj huvlilla
kuolluon Raddan jalgojh i vajkastyj. Myö hejtimmä šuapkat i sejzojmma
vajkkani.
"Midä sanot tämän mojzesta dielosta, sokola? Sidä hän! Nur oli sanuo:
"pidäv siduo händä!". Ej olis nostu käet Lojko Zobarua sidomah, ni
kellä ej nostujs, i tiezi sen. Vivhkaj hän käellä, da väl'tyj
kyl'geh. A Danilo nosti vejčen, kumbazen lykkäj Radda kyl'geh, i
kodvan kaččoi sih, lekuttaen harmualojlla usylla, sillä vejčellä vielä
ej vilustunnut Raddan veri, i oli se mojne viärä i terävä. A sijdä
läheni Danilo Zobaran luo i sydäj hänellä vejčen selgäh parahite
sydämen kohtah. Tože tuattona oli Raddalla vanha soldatta Danilo!
"- Vot kujn!- kiännäl'dyhyö Daniloh päjn, sel'gieh sanoj Lojko i lähti
tabuamah Raddua.
"A myö kačojmma, viruj Radda, ličaten ryndähie vasten käen tukka
njavhtin ke, i avonazet hänen sil'mät oldyh golubojssa tajvahassa, a
hänen jallojn luona räjahtiäči Lojko Zobar. Hänen iholla kirvottyh
kidžerät, i ej nägynyt hänen ihuo.
"Sejzojmma myö i duvmajčimma. Säristih vanhan Danilon usat i
buvristuttyh tuvhiet hänen kulmat. Hän kaččoj tajvahah i oli vajkkani,
a Nur harmua, kujn kuv, vieri iho: alah päjn muah i rubej itkemäh
nijn, čto hänen starikovskojt olgupiät säristih.
"Oli sijnä min piällä itkne, sokola!
"... Matkuat sie, nu i matkua "mua dorogua myöten, kyl'geh
kiändymättä. Ojgieh i mäne. Vojbi olla, i et propadi tyh'jah. Vot i
kajkki, sokola!"
Makar vajkastuj i, pejttähyö kisiettäh trubkan, salbaj ryndähillä
čekmenin. Čipetti vihma, tuvli lieni vägevämmäkai, meri hurizi
kuvrnehesti no vihazesti. Yksi tojzen jal'geh sambujan robivon luo
tuldyh hevot, i, kačottuo mejh suvrilla, mielevillä sil'millä,
lijkahtamatta pietyttih, ymbäröjen kijngiellä rengahalla.
- Gop, gop, egoj! - kirgaj hejllä armahasti Makar i, pläkähyttähyö
kämmenellä oman suvajttavan voronča hevon kaglua, sanoj kiändyen mivh
päijn:
- Muata on ajga! - sen jal'geh kiärieči umbipäjn čekmenih, onjendlahuo
mualla vajkastuj. Mivlla ej himojttanut muata. Mie kačojn stepin
pimehyöh. I vozduhassa mivn sil'mien iessä tsarstvenno ujdeli čoma i
gordoj Raddan figura. Häi liččaj käen mustan tukka njavhtin ke
ryndähällä olijah ruanah, i hänen muzavista, hojkkazista sormista läbi
valuj pizarittajn veri, pakkuen muah tuliruskielojna tiähtilöjnä.
A hänen perässä juvri kandah ujuj udualoj moločča Zobar; hänen ihon
pejtettih sagiet mustat kidžerät, i nijen alda tiputtyh rigenehet
vilut i suvret kyvnälet.
Vihma suvreni, i meri pajatti igäviä i toržestvennojda gimnua
gordojlla krasavitsojn čiganojn puaralla - Lojko Zobaralla i Raddalla,
vanhan soldatan Danilon tyttärellä. A hyö molemmat pyörittih yön
pimehyössä tazazesti i sanan virkamatta, i ni kujn ej vojnut
krasavitsa Lojko tazojttuo Gordojn Raddan ke.