Karjalazet Rahvahan Suarnat

toim. U.S. Konkka



Syväindö

REPO TA UKKO KALLALLA
2. REPO TA KONTIE
3. KONTIE, HUKKA TA REPO HUUHAN LEIKKUUŠŠA
4. REPO, KONTIE TA JÄNIS
5. UKKO, AKKA TA ORAVA
6. KURKI TA REPO KUOMAKSET
7. KUREN TA REVON STARINA
8. ORAVA, KINNAŠ TA NIEKLA
9. REVON STARINA
10. UKKO, AKKA, KOZA DA BOKKO
11. HÄRÄN STARINA
12. JYVÄSTÄ KUKKO...
13. IVAN MED'VEDEV
14. HAUGI
15. NENÄ HALKI – ŠUOLUA ŠIÄMEH
16. KUOŠALISTARINA
17. UKKO, AKKA TA KOLME POIKUA
18. ČULISTARINA
19. PIILI, PIILI, PILKKANI...
20. SINIPETRA
21. PUUHINE LAPSI
22. KAPREHEN STARINA
23. BOKKO DA TYTTÖ
24. PAIMEN JUAKKO
25. HÄTIKKÖ-TYTTÄREN STARINA
26. MAŠA
27. LAISKA TYTÄR
28. MUSTA LAMMAS
29. KUOKKA, SIERA I KÄZIPAIKKA
30. ORAHANKARVA ŠULKU
31. SINIPEIGALON STARINA
32. KOLME TYTÄRTÄ I ČUARIN POIKA
33. TUHKIMUŠ-NIÄTÄSTARINA
34. KOLMEJALKANI HEPONI
35. YHEKSÄN VEIKKUO
36. KIŠŠALAN LINNAN PRINŠEŠŠA
37. BRIHAČČU KONDIEN BERLOGASSA ELI
38. TUHKIMUS-TÄHKIMYS
39. ČAR' DAVIDA
40. HARAKKASTARINA
41. KULTAKALAN STARINA
42. ČUARIN TYTÄR
43. MAVON ŠORMUŠ
44. KÖYHÄ VELLI TA POHATTA VELLI
45. JAUHINKIVI
46. AKKA I KATTILA
47. LEPPÄPÖLKYN STARINA
48. YHEKSÄN KULLAISTA POIKUA
49. KOLME SISÄREŠTÄ
50. KUKKO DA KANA
51. KULKIJAUKKO
52. STARINA KOLMESTA MATISTA - POHATTA MATTI, KEYHÄ MATTI DA TUOMARI MATTI
53. VIIŽAS TYTTÖ
54. LINTUNI
55. LAISKA AKKA
56. KOLME SANUA
57. ČUARIN POIKA SUTJANA
58. VIISAS MORŠIEN
59. MARINAN STARINA
60. EI VIERNOI AKKA
61. RAHALOMPŠA
62. HOI, HURIT!
63. HOMA-VÄY
64. KUKKO KIEKKUU
65. ROSVO-KLIIMON STARINA
66. KEYHÄ MATTI I BOHATTA MATTI
67. KUMOHKA
68. LAISAN MIEHEN STARINA
69. PLUUTTA MUŽIKKA

70. UKON TA AKAN STARINA
71. HUPAKOH STARINA
72. TRUUŠIJAT
73. ČUUČALA
74. PAPIN KASAKKA
75. PAPIN KAZAKKA
76. KAZAKKA MATTI
77. PAPPISTARINA
78. VAČČA ITKÖY
79. RUKEHEN TÄHKÄ
80. ČUARIN STARINANŠANOJA

1. REPO TA UKKO KALALLA

Panou ukko kokkua järveh ta ryšyä niihi kokkih. Lähtöy ryšilläh huomena. Mänöy jyštäy ryšän. Noštau – ryšä on täyši matikkua. Hänellä on ahkivo, minne panna kalat. Pani rysän jälelläh järveh ta läksi kotihih matikka-ahkivuo vetämäh ta šukšillah hiihtäy. Repo juokšentelou puoleh-toiseh tiellä ta kaččou, kun ukko vetäy matikkua, ajattelou: "Millähän nuo matikat šaisi ukolta ahkivošta?". Heittäytyy kuollehekši tiellä. Ukko tulou revon kohtah:

– Kačohan, pyhä Petri anto kalua ta nyt pyhä Miikkula revon. Ukko noššaltau revon ahkivoh matikkojen piällä. Jakkuh heittäy piällä, kun kuuma tuli. Iče hiihtäy, ei kačaha jälelläh päin. Repo ahkivošta kaikki šyyti matikat tiepuoleh. Ukko tuli kotihih i karjuu:

– Tuo, akka, vakka matikkoja ottua ahkivošta!
Akka juokšou vakan kera. Ukko šanou:

– Täyši ahkivo on matikkua ta vielä on repo jakun alla!
Akka kohottau jakkuo ahkivošta.

– Tiälä ei ole, – šanou, – repuo, eikä matikkua.
Ukko kiivaštu šemmosekše, jotta mintäh sielä ei ole. Akka šanou:

– Tule, kačo, vet on tyhjä ahkivo!
Ukko kaččou:

– Kyllä še repo oli peijakaš ta šyyti miulta ahkivošta kaikki matikat.

Repo šai matikat, ukko jäi tyhjäkše.

2. REPO TA KONTIE

Oli ennen ukko ta akka. Ukko pani verkkuo ta kalanpyyvyštä järveh ta läksi šiitä kaččomah verkkojah. Repo näki, jotta ukko šai äijän šiikua, ta hänellä hyvin himoittais kalua. Tai kekši keinon, ta rupei tiellä muate.

Ukko ajau tietä myöte kalakuorman kera ta näköy kuollehen revon tiellä. Hiän revon ottau, luou rejen piällä ta iče ajau ielläh. A repo ukon šelän takana i šyyti kalat tiellä ta viimekše iče hyppäi pois reještä.

No ukko ajau hyvilläh kotihis. Šanou akallah, jotta "tulehan nyt kaččomah, kun šain äijän kalua ta vielä revon".

Akka mänöy – ka reki tyhjä: eikä kalua, eikä repuo. Ukko päivittelöy, jotta "oho moššennikka, min kekši!"

Repo šai kalat ta kanto kaikki meččäh, yhteh tukkuh. Kontie tulou, kyšyy:
– Mistä näin äijän šait kalua?
– Ka kun mie, kuomasen, mänin pappilan avannolla, ta pakkani kun oli, ta issuin yön häntä avannošša, niin näin äijän nossin kalua hännžälläni. Mäne vain šieki, nin šuat!

Kontie mäni, ta istuu häntä avannošša. Alkau kylmyä. Ka hiän liikahuttelou häntyä, kuulou: jo on tarttun kaloja, kun on jykie, vain vielä istuu.

Pappilan piijat tullah huomenekšella vejellä ta nähäh kontie. Hvö korennoillah lyyvväh, lyyväh, a kontie ei piäše pakoh, kun on hännän jiätän kiini. Siitä kumminki häntä katkesi, ta kontie piäsi pakoh. Siitä šuate jäi kontie lyhythännäkse.

3. KONTIE, HUKKA TA REPO HUUHAN LEIKKUUŠŠA

Oli ennein yheššä kontiella, hukalla ta revolla huuhtah kylvetty ruista kašvamah. Otettih hyö leikattih ruis ta pantih riiheh Kuivattih hyö riiheššä ruis ta ruvettih puimah.

Repo nousou riihen partisie pitelömäh ylähäkši, kuin hukka ta kontio ruvetah puimah. Konfie ta hukka puijah, a repo aina partišen kerralla šorta konsa kumpasellaki piäh. Hyö lattielta šanotah:

– Pitele, repo-kuomasen, paremmin, jotta ei partiset piähä šorruttais.

Repo vaštuau, jotta pitelisin mie, vain kuin ei tahota pisyö, vain iče narosno šortelou partisie heilä piällä. Šuatih hyö riihi puijukši. Pantih eri tukkuh jyvät, toiseh tukkuh ruumenet ta kolmanteh tukkuh olet. Ruvettih hyö jakamah nyt keškenäh tuloja.

Repo šanou heilä:

– Tavai juamma niin, jotta pieninmällä pienin, šuurimmalla šuurin ta keškimmäiselIä keškimmäini tukku.

Niin hyö juattih: repo šai jyvät, hukka šai ruumenet ta kontie šai olet. Lähettih hyö šiitä myllyh jauhottamah sualehieh.

Repo kuin jauhottau, niin kivi kolkkau, ta toisilla vain hil'l'akkaiseh kuuluu kuin hičajau. Hukka ta kontie kyšytäh:

– Mintäh siula, repo-kuoma, kivi kolkkau kuin jauhotat, a meilä vain hičajau?

Repo vaštuau:

– Mie kun rupesin jauhottamah, niin panin čuuruo šekah, šillä še miula kivi kolkkau.

Otettih hukka ta kontie pantih čuuruo šekan, niin heiläki alko kivi kolkkua. Suatih hyö jauhotetukši ta ruvettih keittämäh. Keitetäh hyö keitetäh, ta tullah hukka ta kontie repo-kuoman luoh. Kyšytäh:

– Mintäh šiula on niin valkie ta keittyässä hupsuu, a meilä on niin mušta ta ei hupšu keittyässä?

Hukka ta kontie sanožah:

– Anna kun myö maissamma šiun huttuo. Repo sanou:

– Anna mie ensin teiltä maissan.

Mänöy repo ottau kumpasenki puašta ta panou omah patahaš yhteh laitah. Sanou hukalla ta končiella, jotta "ottuat tästä laijašta" (mihi hiän toi heijän omua keittuoh). Ensin maistelou kontie. Sanou:

– Sama maku mämmissä, šama tapa talkkunašša, – hänellä šattu omua huttuoh.

Samvoin maistelou hukka ta šanou:

– Sama maku mämmissä, sama tapa talkkunašša.

Hukalla niisi šattu omua huttuo, kuin repo pani eri kohtah ta käški šiitä maistua. Vielä kysytäh repo-kuomalta hukka ta kontie, jotta "mintähpä šiula on valkiempi?". Repo heilä vastuau:

– Mie pijin jovessa heitä, virtapaikasša, niin šentäh on valkiempi.

Otetah hukka ta kontie ruumenet ta ollet. Männäh hyö ta pannah jokeh likuomah virtapaikkah. Ottau virta ta viepi heiltä kaikki.

Niin heitä repo-kuoma petti koko ajan.

4. REPO, KONTIE TA JÄNIS

oli ennein kuomakšet – repo, kontie ta jänis. Hyö ollah ta eletäh yheššä koko taikani talvi. A kun kešä tulou, nin pannah yheššä vil'l'ua muah ta yheššä ruvetah niitä korjuamah. Repo kuin on viisaš ta jänis vielä vähäsen viisahempi, nin leikkautetah pellot kontiella yksinäh. Kontie i leikkuau pupšiu pellon, a toiset vain mečäššä juoššah – jänis korttehilla jäleššä, ta repo šoršie i muita otukšie šuamašša.

Kuin, velliseni, tuli riihen puintiaika, nin kontie puipi, ta repo vain partehilla makuau ta sanou, jotta "pui, pui, kuomaseni, nin šuuremman tukun šuat, a jäniksellä ta miula annat pienemmän tukun". Ka kun kontie puipi ta vielä yksinäh pakajau, jotta "mie šuan šuuremman šualehen täštä ruavošta, a ne toiset kun kullaijah, nin šuahah pienempi tukku".

Repo i mänöy šillä aikua kyläh ta rupieu tien viereh muate, jotta "kalamiehet kun tullah, nin suan kalua keitokši". Hiän mänöy ta kaččou, jotta ukko ajau, tai rupieu poikittain muate. Tai ukko ajau ta näköy, jotta repo makuau tiepuolešša, i ottau rekeh. Ukko ajau akkah luo hyvillä mielin, jotta "kuin šain äijän kalua ta vielä revon šain", nin akka häntä nyt hyvin vaštah ottau. Ukko ajau köröttelöy ta ei ni jälkeheš päin kačo. A repo sillä aikua otti ta nousi istumah tai alko kaloja luuva reještä pois ta niin ni iče pois hyppäi reještä. Ukko ajau pihah ta karjuu akallah, jotta "tule, akkašeni, kaloja ta repuo käymäh, kuin sain tuolta tieltä revon, ta kalua šuuren tukun". Ka akka kun tulou, kaččou-nin ei ni repuo, a kaloja on muuvan rejen pohjalla.

– Oho šie, kala- ta repomieš, kuin tuaš milmani valehtelitl

Ka ukko kun kačahti jälelläh rekeh, ka ei ni mistä ottua kaloja, ni repuo. Ka kun akka häntä haukkumah, jotta "olet tuommoni kalamieš ta vielä valehtelet milma, kun ei ole kuntuo kalua šuaha ta vielä repoja pakajat. Ka et kyllä, ukko, šyö tänä piänä mitänä, kroome noita ahvenieš!".

Repo ruttoh keräi kalat ta mänöy nakruan kontien ta jäniksen luo ta sanou, jotta "kuin mie sain avannosta, vel'l'et, kalua niin äijän, jotta en voinut kantua akikkie".

Ka kuomaseni, juakka nämä vil'l'at nyt, ta mie lähen siitä onkella avantoh.

Repo otti ta rupei jakausta suorittamah tai sanou viisahasta piästäh, jotta "sie, suurn kuoma, ota suurin tukku, a meilä riittäy pienempi tukku". Niin kontie sai ruumenenet, a repo ta jänis suatih jyvät.

No nyt kontie suoriu ongittamah kalua, a repo ta jänis kyläh särvintä suamah. Kontie kuin mäni ta pani häntäh avantoh, nin avanto i jiäty. Vain pitäy sitä avannošša ta ajattelou, jotta enämpi kalua puuttuu, kun enämmän häntyä kirvelöy.

A repo mäni yhen talon aittah ta söi, vel'l'et, kaikki kermat ta kuoriet maijoista.

A kontie oli avannolla aina huomeneššyöntih šuat'e. Vain kuin, vel’l'et, talon rahvaš nouštih makuamasta ta nähtih, jotta kontie on avannolla, nin otettih šeipähät ta mäntih kontieta lyömäh. A kun kontie piäsi – mäni tietä myöt'e riiheh päin, nin näki, jotta repo-kuoma makuau tiepuolešša ta karjuu, jotta "milma kun nin aivot piäštä lähettih". (A hiän vet šöi kermat ta kuoriet ta ne tartuttih karvoih).

A jänis kaččo vähäsen aikua ta höreyty nakramah, ka kaikki hypättih ken mih kerkisi, joka puoleh ta šuuntah, i näin jäniksellä tuli ristišuini šuu.

Sen i pivuš, velli, miun starina.

5. UKKO, AKKA TA ORAVA

Ukko ta akka oltih jo vanhat. Ruvettih hyö kiukulla muate. Pirtin pižillä tuli orava. Sielä lotajau, krapajau, ei anna heilä yörauhua. Akka šanou ukolla:

– Mäne pane lautani pirtin piällä, eikö še orava puutu.

Ukko nousi pirtin piällä ta pani šinne lautasen. Tuli takasin pirttih, rubei muate. Jo orava tuaš ni tuli pirtin piällä. Tai puuttu lautaseh. Sielä lotajau lautasešša. Akka šanou ukolla:

– Mäne ota, jo orava puuttu lautaseh.

Ukko noušou pirtin piällä, rupei ottamah oravua lautasešta. Tai toreuvuttih ukko ta orava. Orava kun löi korvalla ukkuo, hiän i kirpoi pirtin piältä. Ukko kuoli. Orava otti šalmošta ahkivon ta pani ukon ahkivoh. Läksi vetämäh ukkuo ahkivošša. Tuli jänis vastah, kyšyy oravalta:

– Mita vejät, orava?

Orava šanou:

Vejän ukkuo, hyvyä mieštä.
Pani pihet pirtin piällä,
lautasen lapukin piällä,
iče puuttu pihtihih,
lankei lautasih –
miula, mečän juokšijalla,
rahakarvan kantajalla,
huutehešša hukšajalla,
hämäräššä häkläjällä.

Jänis šanou:

– Ota milma vetämäh.

Orava šanou:

– Haukkua palani ukkuo tai vejämmä kahen.

Lähettih vetämäh. Vejetäh kotvani. Tulou hukka vaštah, kyšyv:

– Mitä vejät, jänis?

– En mie vejä, orava vetäy, – šanou jänis.
Hukka kysyy:

– Mitä vejät, orava?

Vejän ukkuo, hyvyä mieštä.
Pani pihet pirtin piällä,
lautaset lapukin piällä.
miula, mečän juokšijalla,
rahakarvan kantajalla,
iče puuttu pihtihih,
lankei lautasih.

Šanou orava hukalla:

– Haukkua palani ukkuo ta lyöttäyvy vetämäh.

Vejetäh vähäni aikua. Tulou kontie vaštah.

– Mitä vejät, hukka?
– En mie vejä, jänis vetäy.
– Mitä yejät, jänis?
– En mie vejä, orava vetäy (orava kun on isäntä).
Orava šanou kontiella:
- Syö ukkuo palani ta lyöttäyvy vetämäh.

Kontie i šöi ukon niin, jotta jäi vain muruni piätä ahkivoh.

Tulou repo vaštah, kyšyy:
– Mitä vejät, kontie?
Kontie šanou:
– En mie vejä, hukka vetäy.
Hukka šanou:
– En mie vejä, orava vetäy.
– Mitä vejät, orava?
Orava šanou:
– Vejän ukkuo, hyvyä mieštä.
Pani pihet pirtin piällä,
lautaset lapukin piällä,
miula, mečän juokšijalla,
rahakarvan kantajalla,
huutehešša hukšajalla,
hämäräššä häkläjällä.
Iče puuttu pihtihih,
lankei lautasih.

Orava šanou revolla:
– Syö tuo loppuni ukko.

Repo šöi šen viimesen piäpalasen.

Vejetäh tyhjyä ahkivuo koko joukolla. Kontie šanou:
– Nälkä tuli. Ku pienin, ku pienin, še šyyväh!

Orava šyötih. Vejettih tuaš vähäni aikua, kontie tuaš šanou:
– Nälkä tuli. Ku pienin, ku pienin, še i šyyväh! Jänis šyötih. Repo šanou hukalla:

– Läkkä pakoh. Syöy miät kontie.

Hukka ta repo meččäh pakoh juoksomah. Kontie vetäy yksinäh tyhjyä ahkivuo. Sanou kontie:
– Nälkä tuli. Ku pienin, ku pienin, se i syyväh!

Kačahtau jälelläh: ei ni ketänä matalla, kun tyhjä ahkivo. Kontie šiänty pahanpäiväsekše. Löi ahkivon puuhu säpälehikse, iče läksi meččäh.

Šiihe i loppu starina.

6. KURKI TA REPO KUOMAKSET

Repo šanou kurella:

– Tule huomena meilä päiväkesräh.

Kurki ottau kuošalipiäh ta värttinäh ta mänöy revon luo. Alkau kesrätä. Repo rupei kuomua kostittamah. Keitti lintua kattilalla. Linnan kuato prälähytti kallivolla. Linta kallivuo myöte i juokši. Repo šanou kurella:

– Rupie šyömäh, kuoma, lintua.

Kurki rupei syömäh. N'okki, n'okki kallivolta lintua – ei ni mitänä šuanun. Repo iče nuoli kaiken linnan kallivolta. Kurki lähtöy poikeš ta šanou:

– Tule, repo-kuoma, huomena miun luo päiväkesräh.

Repo kesryäy kotvasen. Kurki keittäy lintua vierahalla tai kuatau hyvin korkieh pyöhtimeh linnan. Kurki šanou revolla:

– Tule nyt, kuoma, šyömäh.

Kurki pissälti piäh pyöhtimeh ta kaikki šen linnan i šöi. Repo nuolekšenteli laitoja, eikä šuanun kun šen verran, min verran šai kurki kallivošta.

Repo lähtöy pois, šanou:

– Tältä ei passipuo, šöit kaiken linnan.

Kurki šanou:

– Kuoman lahjat kohakkah. Mitein šie šyötit milma eklein, niin mie silma tänäpiänä.

Sen pituni še.

7. KUREN TA REVON STARINA

Oli ennein kurki ta repo. Ollah kurki ta repo tai kävelläh šielä, kävelläh, vielä kuomakšiksi luatiuhutah. Repo kuččuu kurkie kostih. Tai mänöy kurki kostih. Mänöy, ta repo ei muuta kuin kauhasella šemmosella lautasella panou keittuo ta iče šyöy lippuau. Kurki raiska takou, takou, takou šiinä nenälläh, no mitähän šuau! Elä i huoli.

– Tule, kuoma, huomena miun luo kostih, – šanou, – mieki kostitan vastah hyväsestä.

Repo läkši mielissäh, šuoriu ta mänoy repsottau. Hiän ei muuta kun pyöhtimeh maitolintua. Iče šyöy kurki vetäy, a repo raiska nuoli, nuoli laitoja ta sen kera niin pois pitäy hänen lähtie. "Kyllä mie vielä tällä kurella konstin tiijän ka...".

Tai šen keralla juoksi meččäh tai termärintaseh, päiväpaistoseh pyörähti muate šelälläh. Kurki matkuau šieltä, mistä halonleikkuusta matannou, ka kaččou: "Voi-voi, kun on repo-kuoma kuollun, vuota hoti, tuota, maistelen kieltä". Kun rupesi šitä kuot't'elemah, ka šilloin repo i sahvatti:

– Oho, puutuit šie kostittaja kiini!

– Elä, kuomaseni, elä kuomaseni, ei tällä keinoin, – šanou, – kuren lihoja hauvota.

– A miteinpä hauvotah?

– Ka kun kuto ennein, – šanou, – tuattoni vakan hyvin vällän-vällän ta kattien vielä vällemmän, – šanou, – ni šiitä termän piällä kun, – šanou, – mäni, šiitä kun pačkasi mänömäh, – šanou, – termän alla, nin šielä oikein hyväksi kuren lihat hautu.

Repo puumeččäh. Mäni puumeččäh repo tai šielä äherti, šai šitä lissettä ta kuto vakkasen ta – vakan vällän, kattien vielä väl'l'emmän. Kun pani ta mäni termän piällä, nakrau, ajattelou, jotta "kyllähän nyt kuren lihat hautuu". Kun rytkäi mänömäh, ka vakka kahallah ta kurki lentoh! Sanou:

– Siinä šiula, repo-kuoma, – šanou. – Repo viisaš-viisaš, a kurki vielä viisahampi!

Paha mielestä i tuli revolla kyllä: "Ei tule i mitä, vielä lähen uuveštah promišl'ahx. Mänöy, kaččou – puušša on pešäni. Varis raiska istuu šielä poikasien luona, hänellä on nellä pojaista. Tai alkau hännälläh kolkuttua, kolkuttua.

– Ka mitä šie, repo-kuoma, tiälä kolkuttelet? – sanou.

– Ka kačon puuta šukšekšeni, lymmyštä lykätäkšeni. Täš ois hyvyä šukšipuuta.

– Elä, kuomasen, miula vet on pojat!

– Kun antanet yhen pojan šyyvä, ni en katkua, en leikkua.

Eläpä šouva. Varis lykkyäy hänellä poikasen, tai repo juokši poikes.

Toisena piänä alko himottua, tai mäni šaman puun juureh. Tuaš i kopšuttau hännälläh. Toini:

– Mitä šie, repo-kuoma? – Oi, kačon puuta suksekseni, lymmyštä lykätäkseni. Täštä šuau hyvät šuksihuavukset.

– Elä, kuomasen, kun rniula vet on pojat tiäla, ni...

– No kun yhen pojan antanet, ni kyllä mie heitän tämän.

No, hiän tuas pačkuau toisen pojan.

Repo juoksenteli voitavah ta sen kera tuas mäni šaman puun juureh.

– Ka a-voi-voi, johan mie šiula olen kakši poikua antan, mitä sie?

– Ka nvt kuan, ihan heti, kun et antane!

Hiän lykkiäy kolmannen pojan, ka ... lentäy se kurki.

– Tule, kuomasen, proskeniella, syöy ni miun, – sanou, – repo, tuota, kun poikaseni on kaikki syönyn, ei ole kun yksi, – sanou, – miulani jiänyn täh...

– O–o, – sanou, kun sie olet tyhmä, – kurki sanou – millä hän kuatau? Nyt kun tulou, šanou, – ni sano vain nii, jotta "šuuhus kuššah, repo-kuoma: šiula eikä ole veistä, eikä kirvestä, hännälläs hätyyttelet ni... Täh sanah... ta kun kysynöy, jotta ken juohatti, ni šano, jotta kurki-kuoma juohatti.

Niin še i kävi. Repo kun pyörähteh, nälästy, ka mäni livahti, tuas koluuttau.

– Mitäpä šie sitä – šanou, – koluutat?

– Ka puuta šukšekši, lymmyštä lykätäkšeni, – šanou, – tästä šuan hyvät šukšet.

– A mäne i, – sanou, – repo-kuoma, – šanou, – šiula eikä veistä eikä kirvestä, – šanou, – hännälläš häilyttelet, miulta poikaset šöit, ka viimestä et šyö, – šanou.

– Ken juohatti?

– Ka kurki-kuoma juohatti tai...

– Vain vieläkö še kurki-kuoma kerran kostihini kerkiey, ka kyllä mie sillä maksan!

A kurki lentäy tuolla pitin taivasta liputtau, tai repo vain tyhjin šuin istuu.

8. ORAVA, KINNAŠ TA NIEKLA

On ennen kolme velleštä: orava, kinnaš, niekla. Hyö lähetäh mečällä. Tulou kolme tiehuarua. Orava (heistä vanhin) sanou:

– Kaikin lähemmä eri tietä, ken mitä šuanou sualista, sen pitäy huhuta.

Niekla i löytäy männeššäh tervaškannon. Niekla huhuou: – Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikutte!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Ne juoššah (kinnaš ta orava).

– Löysin mie tervaškannon, – niekla šanou.

– Mi šualis tämä on, tervaškantojahan on täyši meččä.

Häntä lyötih šiinä. Mäntih tuaš eri tietä. Niekla löytäy vesilammin ta alkau huhuta:

– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niel-da-rnkka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava tullah:

– Mitä šie löysit?

Niekla šanou:

– Vesilammin löysin.

Nieklua lyyväh, piekšetäh:

– Mi tämä šuuri šualis on, kun vesilampini on!

Lähetäh tuaš eri huaroilla mänömäh.

Niekla mänöy šuon laitah. Kaččou, kun petrakarja šuolla šyyväh kortehta. Niekla mänöy kaikkein šuurimman petran eteh mättähällä ta pistäytyy korttehen šiämeh. Šuuri petra šöi korttehen tai nieklan šöi marahaš. Niekla pistelöy, Pistelöy petralla marua — tai kuolou petra. Tulou niekla petran marašta ta karjuu tuaš vellijäh:

-Kiijä, kiijä, kintahaisen
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava šanotah:

– Emmä nyt lähe, niekla tuaš valehtelou, min lienöy tervaškannon löytän.

Niekla tuaš toisen kerran:

– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava šanotah:

- Emmä nyt lähe, niekla tuaš valehtelou, min lienöy vesilammin löytän.

Niekla huhuou kolmannen kerran:
– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Tullah kinnaš ta orava:

– Mi šiula nyt on šualis?

Niekla šanou:

– Mie ammuin petran.

Petra venyy kellottau kuollehena mättähällä. Kinnaš ta orava piätä šilitetäh nieklalta:

– Kun näin hyvän šualehen šait, nin nyt olet hyvä veikko. Tai nyletäh še petra.

— No nyt pitäis miän ruveta keittämäh, nin ei ole kattilua. Niekla šanou oravalla:

– Siula kun on terävät kynnet, nin mäne kiso tuohta, luajimma tuohešta kattilan ta sillä keitämmä lihua.

Niekla ompeli tuohiropehen kattilakše.

– Ka ei ole vettä, – šanotah. – Mistä nyt vettä šuamma?

Niekla šanou:

– Löysinhän mie vesilammin, šielä on vettä.

Kinnaš kävi vettä.

– Ka ei meilä ole i puita, millä keittyä tätä lihua.

Niekla šanou:

– Löysinhän mie tervaškannon.

Niekla juokšou tervaškannon, ruvettih keittämäh. Siitä hyö keitettih, šyötih ta loppuset lihat vietih kotihih. Niitä vielä i nyt šyyväh, kun ei liene loputtu.

9. REVON STARINA

No, repo eläy, kävelöy linnoja myöte ta kävelöy i mečäšsä šielä, tai varastau šieltä linnalta kissan. Varastau kiššan. Vas'ka on nimi kissalla. No, tuumaiččou, jotta mitä nyt tämän kiššan kera ruatoa. Tai kissan panou kuoppah. Salpoa panou rikkua, panou olkie, siitä lautoa vähäsen. Sattuu heän hukkah. Sanou hukalla. Hukka šanou:

– No, terveh, repo-kuomaseni!
– No, terveh.
– A mitä šie eläkšentelet?
– Elän, šain, – sanou, šemmosen elukan, jotta ei šitä, – šanou, – kauhie i missä pitiä, sen olen muakuoppah šalvannut, jotta še i luatiu kummie, kun nähnöy ketä.
– Ka millä še mie šaisin šitä nähä? – še hukka sanou šillä revolla.
– Ka šitä, – šanou, – pitäy kaččuo tak ostorožno, tarkkaseh, – šanou. – Minkeä vain, – šanou, – hiivo hil'l'akkaiseh, – šanou, – hil'l'akkaiseh hiivo šinne ta ni kuottele turvalla eistyä niitä olkirikkoja šiitä ta rupie lautua liikuttamah.

Hukka mänöy hiivou marallah, polvusillah, ka jottei ni mi rišahtais. Alko kun šieltä hil'l'ah šytie šitä turvalla olkiloja. Laudua kun rubei, velli, liikuttamah, ga kun kazi tuumaiččou hiiri še on – ku hyppäi turpah! Kun šen turvan kynnisteli, revitteli, kun šiitä veri tulou ni... čorosellah! Ka hiän kuin ei malta i šalvata, kun juokšou älinehen kera pakoh, jotta kankas täräjäy.

Sattuupa met'vei ših, kontie. No kontie šanou, jotta "nyt, – šanou, – on... Mintäh on, – šanou, – kuomasen, – šanou, – turpa vereššä".
– Elä virka, – šanou, – kun, – šanou, – on šemmoni elukka, – šanou, – revolla, jotta kun miät nähnöy, ni šyöy.
– No eččikkä repo.

Ečitäh repuo ka, ečitäh, ečitäh, ka repo siinä jo kuopan luona issukšentelou šiinä ta kaččelou. Tullah.
– No etkö šie millä keinoin meilä vois näyttiä elukkua?
– Ei šitä, – šanou, – tällä keinoin voi näyttiä elukkua. Pitäy, – šanou, – kantua, – šanou, – lihua suuri tukku, – šanou. – Ni mie kun tuon šyömäh, – šanou, – ni šiinä kyllä šitä niättä kyllä, – šanou, – sitä elukkua.

Ka kun yksi mänöy, kun šieltä šikoja varaštau, šieltä linnalta, toini kun lehmie šortau, ta kal'l'atah mimmone läjä ših. No kučutah:
– Tulehan nyt, repo-kuomaseni, kačo, jotta eiköš šitä nyt vois tuuva jotta šyömäh, jotta emmäkö myö nähä šais?
Mänöy se repo ka:
— On nyt... Voit nyt, – šanou, – tuuvva, jo täššä nyt riittäy.

No panou šen hukan istuttau šemmoseh okšatukkoh, vanha okšatukko. Sih ašettau istumah ta ših lihatukkuh šelin. A šen panou met'vein puuh, šinne noštau ylähäkše, jotta "nouše puuh tuoh". Ka še nousi ynnäh puolipuulla košahtih. Tuopa šen kiššan. Ka še kun šiinä nuolekšentelou, iče šyyvvä lekšottau. A kun še kontie nakrau šielä puušša, jotta "tuokohan tuo nyt miät šöis?" Ka hukallapa himottais se nähä, jotta pitäis sei hänen nähä. Rupeipa häntiä pyörittämäh. Kaši tuumaiččou, hiiri šei on. Hiäpä hukalla häntäh ših. Ka hiän kun hukalla häntäh hyppäi – hukka tuumaiččou, jotta häntä šyömäh šei tuli. Hiän kun pakoh juoksemah! Ka kaši kun šäikähti, ka hiän ših puuh, missä on še met'vei. Ka hiän kun šieltä pistypäi muah, jotta häntä šyömäh šei tuli. Kuin juoššah, kun kaikki kankas täräjäy. A kun repo karjuu:
– Ota kiini tanssoajoa, pie peästa pelvoajoa, ote kiini tanssoajoa, pie peästä pelvoajoa!

A kun hyö šitä uhempah männäh, jotta "nyt še kyllä käšköy meitä šyömäh, jotta nyt pitäy kiirehempäh matata". Jäi šiitä revolla šyömistä, hyvällä mielin šanou šielä, pakajau, jotta "ole viisaš, elä väkövä, ole viisaš, elä väkövä".

Ta ni eläy tänäki peänä, vielä kotvan ni huomena.

10. UKKO, AKKA, KOZA DA BOKKO

Oli ukko da akka. Heilä oli eluo koza da bokko. Kozua da bokkuo ukko da akka piettih oigein hyvin, no kozalla da bokolla tuli igävä. Hyö duumaidih pois lähtie da alettih varuštua eväštä kesselih. Koza šanou:

– Keryä eväštä kesselih, igävä meilä täššä tulou.

Da ukko da akka kun lahtiettih, hyö kerätäh kesselin tävteh eväštä. Lähettih matkah, otettih kesselin šelgäh. Männäh, männäh, jo pimie tulou. Koza šanou:

– Kačo sie, eigö missä tulda nävy?

Bokko kaččou dai nägöy: kylä sielä on višših. Kačotah: tuli palau. Hyö juoštih tulella. Kačotah, ga siinä yhekšän hukkua illasta keittäy. Heidä bokko da koza ei huomattukana alušša. Pölläššyttih. No koza kyžyy:

– Midä myö ildazekši keitämmä?

– Ka šua šuurin hukan piä kesselistä da keitä še, – šanou bokko loitombuata.

Hukat kačotah siinä kummua da aletah jo varata. Ken šanou kunnegi lähtievän, da toine toizen jälgeh männäh meččäh da pagoh. Siih jäi jo keitetty ildane. Bokko da koza šyömäh. Syödih. Bokko kesselie kanduas's'a oli vaibun. Kun šai šyyvä, ni šanou:

– Rubiernma muate.

– Ei, – šanou koza. – Hyö moužot tullah jälelläh.

A hukat kun juoštih pagoh, juoštih kieli pitkänä da kerot kahallah. Tulou heilä kondie vaštah, kyžyy:

– Minne työ juokšetta, kun näin huahitatta?

– Ga koza da bokko kun tuldih da alettih šuurimman hukan piädä kesselistä ottua, ni duumaiččima, jotta miän muamo tahi tuatto on tapettu, da läksimä pagoh.

– Ga iče hyö teilä keitettäväkši tuldih, – šanou kondie. – Lähemmä yheššä sinne.

Dai lähettih juokšomah keittopaikalla yhekšän hukkua da kymmenendenä kondie. Juoššah, jotta mua jymäjäy. A koza da bokko kun kuuldih, jotta tullah, dai hädäyvyttih. Koza šanou bokolla:

– Nouška, velli, puuh, šyyväh miät.

Bokko kun kesselin kera rubei vualiudumah da vielä kun oli vaibun, ni jallat luiskahettihki puolipuušša. No mitlein lienöy heilahtan, ni tarttu šarveštah okšah da jäi rippumah, a koza nouzi ladvah. A hukat da kondie tuldih siih. Paissah:

– Puuh ne on mändy.

– Pidäy lähtie kaččomah, – šanou kondie.

Tulou puun juurella. A bokolla himottan kačöuo, jotta midä hyö sielä alahana ruatah. No kun ei šua ni mit'ein piädäh kiändyä. No kiändi mit'ein lienöy piädäh, ka šarvi i luiskahti. Silloin hiän jymähti kesselin kera kondiella selgäh. Koza tämän kun nägi, karjeutu puun ladvasfa, jotta bokko rohkautuis:

– Pie sidä kondieda kiini, muut ollah miän!

A kondie jo muit'einki oli pölästyn, da tämän kun kuuli, ni työnnäldäydy juoksomah pagoh. Hukat kun nähtih, jotta kondie läksi pagoh, dai hyö alettih juosša pagoh. A koza solahti puušta da sanou:

– Nyt miän, bokko parka, on parašta kodih lähtie. Ei tämä muailmalla kulgu huvita.

Da lähettih da mändih kodih, eigä sen jälgeh enämbi puattu pois ukon da akan luoda konžana.

11. HÄRÄN STARINA

Oli ennen ukko ta akka. Heilä on härkä, šuuri hyvin härkä. Ta tuli hyvin vihasekši še härkä. Akka šanou ukolla, jotta "tapa pois härkä, kun rupesi niin vihasekši". Ukko otti veičen ta mäni liäväh ta rupesi hivomah sitä veistäh. Härkä kyšyy, jotta "miksi sie, ukkosen, veistäš hivot?".

– Ka akka käški silma tappua – veistäni hivon.

Härkä šanou:

– Elä, ukkosen, tapa milma, piäššä milma meččäh – mie tuon hyvän otukšen – ta tervua miulta šelkä.

Ukko tervasi härältä šelän ta piäšti meččäh härän. Tai mäni šemmoseh šuorantaseh, termärintaseh, päiväpaistoseh. Alko šyyvä härkä siinä šykšytellä. Tulou kontie hänen luo. Kyšyy härältä:

– Mitä ruat, härkäsen?

Härkä vaštasi hänellä:

– Täššä šyyvä šykšyttelen, täššä juuva jukšuttelen šuorantasešša, päivänpaistosešša. Šuu kun sopličča, piä kuin jumin kurikka, häntä kun Hämehen miekka, perše kun pellon veräjä.

Kontie šanou:

– Ota sie, härkäsen, milma šelkähäš, kun on niin kaunis ta levie šelkä.

A kontiella on še mieli, jotta hiän kun selkäh piäšöy härällä, nin hiän šuau šyyvä härän. Härällä mieleh ni oli:

– Otan, – šanou, – tule sie selkäh.

Tai kontie nousi härällä selkäh. Läksi smökyimäh laukkuamah, ta kontie hyppyäis seläštä pois, ka šelkä kun on tervattu, nin ei ni piäse. Kontie huutau:

– Heitä tuolla mättähällä, heitä tällä mättähällä!

No ei mihinä, kun härkä laukkai kotih ta seinäh kohti. Kontielta kun piä jymähti šeinäh, ta siihi i kuoli. Ukko otti otukšen, nylki nahkan.

Oltih tuas huomeneh. Akka šanou, jotta "pois pitäy härkä tappua, ukko". Niin, ja ukko mänöy tuaš liäväh ta rupieu veistäh hivomah. Härkä kysyy:

– Miksi sie, ukkosen, veistäs hivot?

– Silma tappua.

Härkä šanou:

– Elä, ukkosen, tapa milma — työnnä meččäh, tervua šelkä: mie tuon tuaš hyvän otukšen.

Ukko tervai šelän härältä, työnsi meččäh. Härkä mäni šiih šamah paikkah – šuorantaseh, termärintaseh, päiväpaistieseh. Tulou repo. Sanou härällä:

– Mitä ruat, härkäsen?

— Täššä šyyvä šykšyttelen, täššä juuva jukšuttelen. Šuu kun sopličča, piä kuin jumin kurikka, häntä kun Hämehen miekka, perše kun pellon veräjä.

Repo šanou, jotta "ota, härkäsen, milma šelkähäš, kun šiula on niin kaunis ta šilie šelkä".

– Otan, otan, tule, – revolla šanou härkä, – nouše šelkäh. Niin, ja repo nousi tuaš härällä šelkäh ta härkä läksi laukkuamah. Jo hiän šiitä poiski šeläštä hyppyäis, no ei piäše, kun puuttu tervah. Repo tuaš huutau, niinkun kontie:

– Heitä tällä mättähällä, heitä tuolla mättähällä, heitä tällä mättähällä, heitä tuolla mättähällä!

Tai tuaš kun laukkasi kotih härkä ta šeinyä vaššen hyppäi, ta piä revolta kun paukahti šeinäh, nin šiihi i kuolla kellahti. Ukko tulou vaštah tuaš hyvällä mielin, kun härkä toi hyvän otukšen. No härän panou liäväh, revon nylköy – ta tuaš nahkan šai hyvän. No ta muatah tuaš yö kellotetah.

Akka šanou:

– Tapa pois, ukko, härkä, kun on noin vihani (kolmannen kerran — kaikiččihan še pitäy kolme kertua, hoš mitä taro).

No tuaš kun veičen ottau ta mänöy liäväh, alkau hivuo veistäh. Ta härkä kyšyy:

– Mikši, ukkosen, veistäš hivot?

– Silma tappua.

Härkä šanou: – Elä, ukkosen, tapa milma. Työnnä meččäh, tervua šelkä – tuon hyvän otukšen.

Ukko tervai šelän härältä ta piäššälti meččäh.

No, härkä mänöy šiih šarnah paikkah tuaš – šuorantaseh, termärintaseh, päiväpaistoseh. Tulou jänis (viimesekse jänisraiska tulou). Jänis šanou härällä:

— Mitä ruat, härkäsen, täššä?

– Ka täššä šyyvä šykšyttelen, täššä juuva jakšuttelen. Šuu kun sopličča, piä kun jumin kurikka, häntä kun Hämehen miekka, perše kun pellon veräjä.

– Ota milma šelkähäš, – jänis šanou härällä.

– Tule sie, nouše šelkäh.

– Jänis nousi šelkäh. Härkä läksi laukkuamah. Jänis-raiska rupieis hyppyämäh šelästä, ka ei ni piäše, kun tervah puuttu. Tuaš karjuu jänis:

– Heitä tällä mättähällä, heitä tuolla mättähällä!

Ei mitänä kun härkä laukkai kotih ta vei ukolla otukšen. Ka ukko hyvällä mielin otti jäniksen ta tappo. Ta pani härän liäväh. Ta akka mi lienöy lalalivo ollun, kun ukon pakotti härkyä tappamah. Jo ukko panou hevosen, val'l'aštau, panou härän lihat rekeh, kontien lihat rekeh, revon lihat rekeh, tai jäniksen lihat. Tai nahkat kaikki. Siitä lähtöy linnalla, myöy ne lihat ja nahkat ja šuau hyvin äijän rahua lihoista ta nahkoista. Ta šiitä kun hän luati šuuren talon ičelläh, kuin čuarin palatin, niillä rahoilla. Ja šiinä akkah kera eletäh vieläki, kun ei liene kuoltu. Tai loppu. Siin on nyt še härän starina.

12. JYVÄSTÄ KUKKO...

Oli akka da ukko. Hyö kuoldih. Jäi heildä poiga da yksi jyvä. Poiga läksi jyvän kera muailmalla. Mäni enžimmäizeh kvatierah. Ando jyväzen emännžillä šäilytettäväkši. A yön aigana kanat ni n'okittih že jyvä. Rubei kyžymäh huomenekšella jyvyä, ga šidä ei ole. Hiän šubei kukkuo prižmimäh, dai šai kukon. Mäni toizeh kvatierah. Sielä kukko pandih bokkojen keralla. Bokot puššettih kukkuo da že kuoli. Poiga heildä bokon šai. Kolmannessa kvatierašša bokko pandih häkkilöijen keškeh, da že tapettih. Tuaš sai poiga häkin da läksi matkah. Toizena piänä härgä pandih ubehien keškeh, Že tapettih. Da poiga šai talosta ubehen. Poiga mäni dorogalla. Löydäy šieldä kuolien akan. Ottau žen. Mänöy kylän kaivoloilla, issuttau kuollehen akan kaivolla. Tullah tytöt vejellä:

– Kembä tämä?

– Ga muamo on. Kun hiešty, nin rubei jähyttelemäh. Hiän on huonokuulone.

Tytöt mändih kättä liikuttamah: kuollut ni romahti muah.

Poiga sanou:

– Tapoit muamon, tulei miula akaksi.

Dai tulou. Eletäh da suahah kolme poigua. Kerran tulou poiga kuččumah händä kynnökseldä syömäh. Sanou ukko:

Kerran tuli jyvästä kukko, kukošta bokko, bokosfa häkki, häkistä uveh, ubehesta rodih mieron kuolie, mieron kuoliesta nuori neidine.

Toizella da kolmannella pojalla sanou samalla kienoin. Nain'e ajatteli, jotta ukko on tullut huimakši, mäni da hirttäydy.

13. IVAN MED'VEDEV

Ellettih pappi da papad'd'a. Hyö kyl'vettih hernehtä. Heen hernehmooda rubezi syömäh, ei tietty ken syöy. Mänöy pappi karaulah. Tulou kondie.

– Midä, – sanou, – sie tiälä issut? Nyt lähet meilä yöksi.

I ottau papin matkah i vedi omah pezoh. Heilä rodih poiga Ivan Med'ved'ev. Poiga rubei kazvamah päivilöidä da čoosuloida myöt'e. Kun poiga kazvau suureksi, heen sanou papilla:

– Läkkä pois.

Pappi sanou:

– Heen ved' tappau meet.

Poiga sanou:

– Ei tapa.

Heen loojitti pajassa kolme rauvast'a sauvua. Enzimäzen kun loojitti kolmepuudahizen dai sormiloin välissä katkai. Loojitti toizen kuuzipuudahizen dai katkoou. A kun sidä loojitti yheksänpuudahizen dai ei voinun katata.

Hyö i lähetäh matkah. Tulou kondie vastah. Kyzyy:

– Kunne läksijä?

Poiga sanou:

– Läksimä pois, emmä rubie elämäh siun kera.

Sillä kerdoo kondie poigah käzin. A poiga kun löi, löi raudazella sauvalla i tappo kondien. Sidä mändih papin kodih. A sielä papad’d'a eläy bohatasti. A kun Ivan Med'ved'ev syöy yllen äijän, i heen rubei keyhtymäh. Heen se i papilla sanou:

– Kenen lienet tuonnun, kai leivät dai kaikki syöy.

Poiga sanou:

-Miun tähe el'gee keyhykkee, mie lähen pois.

I lähtöy mooilmah kävelömäh. Kulgou, kulgou dai tulou d'ärven randah. Sielä istuu mužikka da ongittau. Honga on ongiroogana, mahol'ehmä sättänä, raudačieppi siimana. Ivan Med'ved'ev i sanou:

– 0n mužikalla vägee. A mužikka sanou:

– Ei miula äijä vägee ole, vot kun sanotah Ivan Med'ved'evalla on äijä vägee.

Poiga sanou:

– Ka läkkä sie miula vel'l'eksi, lähemmä mooilmalla.

Mužikka i lähtöy. Lähetäh, männäh, männäh, nähäh – mužikka kahta vooroo vassakkah plakuttau keegistä. Poiga sanou:

– Vot on mužikalla vägee, ni kahta vooroo vassakkah plakuttau.

Mužikka sanou:

– Ei miula äijee vägee ole, vot kun sanotah on Ivan Med'ved'evalla.

Heen i sanou: – Ka ni läkkä sie meilä kolmanneksi vel'l'eksi, myö lähemmä mooilmalla l'eibee soomah.

Heen i lähtöy. Männäh, männäh, tulou pertin'e vastah. Sielä on tanhuo täyzi l'ehmee. Hyö otetah l'ehmä is's'etäh dai jätetäh ongittajoo mužikkoo keittämäh, a toizet männäh l'eibee soomah. Kun mužikka sai rokan valmeheksi, duumaiččou: "Mintäh l'eivän käyjät viikossuttaneh?". Druk tulou savine n'eičyt, huumarella istuu, petkelellä riehkiy, haulla dorogan pyyhkiy, da ni mužikan kaiken lyöy, rokat d'uou dai lihat syöy, sidä järelläh mänöy. Toizet veikot tullah, ka ei ole syyvä ni d'uuva. Ivan Med'ved'ev sanou, što ei ole tolkuo hot' godno looduh rokkoo keit't'ee. Min'täh rokka on kuin astein pezendävei?.

– D'uovuin,-sanou, – dai en voinun keit't'ee.

Toissa peenä toos is's'etäh l'ehmä i d'ätetäh vooron plakuttajoo keittämäh rokkoo. Toos kun rokan kiettäy, da ni tulou savine n'eičyt, huumarella istuu, petkelellä riehkiy, haulla dorogan pyyhkiy. Tuli da ni mužikan riehkiy, rokat d'uou, lihat syöy da ni mänöy pois. Tullah toizet veikot, ei ole ni syyvä, ni d'uuva midä, rokka kun pezinvezi. Toos is's'etäh l'ehmä. Ivan Med'ved'ev i sanou:

– Että voinun rokkoo keit't'ee, ni syömistä roodoo, a nyt mie d'een keittämäh, a työ mängee l'eibee tuomah.

Heen se i keittäy rokan, kaččou, ka tulou toos savine n'eičyt, huumarella istuu, pet'kel'ellä riehkiy, haulla dorogan pyyhkiy. Tulou dai rubieu rokkoo syömäh da heän se i tavottau, algau möuhie da ni lyöy pahanpäiväzeksi. N'eičyt lähtöy pagoh dai kaivoh uidiu. Veikot kun tullah, on murgina valmis, rokka valmis. Ivan Medfvedlev i sanou:

– Työ että voinun roogoo loodie, a mie loojiin.

Ruvettih syömäh, syödih, dai Ivan Med’ved'ev sanou:

– Nyt rubiemma nuoroo punomah.

Punottih, — punottih yl'en äijän, sidä män’dih kaivon rannalla.

Heen sanou yhellä:

– Män'e sie kaivoh.

Se sanou:

– En mäne.

Heen käsköy toista:

– Mäne sie kaivoh.

Dai se sanou:

– En mäne.

Heen sanou:

– Ka ni kun että män'e, ni mie iče lähen, no hot' mie ollen sada vuotta, ni t'eilä pidäy vuottoo, i kun mie nuorasta l'ekahutan, ni štobì nostazija.

Hän'dä i lassetah kaivoh. Heen mänöy toizella moolla. Mänöy, mänöy, tulou vaskine linna vastah. Heen mänöy vaskiseh linnah, Sielä on vaskine n’eičyt. Neičyt sanou:

– Kuin sie tänne tulit, vet' meen t'otka on yl'en gordoi, lihoi lihoratka.

Heen sanou:

– Kuin tulin dai tulin, keree sobat da vuota milma.

Sidä mänöy, mänöy, tulou hobien'e linna vastah, hobiezessa linnassa hobien'e n'eičyt. Heen sanou:

– 0i, kuin sie tulit tänne, vet' meen t'otka on yl'en gordoi, lihoi lihoratka.

Heen i sanou:

– Kuin tulin dai tulin, keree sobat da ni vuota milma.

Sidä toos mänöy, mänöy, tulou kuldane linna vastah, a kuldazessa linnassa kuldane n'eičyt. Kuldane n'eičyt sanou:

– Kuin sie tulit tänne, vet' meen on t'otka yl'en gordoi, lihoi lihoratka, heen nyt tappau siun. No kun heen tulou silma tappamah, ni sie d'uo hänen vägevät l'ekarsvat i vettä pane sijah. Kun heen tulou da vaibunuona magoou da kun siun kera toroomah tulou da sidä pyrgiy l'ebäydymäh, ni sie hän'dä lasse. Heen kun mänöy da vejet d'uou, hänel'dä dostalit veet lähetäh.

Ei proidin ni aigoo, kun jo t'otka tulou dai poijan dogadiu. Hyö toratah, toratah. T'otka i pyrgietöy l'ebäydymäh. Poiga laskietou. Heen kun mäni dai vejet d'uou dai dostalit veet kavotti. Kun tuli toroomah, poiga sraazu tappau hän'dä.

Sidä hyö n'eiččyön kera kai elot kerätäh dai lähetäh. Männäh da hobiezesta linnasta otetah kai elot dai tytär, dai vaskizesta linnasta kai elot dai n'eičyt otetah da ni männäh nuoran luoksi. Enzimäzeksi sidou vaskizet elot, sidä vaskizen n'eiččyön, sidä hobiezet elot da ni hobiezen nfeiččyön, a sidä kuldazet elot da ni kuldazen n'eiččyön. Sidä iče sidoutuu. Kun vel'l'et nossetah, duumaijah što midä libo vielä on, dai kun nähäh, što on velli, hyö nuora poikki l'eikatah, i heen järelläh kirbuou. Sielä heen kävelöy, kävelöy, ei tiijä kunne i männä. Mänöy kuuzen alla, a yö on ylfen vilu. A puussa ollah orlan poigazet ilman moomuo. Heen heittäy pinžakan da kattau heet pinžakalla. Orla kun tulou huomuksella, sanou:

– Ken miun poigie tappau, ken miun poigie läpehyttäy?

Poijat i sanotah:

– Elä kiruo moomo, elä, mužikka meet lämmitti, a muit'en olizima kuollun.

Orla sanou:

– Ken on sielä puun alla?

Mänöy da kaččou, ka istuu mužikka kuuzen alla. Orla kyzyy:

– Ka midä sie olet t'eelä?

A mužikka sanou:

– Vot s'enin da s'enin, da sih looduh: mie kai nossatin ylähäksi, a kun milma nossettih, da ni vel'l'et nuora katattih i mie d'ärelläh langezin.

Orla sanou:

– Vot kun sie miun poigazie lämmitit, ni soo s'el'gäh.

Heen orlalla s'el'gäh, orla l'en'dämäh, l'en’di, l'enldi i toi moon peellä. Heen kaččou, ka veikot viela sporitah, ei voija veššoja jagoo. Vel'l'et n'e pöllässyttih, duumailjah: nyt tappau. A heen kun tuli dai ongijalla ando vaskizen n'eiččyön, hobiezen n'eiččyön ando vooron plakuttajalla, a iče otti kuldazen n'eiččyön, dai vielä elletäh.

14. HAUGI

Ukko da akka elettih. Ukko panou ryžän vedeh. Lähtöy toissa piänä kaččomah. Puuttu haugi. Ukko rubezi ottamah, ga haugi šanou:

– Elä ota tänäpiänä.

Dai ei ni ota. Tulou kodih, akka kyžyy:

– Toitgo kalua, šaitgo vereštä?

Ukko šanou:

– Elä šie kiirähä, oli haugi, ga en ottan.

Akka kiruou. Mänöy toissa piänä, ga tuaš on še šamani haugi ryžäššä. Haugi šanou:

— Elä ota tänäpiänä vielä. Mänöy tuaš ukko kodih. Akka kyžyy:

– Toitgo vereštä?

— En tuonun, vuota vielä.

Lähtöy kohnandena piänä, ga haugi on da ei virka ni midä. Ottau mužikka hauvin, haugi šanou:

– Ota da vie kodih, elä anna akallaš kädeh.

Ukko tulou kodih, ga akka juokšou kesselih käzin, ukko šanou:

– Elä kože, elä kože.

Haugi hänellä n'euvo: "Puhkua milma da leikkua, keškimurut pane luuvalla, vie ne aittah da kata skuat't'erilla, a händäpalat da piä keittäkkyä da šyögyä. Mužikka niini ruado. Kokkaruuvat pandih šildatanhuoh. "Siidä pangua keškiruodie kon'ušnah da tanhuolla da liäväh!". Siidä illaissettih, ukko otti ruuvat i panou, kunne haugi käški. Dai muata ruvettih. Nouži ukko aivozeh, lähtöy ulloš (talošša ei ollun ni mittymäistä žiivattua), avai veräjän, ga kai šeinät l'ekkuu, kun koirat haukutah kokkaruuvista. Konfušnan oven kun avuau, ga kakši hevoista hirnuu, ni kai šeinät lekkuu. Liävän ovie kun avuallou, ni lehmät vain kiändeliyvytäh. Noužou pordahie myöt'en, kuulou: aitašša pojat kirjua luvetah. Ei mäne aittah, tuli pirttih, šilmät pezi, moli mäni aittah – šielä kakši mužikkua, ne hänellä jalgoih, ukolla: "Sie meilä tuatto, myö šiula pojat". Tulou perttih, noštau akan maguamašta:

– Akka, nouže pois.

Akka nouzi, pani pertin lämmitä, akka murginua luadiu. Tullah pojat perttih:

– Sie meilä muamo, myö šiula poijat, – kumarrutah jalgah.

Murginoidih, šyödih-juodih, jalgah kumarrettih.

– Blahoslovikkua nyt meidä muailmah.

Hyö itkömäh: "Vašta tulija, dai jo i lähettä.

Yksi Vassilei Sutin, toine Ivan Sutin, lähtiettih, otettih kon'ušnašta hebozet da koirat, loppuzet žiivatat heilä jiädih. Lähtiettih, ajetah, dorogua myöte männäh. Tuli stolba vaštah. Stolbah on kirjutettu: "Kumban'e oigieh kädeh – šillä šurma, kumban'e vašembah – šillä ni midän. Erottih, proššaiččiuttih, Vassilei Sutin läksi šurmadorogah, a Ivan Sutin toizeh dorogah.

Vassilei ajo kodvan, ga huhuou – toin'e kuuli, tuldih molen jälelläh. Vassilei šanou:

– Kun kumban'e kuolou, nin emmä šua tiedyä: kumban'e elošša, kumban'e kuollun.

Sovittih, što anna elävän veičeštä veri juokšou, kun toin'e kuollou. Tuaš itkietäh i erotah.

Vašsilei Sutin ajo dorogah, ga kai mua muššala hal'l'akalla on opšeidu. Leškiakkani eli dorogan šuušša, hiän leškiakkazeh i noužou. Leškiakkah kun noužou, gai kyžyy:

– Mindäh on hal'l'akalla katettu mua?

Leškiakka šanou:

– Kun čuarin tytär langei zmejalla šyödäväkši, i žentäh on atettu.

– Anna miula kuožalipiät, – kyžyy hiän akalda.

Panou kuožalipiät piällekkah, i šaška kai leikkai, niin oli n'äbie. Muata venyttih.

– Kun kolme čuassuo päivän laškuh jiäy, niin milma šua pistyh.

Akka kacčou: jo kolme čuassuo jäi, noštau Vassilein. Heilä on huoneh, minne pidäy viijä joga päivä piä šyödäväkši mavolla. Sinne oli tuodu čuarin tyttö šyödäväkši. Hiän mäni šinne, ga Vassilei hebozen šeläštä hyppäi. Mado šanou: — Puhu puhtahašta hengeštä kolmie virštua, missä meilä torata.

A Vassilei šanou:

– Hot' šie puhu paganašta puarušta.

Dai mado puhu kolmie virštua i miäräzi paikan.

– Nyt, – šanou, – miehetgö torah, vain koirat? – šanou mado.

Vassilei šanou:

– Yhenmoini, kumbazet.

Mado šanou:

– Tuon kera vähä on torattavua, avua vain kero da lainu, – šanou koirallah.

Vassilein koira on pieni, a mavon – kun lähtömä. Vassilei šanou koirallah:

– Sie mäne šiämeh, kun lainuou, da šie šyö šiämykšet, da vuidi peržieštä elävänä.

Siidä koira kun avai šuun, da koira mäni da šöi šuolet i vuidi elävänä.

– No, – mado šanou, – nyt miehet.

– No miehet, dai miehet, – šanou Vassilei Sutin, dai ruvettih torah.

Vassilei Sutin voitti mavon. Piät kiven alla panou, vardalot kandau vedeh, mereh jälelläh. Tyttö i jäi. Saldatta savušsa vardeiččou. Kun ken šyyväh, dai saldatta luut korjuau. A net kai eloh jiädih. Vassilei Sutin läksi leškiakkah. Tuaš miekan hivo i pani kuožalipäijen piällä, tuaš uppuou miekka painamatta.

– Nošša milma kuuven čuassun aigana.

Tuaš akkani noštau, i lähtöy tytön luo. On dogovora, kun ken pelaštanou tytön, že i moržiemeksi šuau.

Vassilei Sutin šanou tytöllä:

– Kačo kun kuuži kerdua lekahtau meri, nin šua pystyh milma. Kavissa piädä.

Tyttö kaččou: meri lekahti kuuži kerdua. Nošti Vassilein. Hiän mänöy. Kuužipäini tulou. Tulou, ga heboni jo langieu.

– Mäne, mäne, eule tiälä varattavua. Kakši on mieštä mualla mainittavua, niidä eule tiälä.

Hiän tuaš i hyppäi. Žmeja šanou:

– Tiälägö i olet? Puhu puhtahašta šuušta, missä torata.

A puhu šie paganasta puaruštas.

Dai mado puhu.

– No koirat, vain myö?

– No hot' koirat.

Vassilei šanou:

– Sukkizeni-sakkizeni, šukeldeliečče-šakeldeliečče, šuušta mäne, peržieštä vuidi elävänä.

– Nyt miehet!

Telmetäh, telmetäh, ga tuaš i voitti Vassilei Sutin. Piät kiven alla, vardalot vedeh. I mänöy Vassilei leskiakkah. Saldatta kaččou: ruaduo eule. Vuottau, što hiät voit pidyä.

Tuaš käšköy yhekšän kuožalipiädä panna, hivo miekkah – kun heittäy piällä, ga kaikki leikkauvutah. Rubei muata.

– Kun yhekšän čuassuo jiäy päivän laškuh šuate, nin sua pystyh. A kun et šuane, nin piäššä heboni.

Akka nošti, hiän nouzi. Tuaš šinne ažamah. Mäni šinne, ga tyttö itköy šielä, vuottau. Mäni tuaš, pani hebozen kolččah i mänöy tytön luo i šanou:

– Kačo, kun kahekšan kerdua meri lekahtau, nin šua pystyh, muiten kai proijimma.

Tyttö piädä kavistelou, hiän maguau. Kaččou tyttö: meri kahekšan kerdua lekahti, hiän noštau, ei voi nostua, rubei itkömäh, da hänen kyynel' rožalla tipahti, da hiän Vassilei ni nouzi. Hyppäi dai läksi, a zmija sarajapordahissa, čut' ei veryädä avua. Vassilei vaštai. A zmija šanou:

– Mäne ielläh, kun tähä šuahe piäzit!

Heboni myöšty da peržielläh langei alahakši šuate.

– Hoh, täššägö i olet? Puhu nyt puhtahašta hengeštä yhekšyä virštua, missä torata.

– A hoš šie puhu paganašta šuuštaš, yhemmoini.

Dali ruvettih torah. Toratah, toratah, telmetäh, ei ni voi Vassilei Sutin voittua. Kaččou: rubieu päiväni noužomah, a vain päiväni nouššou, dai ei ni voi voittua. Vassilei i šanou:

– Istumma nyt lävähtämäh.

Issuuttih, da hiän muuta kun loppuzen piän viuhkahutti poikki. (On midä kandua päidä kiven alla – yhekšän piädä!). Šuatto piät kiven alla, vardalot jogeh. Istuudu hebozella šelgäh da ajamah leškiakkah. Saldatta kun nägi, što ajau, ga saldatta ambu mužikan – že šihi ripšahti. Koirani juokšou tytön luo, käšköy hiirdä eččie. Koira tavotti hiiren dai viey mužikan luo. Hiiri nuoli pul'kan šijan, ga mužikka i virgoi.

Mužikka läksi da mäni leškiakkah. Ei hivon miekkua, eigä kuožalipäidä kyžyn, vieri muata; kolme päivyä magai, a saldatta že hyvillä mielin kävelöy. Ei ni midä tiijä, kun nouzi, vuidi pihalla – ga jo ole že linna. Kai tuohukšet paletah paččahan päissä, rahvas kizatah da pajatetah. Leškiakkazelda kyžyy:

– Midži nyt rodih linnasša, kun kai kizatah da vesselyä pietäh, a kun mie tulin, nin muššalla katettu linna?

Leškiakka šanou:

– Kun čuarin tyttö langei syödäväksi, nin pahua mieldä piettih, a nyt saldatta piäšti, nin häidä pietäh.

Kyzyy akalda:

– Anna pahua vuatetta, kun on ukko kuollun.

Akka tuou hänellä vuatetta, hiän šuorieu pahoih vuatteih, ottau koroban käzivardeh i lähtöy kyžymäh. Mäni čuarih, šielä svuad'bastolan taguana issutah, moržien kandau podnossalla viinua, r'umkat kuldazet, ei ni ken ruohi juuva. Kävelöy [tyttö] da tuaš ni viey tuatollah jälelläh. Tuaš tuatto i työnži ymbäri stolista. (Ennen varattih kyžyjie, kun ei rikottais' parie). Mänöy [tyttö] kattilalaučan piäh i kyžyjällä kumardau – ei ota, kumardi čuassun – šiidä vašta otti, joi – i r'umkan kannan alla. Sano tytär tuatollah. Tuaš lähtöy – ei oteta. Hiän mänöy kattilalaučan piäh, tuaš kumardau kakši čuassuo, i [kyŽyjä] r'umkan ottau, juou. Tyttö šanou tuatollah: "Ei ni ken ottan". Tuaš tuatto valau i työndäy tuaš tariččemah, ei ni ken oteta. Tuaš mänöy kattilalaučan piäh da kumardau. Jo kolmaš čuassu matkuau, jo tuatto tuli kaččomah i saldatta že šuuttu. Hiän joi r’umkan da kablukan alla. Tuatto ottau tytärdä olgapiäštä, tyttö i šanou:

– Tämä on miun piäštäjä, tuatto!

Saldatta hyppäi:

– Sego on?

Cuari šanou:

– En tiijä, ken on piäštäjä da pelaštaja.

Saldatta šanou:

– Lähemmä kačomma, missä piät ollah.

Männäh sinne:

– Kačo, tässä ollah.

Se ei lekaha kattilalaučan piäštä. Saldatta pyöri, pyöri, ei voi näyttyä. Tuatto šanou:

– En tiijä.

Kattilalaučan piäštä šanou:

– Ota saldatta, anna nostau kivet da näyttäy.

A hiän ni ei voi – vuattiet likauvutah, – šanou.

Mänöy kattilalaučan piäštä:

– Läkkä, cuari – kormiiličča, ken pani, že i noštau.

Dai männäh, hiän i nossaldi:

– Tässä on, kaco.

Tuldih perttih i kumiekaijah. Čuari šanou:

– Piemmägö uuven svuadfban, vain endizellä otat?

– Otan vanhalla, hyvä on, jo kun kolme päivyä pidijä.

Ga mäni fatierahaššeh, suorizi da mäni čuarin luo. Bufietta loppu, rahvas lähettih, puara viijäh eri komnattah. Jo hyö ruvettih muata. Ken kun on midänvaššem rodiudun, ga šidädi vardeiččou, štobi spokoissa elyä. Kaččou yölla – ga meren randa a valguolou. Kyžyy moržiemelda, mi sielä valguolou. Morzien sanou:

– Vet' čiirakko valguolou meren rannalla. Ken ken mänöy meren tuakši, nin kun šuanou tukan libo karvan silda, dai muuttau kivekši.

Hiän ni šanou:

– Elä mäne šinne.

Hiän šanou:

– Lähen.

Mänöy šinne, a kun šielä liideliekše — päiväni kaunis. Sai tukan piäštä i karvan hebozešta, dai kivekši i muututtih.

Veikko kun kaččou, ga veičeštä veri juokšou. Tulou Ivan Šutin stolbah šuate dai tulou šihi šamah leškiakkah. Leškiakka i šanou:

– Midä šie kävelet? En tiijä, midä šie kävelet, – leškiakka šanou, – vet' šie nait? Läkkä, poigan, mie šiun šuatan moržiemeš luo.

Tullah šinne, akka šuattau, ilda on. Ei ole hiän mužikka veššelä. Moržien šanou:

– Midä olet et veššelä?

– Midä ollen – kun aiga proidiu, dai heitämmä kävelennän.

Ruvetah muata, ga hiän panou suablat dai kai viereh, duumaiččou, eigo moržien ole tappan veikkuo. Kävelöy šiinä vähäzen ga tuaš valguollou meren randa. Veny vähäzen šiinä, ga:

– Mikse meren randa valguollou?

– Vaštahän šie eglen šinne läksit, – sanou moržien, – da mi šie ollet nyt, kun et malta ni midä.

Ei muuda kun hyppäi dai läksi, mäni. Šillä puolella meren randua löyhkäy čiirakko že. Nägöy: siinä on heboni dai veikko dai koira kivenä. Ciirakko kun tuli tukkua ottamah, ga kyngäštä i tabai.

– Laže pois, – pyrgiy čiirakko.

– En laže kuni ot miun vellie piäštäne.

– Piäššän, ota tuosta puun juurilda butilka kuolien vettä, toin'e elävyä vettä, vala enžin kuolien vejellä, siidä elävällä vejellä.

Ne i virrottih.

– Oh, kun viikon magazin!

– Olizit vielä viikomman muannun, kun mie en olis piäštän. Hän šanou:

Milläbä šie tiežit miun tiäldä eččie?

Toin'e vaštai:

– Jo mie šiun moržiemen kera magazin.

Da toine ei muuda kun piän poikki veikolda. Dai kodih. Kun mäni morziemen komnattah, ga muuda kun piä leikata. Naini kerdou, kuin velli vieri muata, vieri miekkojen kera. Dai šai tiedyä, što ei nämä ole muattu.

Velli mänöy tuas da toizen virottau, tullah šieldä: yhemmoizet kakši hevoista, kakši koirua, kakši velleštä yhemmoista, da čuari ando elyä hiän koissah.

15. NENÄ HALKI – ŠUOLUA ŠIÄMEH

Oli ennen ukko ta akka, heilä kolme poikua. Hyö ku oltih köyhät, ni vanhin poika šanou:

– Tuatto, muamo prostiet, plahosloviet milma čuarih kasakakše.

Vanhemmat šanotah:

– Hospoti prostikkah, mäne!

Poika mänöy čuarin pihalla, kaččelou kellisteliytyy ikkunoihi. čuari pistäy piäh ikkunašta. Kyšyy pojalta:

– Mitä kaččelet, poika?

Poika šanou:

– Työtä-ruokua ečin. Eikö čuari-kormeličalla olle mitä työtä?

Čuari sanou:

– Tule meilä pirttih, meilä on työtä i ruokual Kun voinet tänä yönä varteija miun tyttären, jotta minne tytär käyt, nin šuat šata rupl'ua.

Čuari panou pojan tyttären huoneheh oven tua šeisomah ta vartoimah, jotta minne še tytär mänöy. Tytär šolahti ikkunašta i mäni männessäh. Poika ei tietän ni mitänä. Čuari kyšyy pojalta:

- Tiijätkö, miššä kävi?

Poika sanou:

– En tiijä, ovi ei liikkun.

Čuari šanou:

- Kun et tiijä, nin et ni palkkua šua.

Halkai pojalta nenän, šuolua pisti välih ta šanou:

-- Mäne, kušta tulit!

Poika mänöy itkien kotih, kun nenä on halki ta šuolua šiämeššä.

Keškimäini poika šanou:

- Vuota, kun mie lähen čuarih kasakakše, käytkö miula niin pahoin.

Mänöy čuarih ta kyšyy:

Onko työtä ta ruokua, čuari-kormeličča?

Čuari šanou:

- On meilä työtä ta ruokua. Kun voinet varteija miun tyttären tämän yön aikana, jotta mihin hiän käyt, nin šuat šata rupl'ua.

Poika šanou:

- No, kuottelen mie.

Tai pannah hänet varteimah čuarin tyttären oven tuakše. Poika uinoi oven tuakše. Čuarin tytär šolahti ikkunašta. Kävi missä hänen oli käytävä, ta tuli jälelläh.

Huomnenekšella čuari kyšyy:

– Tiesitkö, missä tytär kävi?

– En tiijä, kun ei ovi liikahtan.

No kun et tiijä, et ni palkkua šua. Mäne kotihis. Čuari häneltä nenän halkai ta šuolua šiämeh. Sanou kolmaš poika, Tuhkimuš:

- Antakkua kun mie lähen čuarih kasakakše.

Tuattoh ta muamoh šanotah:

– Kun ei paremmatkana ošattu olla kasakkana, nenäh vain mänetettih, nin šinne ei ole šilma tarvis. Vain kun tahtonet, nin mäne.

Tuhkimuš läksi pyrkimäh kasakakše. Kuuntelou tien viereššä, kun kakši näkymätöintä riijelläh. Riita kuuluu, vain nävy ei.

Tuhkimuš kyšyy:

— Mitä työ riitelettä, kun että šovi?

Sanotah:

- Meilä kun jäi tuatto-rukašta šemmoni lakki jotta kun piähä pissämmä, nin ei niä ni ken. Nyt šitä riitelemmä, jotta kumpi še šen šuau. Etkö, veikkon, suuti-kumpasella se joutuu.

Tuhkimukšella annettih käteh lakki. Paikalla ilmeštyy kakši mieštä. Tuhkimuš šanou:

- Mie luon kiven ilmah: kumpi šen šuau enšimäkše kiini, še i šuau lakin.

Tuhkimuš loi kiven ilmah, iče pisti lakin piäh ta mäni männeššäh. Häntä ei enämpyä ni nähty. Tullah miehet šiihi paikkah, mistä lähettih juokšemah kivie tavottamah. Ei ni ole lakkie - še mäni. Miehet šanotah:

– No hyvä oli, kun vei meiltä šen lakin, jotta myö piäsimä riitelömäštä.

Jo Tuhkimuš mänöy čuarih. Lakkih pissälti kormanoh, jotta čuari näkis häntä. Cuari kyšyy:

- Mitä kävelet, poika, tiälä?

Tuhkimuš šanou:

– Työtä-ruokua eččimäššä.

Čuari šanou:

– Meilä on työtä ta ruokua. Kun voinet varteija miun tytärtä tänä yönä, jotta missä hiän käyt, nin šuat šata rupl'ua. Kun mänet tyttären oven tua, nin elä uinuo oven tua, jotta niät, konša hiän lähtöy.

Tuhkimuš šanou:

- Mie oven tuakše en rupie varteiččemah. Čuarišsa on monta ovie ta ikkunua. Siih huoneheh pitäy piäššä, missä on tytär.

Cuari šanou:

- Ei še tytär piäššä šiih huoneheh, missä on iče, vain kun voinet väkeh piäššä šinne.

Tuhkimuš pisti lakin piäh ta muuttu näkymättömäkše. Iče mäni čuarin tyttären huoneheh. Häntä ei niä ni ken, kun on lakki piäsšä. Tytär pakajau ičekšeh: "PitäiS lähtie ruttoseh. Mintäh mie näin myöhäššyin?"

Tytär šito iččeh nuorah, šen šito nuaklah ta iče šolahtau ikkunašta nuorua myöte muah. Tuhkimuš hänellä jälkeh šolahtau. Tytär ei ni tiijä. Siinä oli heponi korietan eteh val'l'aššettu ta kuški, ken šitä čuarin tytärtä käyttelöy.

- Nousi čuarin tytär koriettah, ta Tuhkimuš hänellä reunah istuutu.

Čuarin tytär kyšyy:

- Mintäh täššä korietašša on nyt näin ahaš?

Tuhkimuš kun šiinä istuu köhöttäy, nin čuarin tyttärellä on ahaš istuo. Čuarin tytär šanou kuškilla:

Mintäh meilä matka joutuu näin hil'l'akkaiseh? Aja hvvin hevosta!

Kuški šanou:

– Totta še on paha keli. Ei voi heponi matata.

Ajettih vaškiseh meččäh. Sielä on vaškiset puut. Ajettih vaškimeččä läpi. Tuli vaškini järvi. Vaškisen järven rannašša on vaškini venoh ta vaškiset airot. Tytär nousi veneheh tai Tuhkimuš veneheh. Kuški jäi rannalla vuottamah.

Tytär šouti vaškisen järven. Mäni hopiesen mečän rantah. šiinä oli hopieni heponi ta hopieni reki. Čuarin tytär istuutu rekeh. Tuhkimus istu viereh. Čuarin tytär ei niä Tuhkimušta. Hiän ajattelou: "Mintäh reki on näin jykie ta matka joutuu hil'l'akkaseh?" A Tuhkimuš on reješšä, nin šen takie še on jykie ta matka joutuu hil'l'akkaiseh).

Tuli hopieni järvi, šen rannašša hopieni veneh, hopieset airot. Čuarin tytär šouti hopiesen järven toiseh rantah: tuli kultani meččä. Siinä on kultani heponi, kultani reki. Tytär istuutu rekeh, tai tuhkimuš. Ajettih kultasen järven rantah. Siinä on kultani veneh ta kultaset airot. Čuarin tytär istuutu veneheh, tai Tuhkimuš veneheh. Soutau kultasen järven poikki. Järven rannašša on kultani šuuri talo. Mänöy čuarin tytär taloh, tai Tuhkimuš jälkeh näkymättömänä. Sielä on vanha pikkaraini hyvin paha ukko. Sanou čuarin tyttärellä:

- Mintäh nyt näin myöhä tulit?

Tytär šanou:

— Niin oli paha keli, jotta heposet ei voinun matata ta mintäh lienöy ollun šoutuaki niin jykie.

Ukko on stolalla pannun šyömiset, juomiset ta šanou:

- Syö ruttoseh, jotta piäšemmä kisuamah. Ruvettih šyömäh. Hyö ei keritty ni mitänä šyyvvä, kun Tuh- kimuš kaikki šöi.

Ukko šanou:

- Hyväkše olet nyt näläštyn, kun niin kiirehen kautta kaikki šyöt.

No šyötih ta ruvettih lattiella kisuamah tytär ta ukko. (A še ukko on čuarin tytön šulhani. On min luona käyvä!).

Tytär šanou:

- Nyt miun pitäy lähtie paikalla pois, kun niin pitälti viivyin matalla.

Tuhkimukšella on sumča. Hiän otti ta pani stuulat, stolat, aštiet, samovuarat ta kaikki šiihi sumčah. Čuarin tytär kun läksi ovešta uloš, niin Tuhkimuš tempai i ukon sumčah ta šanou:

- Iänettäš ole sumčašša!

Mäntih kultaseh veneheh ta šouvettih kultani järvi poikki. Čuarin tytär ihmettelöy, kun on jykie veneh. Piäštih kultasen mečän laitah. Tuhkimuš panou kultasen venehen ta airot sumčahah. Kultamečäštä ajettih läpi kultasella heposella. Tuhkimuš matkan varrella katkou kultasie okšie ta panou sumčahah. Čuarin tytär šanou ičekšeh: "A-voi-voi, kuin olin pitälti, jo huomenešlintuset hypitäh puissa, kun rapsau". (Še rapsau, kun Tuhkimuš okšie katkou). Kun kultamečäštä läpi ajettih, mäntih hopiesen järven rantah. Tuhkimuš: panou sumčahah kultasen heposen ta kultasen rejen. Souvettih hopiesella venehellä hopieni järvi hopiesen mečän laitah. Tuhkimuš pisti hopiesen venehen ta airot sumčahah. Ajetah, Tuhkimuš tuaš katkou hopiesešta mečäštä okšie ta pistäy sumčahah. Tytär tuaš šanou: "A-voi-voi, kuin olin pitälti, jo huomenešlintuset hypitäh puissa, kun rapšau". Tultih vaškisen järven rantah. Souvettih vaškisella venehellä vaškisen mečän laitah. Tuhkimuš tuaš pissältäy sumčahah vaškisen venehen ta airot. Siinä rannašša vuotti čuarin tyttären oma heposeh. Ajetah šillä läpi vaškisen mečän. Tuhkimuš tuaš katkou vaškisista puista okšie ta pissältäy sumčahah. Tytär tuaš šanou, kun okšat rapšetah: "A—voi-voi, kuin mäni pitälti. Jo huomenešlintuset hypitäh puissa. Tuatto šielä noušou-ta mi tullou miula".

Piäštih hyö viimein čuarin pihalla. Tytär kun nousi korietašta - Tuhkimuš sumčahah heposen, rejen ta kuškin. (Sielä ollah kaikki).

Tuhkimuš vei sumčan kylyn lauteijen alla peittoh. Iče mänöy čuarin tyttären oven tua ta šeisou šielä töröttäy, kuin Hovattaisen aklinskaine paita. Tulou čuari ta kyšyy:

- Saitko tyttären varteija, missä kävi tänä yönä?

Tuhkimuš šanou:

Sain tai tiijän, missä kävi.

Čuari šanou tyttärelläh:

- Avua ovi.

Tuhkimuš ta čuari männäh tyttären luo. Cuari šanou:

Tämä poika šanou, jotta hiän tietäy, missä šie käyt. Čuarin tytär šanou:

- Sano nyt, kun tiijät.

Tuhkimuš luvettelou mečät, järvet ta kaikki, mitä oli nähnyn ta kuullun. Kaiken šanou, mitä on starinašša.

Čuarin tytär šanou:

- Sie valehtelet, eihän niitä ole olemašša šemmosie meččie eikä järvie.

Čuari šanou Tuhkimukšella:

- En mie tiijä, onko niitä šemmosie olemašša, mitä šie šanot. Ei miun tytär kehtua šemmosen ukon luo käyvä. Sie valehtelet, kyllä šie tulet tapettavakše.

Tuhkimuš šanou:

- Kyllä mie voin teilä näyttyäki. Ne on miula kylyn laučan alla sumčašša. Mie lähen, käyn iče, čuari šanou:

- Emmä myö šilma iččieš voi työntyä, šie voit puata.

Tuhkimuš šanou:

- Käykyä iče, kun että milma piäššä.

Čuari työntäy kakši mieštä käymäh kylyn lauččojen alta sumčua. Männäh miehet kylyn lauččojen alta sumčua - ei ni lekaha, niin on jykie. Tullah, sanotah čuarilla:

– Še on niin jykie, jotta emmä šuanun sitä liikkumah.

Čuari šanou Tuhkimukšella:

- No mäne käy iče.

Kakši mieštä panou varteiččomah, jottei Tuhkimuš pakene.

- Pankah vaikka kolme!

Tuhkimuš mänöy kylyh, ottau yhellä kiälläh, noššaltau šelkäh šumčan ta tuou šen čuarin tai čuarin tyttären eteh. Avai sumčan. Sieltä nošti enšimäisenä kuškin, heposen ta rejen. Sanou: Tällä heposella ta rejellä läksimä täštä ikkunan alta ajamah. Čuarin tytär niin varajau, jotta ei ole uuši eikä kypši, kun hänen matkat alko tulla ilmi. Jo alko Tuhkimuš noštua sumčašta vaškisen heposen, vaškisen rejen ta vaškiset okšat ta šanou:

— Tällä heposella ajoimma ta tämmöseštä mečäštä vaškisen järven rantah.

Noštau sumčaštah vaškisen venehen ta airot:

- Tämmöšellä venehellä šoutima hopiesen mečän reunah.

Tuhkimuš noštau sumčaštah hopiesen heposen, hopiesen korietan ta hopiesie okšie.

- Tämmösellä heposella ta korietalla myö ajoimma tämmösen mečän läpi kultasen järven rantah.

Noštau sumčaštah kultasen venehen ta kultaset airot, šanou:

- Tämmösellä venehellä šoutimma kultasen järven yli. Mänimä kultaseh taloh.

Noštau sumčaštah kultaset stolat, stuulat, samovuarat, kaikki aštiet ta šanou:

- Näillä stuulilla myö istuma, tältä stolalta ta näistä ašteista myö šöimmä, täštä samovuarašta joimma.

Ruaššaltau sumšaštah ukon ta näyttäy čuarilla.

— Täššä on šiula vävy! Tämän ukon kera šiun tyttäreš lattiella kisai.

Ukko šanou:

Suanko mie täššä häitä tanššie, tämä on miun moršien?

Čuari sanou:

- Tämä ukko pitäy hirttyä.

Ukko kun rupesi pläššimäh, tai hyppäi ikkunašta. Sinne i mäni. Siitä vävyštä jiätih kaikki šiihe.

Čuarin tytär šanou, kun ei voinun enyä mitänä šalata:

- Kyllä tämä on kaikki totta. En mie olis uškon, jotta šemmosta mieštä on muailmašša, ken miun varteiččouu... Čuari šanou Tuhkimukšella:

- Kun ottanet tämän moršiemekšeš, nin šuat, kun et ottane, nin šuat palkan ta mäne kotihis.

Tuhkimuš šanou:

- Mistäpä köyhällä tulou čuarin tytär naisekše muuvaltal

Piettih hiät. Tuhkimuš piäsi čuarin vävykše.

Tai šielä olin i mie häissä, ta šielä miula annettih viinua pohjattomalla pluohkanalla. Enkä mie piäššyn paljon humaltumah. Annettih miula šieltä hernehini ruoška, nakrehini šatula. Tulin mie kotikyläh. Poikajoukko juoštih miula vaštah, šyötih miulta hernehini ruoska, nakrehini šatula, mie en suanun ni mitänä. I šiihe še i loppu. (Enämpi en voi ni mitä kekšie).

16. KUOŠALISTARINA

Elettih ukko ta akka. Heilä oli kolme tytärtä. Ukko läksi halkoh. Vanhempi tytär käsköy luatie kuošalin. Ukko luati. Mečässä tuli kontie. Ukolla šanou:

– Jos et anna tytärtä, šyön heposen.

Ukko lupasi. Jätti kuošalin pinon piällä, jotta tytär tulis käymäh. Ukko tuli mečästä. Tytär tiijustau:

- Mintäh et tuonun kuošalie? Ukko šanou

- Mie unohin meččäh.

Lähtöy ukko toisena huomenekšena. Keskimäini tytär käšköy luatie pešulauvan. Tuas tulou karhu. Kondie Iupuau šyyvvä heposen. Ukko tuas lupuau tyttären. Tuas tulou ukko jälelläh. Tytär kysyy pešulautua.

- Meččäh unohutin.

- Ukko lähtöy kolmantena huomenekšena. Nuorin tytär käšköy luatie piiruanpualikan. Ukko lupasi. Mänöy meččäh. Tulou kondie ta lupuau syyvvä heposen. Ukko sanou, jotta huomena kaikki kolmen tullah, siitži ota hejät. Lähtöy ukko tyttärie viemäh. Kuni val’l’asii hevoista, akka pani rekeh pölkkyjä tyttärien tiestä. Ukko läksi. Akka nousi pirtin piällä. Tyttäret issutah karsinassa. Ukko sanou:

Pitäy kacčuo, mitä on riessä.

Akka karjuu:

- Ylähänä olen, alahuoti niän!

Ukko ei ni kačo. Mänöy ielläh. Tuas šuoriu kaöčomah. Akka tuas samoin karjuu. Ukko ei ni kačo. Ukkuo kondie vuottau. Kun vain ruvetah rekie purkamah, tai nähäh: reki täysi čurkkua. Karhu söi ukolta heposen. Kuni ukko mäni pinojen luo, šini akka katon piällä suoritti ta pani huhmaren. Ukko siändy, näköy, jotta akka on katolla. Mänöy katon piällä, šuomaldau huhmarta korvalla, niin še muah. Ukko jälgeh tai kuoli. jiätih tyttäret ta akka elämäh.

17. UKKO, AKKA TA KOLME POIKUA

Oli ennen ukko ta akka, heilä oli kolme poikua. Ukko ta akka kuoltih, pojat jiätih. Se nuorin poika on aina viisahampi ollun, še toisie aina kiušuau, kahta poikua. Pojat tuumatah: "Läkkä pois pakoh ta anna yksin jiäpi". Tai peitočči šiitä vel'l'eštäh pantih värččih eväštä ta vuatteitah, jotta yöllä lähetäh pakoh. Varuššettih, ni hiän i mäni šiih värččih, otti evähät ta vuattiet pois, a iče istuutu värččih. Yöllä kun lähettih, ta värčči ruaššallettih šelkähäš, ta juoššah, juoššah pakoh.

- No levähtäkkä, ei še nyt tavota.

Kun istuuhuttih, hiän ni n'urahtau:

- Elkyä jättyät!

- Oho moššennikka, jo tulou jäleštä!

Vel'l'ekšet tuaš juokšomah. Tuaš kun ruvetah levähtämäh, hiän tuaš i n'urahtau:

- Elkyä jättyät, mieki tulen!

- Oho kehno, onnakko tavottau. Läkkä pakoh!

No juoššah tuaš, tuaš vaivuttih, tuaš ruvetah levähtämäh.

Hiän še laškeutuu värčistä, šanou:

- Tiälä mie olen, vel'l'et, en mie ole jiänyn.

No tuli talo vaštah. Mäntih taloh. Talošša on kolme tyttyö. Kyšytäh, jotta onko täššä muita eläjie.

- On meilä muamo, – šanotah, – ka mečäššä on.

Tuli akka kotih.

- Mie, - šanou, - nyt tiät tapan.

A nuorin vellistä šanou:

— Mitä šie meistä tapat, kun olemma näin laihat? Pane lihomah, šiitä tapat.

Tai panou karšinah, šyöttäy heilä hyvyä-parasta kuukauven.

Käšköy:

- Leikkua palani pohkieštaš, joko oletta lihon.

Nuorin poika leikkuau lahuo, hyvin lahuo pökkelyö. Sanou:

- Tuošša on, maistele.

- Ei ole vielä lihottu,-šanou, - pitäy toini kuukauši lihottua, syöttyä.

Tuas syöttäy hyvyä-parašta, tuas kyšyy kuukauven piästä:

— Joko nyt olotta hyvät? Leikkua pohkiestas.

Tuas leikkai palasen lahuu. Maisteli tuaš akka ta sanou:

- Ei ole vielä hyvät, pahat on lihat, vielä pitäy syöttyä.

Tai kuukauvon tuas syöttäy. Poika leikkuau tervaista oksua, šanou:

– Maistele nyt.

Akka maisteli: - Ka,- Sanou, – hyvät ollah, nyt pitäy ottua paistikši yksi.

Sanou tytölläh:

- Mie kun meččäh lähen, lämmitä pirtin kiukua hyvin äkiekše ta pane paistumah, - sanou, - vanhin poika. Mie kun mečäštä tulen, niin šyön paistin.

Tyttö lämmitti kiukuan kuumakši. Sanou:

- No tule, vanhin poika, mie panen kiukuah.

Se rupesi itkömäh šielä, kun pitäy lähtie akan šyötäväkše.

Sanou še nuorin poika:

- Anna mie lähen, šie jiä tänne.

Tai mäni nuorin poika pirttih, šanou tytöllä:

- Pane nyt milma kiukuah.

Tyttö rupesi häntä panomah kiukuah. Hiän rupieu lapiella šeisual'l'ah. Tyttö šanou:

- Ei niin pie ruveta, rupie hyvväsistä.

No, hiän ryöhistäyty polvillah. Sanou:

- Ei niin pie ruveta, rupie paremmasta.

Tyttö šiäntyy, a hiän šanou:

- Juohatahan, mitein ruveta, mie en šuata, kun et juohattane.

- Juohatan mie, – tyttö šanou.

Tyttö rupei šelälläh lapiella.

- Näin, - šanou, - rupie.

Poika lykkäsi tytön lapiella kiukuah ta iče mäni karšinah.

No akka tuli illalla mečästä tai otti paistin kiukuašta tai šyöpi.

Sanou, jotta "voi, kun on makie ni...". A hiän keikkuu karšinassa:

- Oman tyttöš peršemal'l'ua, oman tyttöš peršemal'l'ua!

Vel'l'et šanotah:

- Ole šie iänettä, elä šie virka mitänä.

Läksi akka toissa piänä tuaš meččäh. Sanou:

- Toini poika pitäy paistua tulomakši.

No tuaš tyttö lämmitti pirtin ta šanou:

Tulkah nyt keškimmäine poika.

Se tuas lähtöy itun kera. Se nuorin vel'l'eš šanou:

- Ole tiälä, mie lähen.

Tai läksi tuaš. Konša mit'einki rupieu šiih Iapiella. Tyttö sanou:

- Rupie hyväsistä, en mie šuata šilma kiukuah, kun pahasista ollet.

– Juohata, sanou, mitein pitäy olla.

Tyttö kun rupei juohattamah, no hiän tuas loi sen kiukuah ta iče mäni karsinah. Tuas kun akka tuli mečästä, niin tuaš i söi. – A-voi-voi, kun on makie paisti!

Hiän koikkuu karsirmsta:

Oman tyttös persemal'l'ua, oman tyttös persemal'l'ua!

Toiset sanotah:

– Ole sie iänettäis, elä virka mitänä.

Tuas läksi meccäh, sanou kolmannella tytölläh:

Paissa viimoniki poika.

No tyttö tuaš lämmitti kiukuan ta sanou:

- No tule nyt viimeniki šieltä, mie panen kiukuah.

Tuas ni kömähtäy se nuorin poika šiih lapiella seisual'l'ah, ta hos mitein pahasista. Tyttö sanou:

- Rupie hyväsistäl

- A juohata sie!

Tyttö tuaš kun rupei juohattamah, hiän viimesenki tytön – kiukuah. No akka tuli mečäštä tai šöi viimesenki tytön, tai nouštih pois pojat karšinasta, a nuorin poika ruaššalti šen akan käsilläh kahekše palakše tai šanou vellilläh:

- Mänkyä kotih, mie tulen jäleštä.

Otti šen akan puoliskon šelkähäš ta aštuu kotihis päin. Tuli rosvojen meččäpirtti vaštah. Hiän nousi pirtin piällä. Rosvot kun tultih tai levitettih, mitä šuatih päiväššä rahua ta vuatetta, hyvin äijä. Ta pantih keitto tulella, näläššä ollah. Hiän ni alko šavureijäštä kušša šinne keittoh.

- Hyvä tuli, tulipa tuota vettä tänne keittoh.

Tai alko šittuo šinne loukošta. Sanotah:

Tulipa täh šakuo, kun makuo tulis vielä vähäni.

No hiän alko tunkie loukošta akan puolista šinne kämppäh, ta rosvoloilla hätä, ta hyö pakoh. Hiän kokosi rahat ta vuattiet šelkähäš ta mäni kotihis, ta šanou:

- Teilä ei ollun n'eruo hankkie rahua eikä vuatetta, kun tyhjänä tuletta!

Tuaš ruvettih yheššä elämäh. Sen pivuš ni starina.

18. ČULISTARINA

On ennen čuli. Hiän mänöy taloh. Talošša emäntä rukilla kesryäy. Culi šanou:

- Pitäykö emännällä šanuo Starina?

Emäntä šanou:

- Sano, čuli-kormeličča.

Culi rupei starinua šanomah:

- Olin ennen aitašša, šöin voin šaikašta, šyön vielä i šiun rukin keralla.

Tai šöi emännän ta rukin. Läksi talošta pois. Mänöy čuli tietä myöte. Mieš heposella halkuo vetäy. Čuli šanou halonvetäjällä:

- Pitäykö šanuo starina?

– Sano, čuli-kormeličča.

Čuli šano:

- Olin ennen aitašša, šöin voita šaikašta, šöin ni emännän rukin kera, šyön vielä i šiun halkoješ ta heposeš kera.

Tai šöi. Läksi ielläh. Tulou mieš vaštah ta vetäy heposen kera havuo. Culi šanou:

- Pitäykö šanuo havunvetäjällä starina?

Sano, čuli-kormeličča.

Culi šanou:

- Olin ennon aitassa, söin voita šaikasta, söin emännän rukin kera, šöin halonvetäjän halkojen kera tai šiun syön havuješ kera tai heposeš.

Tai šöi. Iče ielläh. Mies tulou heposella, heinyä vetäy. Čuli sanou:

- Pitäykö sanuo heinänvetäjällä starina?

- Sano, culi-kormeličca.

– Olin ennen aitašša, Söin voiia šaikašta, söin emännän rukin kera, Söin halonvetäjän halkojen kera, šöin havunvetäjän havuineh, heposineh, tai siun syön heposineš ta heinines.

Tai söi. Iče ielläh. Mänöy meččäh. Mečäšsä on suuri karja pukkija.

- Pitäykö, pukit, Starina šanuo?

Pukit šanotah:

- Pitäy.

- Olin ennen aitassa, šöin voita saikašta, šöin emännän rukin kera, šöin halonvetäjän halkoneh, havunvetäjän havuineh ta heposineh, heinämiehen heinineh ta heposineh, tai tiät syön. Pukit šanotah:

- Elä šyö, kun on niin täyši vaččaš. Rupie enšin honkan juurella levähtämäh, šiitä šyöt. Meistä tulou šiula šuuri vero. Čuli rupei muate honkan juurella. Čuli uinosi. Pukit pušettih honka hänellä piällä. Čulilta mara i halkei, šieltä šuatih kaikki: enšin tuli aitta ta voišaikka, šiitä emantä rukin kera, halonvetäjä halkoneh, havunvetäjä havuineh ta heposineh, heinämieš heinineh ta heposineh. Kaikki mäntih kotiloiheh ta ruvettih elämäh.

Siinä i čulistarina.

19. PIILI, PIILI, PILKKANI...

Oli ennen ukko ta akka. Ukolla ta akalla on tyttö ta poika. Ukko, akka kuollah, šanotah:

- Eläkkyä, lapšeni, hyväsešti, kun myö kuolemma.

Ukko ta akka kuoli. Ollah, eletäh. Poika lähtöy mečällä. Tulou čuarin poika vaštah, šanou:

- A-voi-voi, veikkon, kuin šie olet kaunis!

- En še mie ole kaunis, vain čikko miula on kahta-kolmie kaunehempi koissa.

Čuarin poika sanou:

Millä keinoin šie miula šen naisekse šaisit?

Poika tuluu kotih, sanou:

Silma, čikko, čuarin poika kuccu naisekseh.

Čikko šanou:

- En mie lähe čuarin pojalla naisekše, ennen kuin tuaton ta muamon jauhinkiven jauhomalla kulutan.

Toisena päivänä tuaš poika lähti mečcäh. Tuas tulou cuarin poika vaštah ta kyšyy:

- Lupasiko čikkoš lähtie miula naisekše?

Poika vaštai:

- Ei luvan lähtie, ennen kuin tuaton ta muamon jauhinkiven jauhomalla kuluttau.

Cuarin poika vielä työntäy tervehyisie ta pyytäy kyšymäh naisekšeh.

Poika mänöy kotih, šanou čikollah:

- Čuarin poika pyysi šilma naisekšeh.

Tyttö šanou:

- En lähe ennen kuin tuaton šuaman huhmaren šurvomalla kulutan, tuattoni šuamat kynnykšet koššon helmoilla kulutan. Kolmantena päivänä läksi poika meččäh. Tuaš tuli čuarin poika ta šanou:

- Lupasiko čikkoš lähtie naisekše?

- Ei luvan lähtie, ennen kuin tuaton šuaman huhmaren šurvomalla kuluttau ta tuaton šuaman kynnykšen koššon helmoilla kuluttau.

Čuarin poika juohattau:

- Nyt kun mänet kotihis, niin pilkkele jauhinkivi, huhmar ta kynnyš, ta ašettele tiloilleh.

Poika kun tuli kotihis, pilkkeli jauhinkiven, huhmaren ta kynnykšen, ta ašetteli tiloille.

Tytär šolahti karšinah ta rupei jauhomah. Siitä häneltä kivi levisi. Tuli pois, mäni sarajah šurvomah: ta huhmar levisi. Tuli pois šieltä ta kun kynnykšeštä harppai piäličči - tai kynnyš hajosi. Poika kyšyy:

- Joko nyt lähet čuarih min'n'akše?

Tytär šanou:

- Totta šitä nyt pitäy lähtie.

Siitä šuorittih ta lähettih šoutamah. Souvegah šiitä tuon pitkyä, tämän lyhyttä. Souvetah rantah. Tulou Šyöjätär ta šanou:

- Ota, veikko, veneheš.

Tyttö šanou:

- Elä ota, veikko, veneheš, še on Šyöjätär. Paha pahašta tulou, paha pahan šiemeneštä.

Tuaš šouvetah ielläh. Šyöjätär tuaš pyrkiy:

- Ota, veikko, veneheš.

- Elä ota, veikko, veneheš, paha pahašta tulou, paha pahan siemenestä.

Šouvetah niin lähiče rantua, jotta Šyöjätär hyppäi veneheh. Ta niin istuutu tyttären tilalla šoutamah keški veneheh. Tyttäreltä otti kuulon poikes. Poika sanou čikollah:

Kohentele, čikko, istuimieš, parontele vuatteitaš, čuarin koti näkyy, linnan seinä kuumottau.

Tyttö sanou:

- Mitä šanou Vienon veikko?

Syöjättäri šanou soutamasta:

- Šitä šanou Vienon veikko: puhkua silmäs, katkua käteš, hyppyä mereh, muutu mussakse šoršakse.

Souvetah tuaš kotvasen matkua. Poika šanou: - Kohentele, čikko, istuimieš, parentele vuatteitaš, čuarin koti näkyy, linnan šeinä kuumottau.

Tyttö sanou:

- Mitä šanou Vienon veikko?

Syöjättäri šanou:

- Sitä šanou Vienon veikko: puhkua šilmäš, katkua kätes, hyppyä mereh, muutu muššakše šoršakše.

Tyttö otti puhkai šilmäh, katkai käteh, šylki piällä, hyppäi mereh ta muuttu muššakše šoršakše.

Syöjättäri ta poika šouvettih čuarin rantah. Čuarista, tiijät šie, tullah moršienta vaštah. Čuarin pojalla häpie, kun niin kaunehekse kehu, ta nyt šemmosen toi. Ottau hiän kuitenki moršiemen vaštah. Pojan käški viijä yhekšän upehen šekah, jotta ne šen šielä hävittäy, kun valehteli.

Tuli ilta, ta rahvaš rupei muate. Sorša, mi jäi mereh, tuli leškiakkaseh. Sorša oli nyt muuttun tyttärekše ta ompeli paijan. Tyttö kuččuu:

- Piili, piili, Pilkkaseni,
piili, pikku koiraseni!
Suata tämä čuarin pojan pielukših,
linnakunnan kuulomatta,
ovien avuamatta,
šakaran nfurahtamatta.
Sorsa mäni jälelläh mereh.

Čuarin ppika kun noušou huomenekšella ta panou käteh piän alla, kyšyy Šyöjättäriltä:

Ken tämän teki?

Syöjättäri vaštuau:

Iče mie makuan, vain kiät miula valvou.

Čuarin poika sanou:

- Mänkyä ta käykyä hakemašša pojan ruumis pois, jo ne upehet tappo.

Männäh. Poika on jo toisen verran kaunistun, ei nin kuin ennen. Čuarin poika käšköy nyt viijä pojan karhujen šekah, jotta karhut šen kuitenki syöpi. Toisena iltana kun ruvettih muate ,niin samnh leskiakkah tulou šorsa. Šiitä še ompelou käsipaikan.

Kuččuu koirah:

  Piili, piili, Pilkkaseni,
  piili, pikku koiraseni!
  Šuata tämä čuarin pojan pieluksih,
  linnakunnan kuulomatta,
  ovien avuamatta,
  šakaran n'urahtamatta.
Koira vei käsipaikan čuarin pojan pieluksih.

Huomeneksella kun čuarin poika noušou, panou käteh piän alla, löytäy käsipaikan. Tuas sanou:

- Ka mistä miula tämä on tullun?

Syöjätär-akka sanou:

Iče mie makuan, ka kiät miula valvou.

Čuarin poika sanou:

Mänkyä ottakkua pois sen pojan luunmurut kontien ieštä, jo še on nyt kuitenki piekšetty paloikse.

Poika ei kun on vain kaunistun. Čuarin poika šanou nyt:

- Viekyä še valehukšešta hukkien eteh, ne šen kuit'enki šyöy. Čuarin poika ajattelou, jotta mi nyt on kumma, kun pielukšista spuutiutu kahtena yönä paita ta käsipaikka. Mänöy leškiakkaseh ta kyšyy:

- Etkö šie tiijä, mistä miula spuutiutuu pielukših paita ta käsipaikka?

Leskiakkani šanou:

- Tiälä še on šiun moršien. Se on mereššä šoršana ta ompelou. Jo on käynyn kahtena iltana. Sie tule meilä, mäne oven tua piiloh. Nyt kun tulou, niin šiitä niät. Syöjättäri on šiula naisena.

Čuarin poika käšköy kasakkojen käyvä pojan pois hukkien luota ta viijä še šemmoseh huoneheh, jottei Šyöjättäri tiijä. Käytih poika pois. Tuli ilta. Čuarin poika šanou naisellah:

- Rupie muate, mie lähen kaupunkilla kotvasekše kävelömäh. Mänöy leškiakkaseh, ta mänöyv peittoh. Rahvaš kun muate rupei, tuaš tuli šorša leškiakkah. Sorša kun tuli, šilloin še poika hyppäi käsin šiihe naiseheš. Naini muutteliutu skokunakše, čičiliuškukše, piiruan pualikakše ta konša mikseki. Poika kaikki ne revittelöy lopulta šorša muuttu kaunehekše tyttärekše. Poika sanou:

- Lähe kotih.

Tyttö šanou: - En lähe, Šyöjättäri šyöy miun.

Lähtöy tyttö kuitenki čuarin pojan kera. Poika viey hänet šemmoseh huoneheh, mis ei ole Šyöjättäri käynyn. Šyöttäy, juottau naiseh.

- Ottakka ta kaivakka kylyn kynnykšen alla yhekšän šyltä šyvä hauta, tulta ta tervašta täyteh palamah.

Piijat kaivetah hauta, levitetäh ruškiet hal'l'akat vajosilta kylyn kynnykšellä šuate. Otetah čuarin min'n'ua-Šyöjättärie-käsipuolista kiini ta lähetäh kulettamah. Še kun nakrau räkrättäy, heiluttelou piätäh ta šanou:

- Näin šitä čuarin ainutta min'n'ua kylyh kuletetah!

Piijat pučkattih šyöjättäri tuleh, tervan sekah, ovi umpeh. Yksi okšan loukkoni jäi kylyn oveh typpimättä. Syöjättäri pisti reijäštä nimettömän šormeh ta huusi:

- Tuošta tulkua tuonen toukkaset, muan matoset, ilman ikuset itikkäiset čuarin poikua šyömäh!

Šiihe kun pissällettih kekälehellä, nin šillä šiäkšet šavuo i varajau.

Šiitä čuarin poika pizti hiät oikien moršiemen kera, pojan nošti iččeh rinnalla elämäh. Siitä hyö eletäh.

Sen pivuš i starina.

20. SINIPETRA

Oli ennen ukko ta akka. Ukolla ta akalla oli poika. Šiitä poika šanou muamollah ta tuatollah, että hiän lähtöy naimah. Siitä hiän ottau naisen. Eletäh naisen kera niin kauvan, että šyntyy tyttö. šiitä häntä käšetäh puapuo käymäh: ken tulou vaštah, ei ottua šitä.

Astuu tuon pitkyä tämän lyhyttä, tulou hänellä Syöjättäri vaštah, šanou:

Tiijän, tiijän, kunne mänet! Se šanou:

- Tänne mänen.

Syöjättäri vaštuau: ota häntä puapokše.

-Stukoi-stakoi, en ota šilma puapokše!

Mieš ielläh aštuu, tuaš Syöjättäri poikki polvelta hyppyäy, tulou vaštah, šanou:

- Tiijän, tiijän, kunne mänet, otav milma puapokše.

Siitä häntä mieš ottau puapokše. Siitä hiän tulou puapon kera kotih. Siitä ottau še lapšen, puapuiččou. Siitä mänöy ottau rošenčan, työntäy mereh petrakše vierömäh. Iče rupieu rošenčakše. Siitä lapši itköy, ei šyö vierašta nännie, ei lašta millänä viihytä. Yksi leškiakka-paimen meččie kulkou. Lapšen äiti noušou mereštä, kyšyy paimenelta:

- Itköykö miun lapšeni, piikuuko miun pieneni, onko herrani murehešša?

Siitä šanou paimenella:

- Tuo huomena miula lapši, imetän šen.

Hiän mänöy, paimen, illalla kotih, šanou isällä:

- Anna lapši huomena meččäh, šiitä, - šanou, - koivun lehet kolajau, huavan lehet holajau, petrakarja mereššä vieröy, šitä lapšj kaččou.

Syöjätär šanou:

- Mitä lapši meččäh, ei lapši mečäššä viihy!

Kuit'enki antau lapšen. Paimen viey šamoilla tulilla, kuin eklein oli. Sanou paimen:

  - Unikkisen-punikkisen,
  tule lašta šyöttämäh,
  ihaluaš imettämäh:
  ei šyö šyöjättäriltä,
  eikä juo juojattarolta,
  eikä tuohitötteröistä,
  eikä petkelen nenistä,
Hiän, lapšen äiti, noušou mereštä ta šyöttäy lašta, päivän on lapšen kera. Illalla paimen ottau lapšen kotih. Kyšyy šyöjättäri:

- Milläpä lapši viihty, milläpä lapši on näin kylläni?

Paimen šiitä vaštuau:

- Koivun lehet kolajau, huavan lehet holajau, petrakarja mereššä vieröy, šitäpä lapši kaččou ta viihtyy.

Muamo šanou:

- Tuo lapši huomena, imetän šen, enämpi en niäkkänä. Lähen šuurien šelkien tua.

Huomenekšella lahtöy paimen meččäh, ottau lapsen, viey šamoilla tulilla, kun ekleinki. Tuas sano:

  Unikkisen-punikkisen,
  tule lašta šyöttämäh,
  ihaluaš imettämäh:
  eikä šyö šyöjättäriltä,
  eikä juo juojattarilta,
  eikä tuohitötteröistä,
  eikä petkelen nenistä.
Niin hiän noušou mereštä, luinen [?] tal'l'a korvissa, ta syöttäv lašta, imettäy. Lapsi viihtyy. Sanou äiti:

- Tuo vielä huomena lapši, enämpi en häntä niä, lähen šuurten merten tua.

Paimen tuou illalla lapšen kotih, häneltä tuatto kysyy:

- Millä lapši viihtyy, kun yön hyvin makuau?

- Sillä viihtyy, kun oma äiti mečässä šyöttäy – šiula on Syöjättäri naisena, – sanou paimen. - Otan huomena lapšen matkah, ta lähe šie mukah. Sie mäne peittoh.

Syöjätär kyšyy mieheltä:

- Millä lapši viihtyy mečäššä?

Hänellä vaštuau:

- Koivun lehet kolajau, huavan lehet holajau, petraparvi mereššä vieröy, šitä lapši kaččou.

Paimen šanou vielä, että "kun huomena mänemmä meččäh, hiän rupieu piätäh šukimah, a mie panen tal'l'an tulehš".

Siitä naini šanou:

- Mikäpä käryllä haisuu? Tal'l'ani palau!

Paimen šanou:

- Ei pala tal'l'aš.

Ta miehellä paimen sanou:

- Hyppyä šie naisen šelkäh, šilloin kun mie tal'l'an luon tuleh.

Mies hyppäi ta šano:

— Nyt läheh kotih.

Naini šano:

- En lähe Syöjättären šyötäväkše enkä juojattaren juotavakše.

Paimen viey naisen ta lapšen kotihih. Siitä mänöy mieš kotihinše, lämmiittäy kylyn ta kaivau viittä šyltä šyvän hauvan, viey ruškiella hal'l'akalla Šyöjättären kylyh. Kun avuau oven, nin Syöjättäri jutkahtau hautah, jošša on tervua ta tulta. Noštau hiän, Syöjättäri, šormen ta šanou:

- Tuošta tulkah muan toukkaset, ilman itikkaiset!

Mieš ottau paimenelta oman naiseh ta ruvetah elämäh kuin enneinki elettih. Hyövyttih hyrčäkše, puavuttih parčakše, vielä eletäh tänä päivänä ta eletäh huomenaki. Ta šiihi še loppu.

21. PUUHINE LAPSI

Oli ennen ukko da akka. Heilä ei ollun lašta, elettih-oldih, ga akka šanou ukolla:

- Loaji siä, ukko, miula puušta lapsi, štobi van olis miula lapsi.

Ukko mänöy pihalla, loadiu hänellä hoabopuušta, hallošta, lapsen, ku moasteri oligi. Akalla toi lapšen perttih, akka pani kätkyöh, algau sidä liekuttoo. Liekutti, lapsi rubei itkömäh. D'o lapsi rubei kažvamah, starinalapsi vet boikko kažvau. Lapsi kažvo d'o šuureksi, šanou:

– Miula, toatto, pidäy naija.

Sanou toatto:

- Pidäy naija, ga nai siä.

Lähetäh andilašta eččimäh, mändih sih kyläh. Ku talon eläjät oldih, ga buitto talon eläjillä ei annettoo andilašta, kestä kozittih, siidä annettih andilaš. Svoad'bo piättih, kodih mändih, moata hiät i pandih. Huomukšella mändih noššattamah, ga d'o ženihä on yksinäh, andilašta d'o ei oo.

Heilä rodih paha mielestä, što vasta nai, a d'o naista eule, i heilä paha mielestä rodih, što ei meilä ole i puutin poiga. Toaš se šanou ženihä:

- Miula pidäy naija.

Vanhemmat šanotah:

- Kembo siula rubiau tulomah, ku vašta nait, a d'o akkoo eule?

A poiga toatolla da moamolla ei šano, kunna hiän panou akat. Ku oma poiga on, ga ni midä auta, toaš i lähetäh andilašta eččimäh, toaš kyläh tuldih, d'o siidä kylästä akkoo ei annettoo, männäh toižeh, toižesta ei annettoo, d’o mändih kolmandeh kyläh. Sieldä toaš heilä andilaš annetah, svoad'bo pietäh, i toaš kodih tullah, gost'ooba gostitah, toaš heidä moata i pannah. Ku toaš huomukšella mändih, ga yhet toaš luuhuot, ei oo ni akan viestiä. Toaš šanou:

- Miula naija pidäy.

Vanhemmat roadi d'o naitettais, ku hänellä akat pyzyttäis, ga ku hänellä eigo pyzyttee akat, eigo ni mit. Toaš prišlos', lähetäh akkoo eččimäh. Mändih kyläh, mändih toižeh, mändih kolmandeh, gu ni mistä ni midä, kai šanotah: Emmä myö lähe hänellä syödäväksi. Erähäh kyläh mändih, ga on kolme sizarda talošša, yksi šanou:

- Miä mänen, ku midä miä käššen loadia, jesli ne luadimizet loajittaneh, ni miä ka mäne.

Hiän šanou boatluška-ukolla:

- Miä tulen, ku männet käynet ennen seppäh.

Käsköy loajittoo sepäššä yhekšän purašta, yhekšän keihäštä, yhekšän teräväpeedä lomoo da kolmet kivenlaššendapihet. Boat'uška kuundeli, ne loajitti, i tuli miehellä. Lähettih kodih, i mändih kai svoad'bovägi ženihän kodih. Toaš gostitah, syyväh, d'uuvah, moata heidä pannah. Boat'uškalla šanou:

- Mit miä käššin loajittoo, ne varušša veräjän tagah.

Halguo päččih hiän panou sihi komnattah, mihi vierräh moatah. Moattih, ga ženihä andilahalla šanou:

- Mäne, - šanou, - kuču.

Hoš kedä kuču, ku käsköy kuččuo ni. Andilaš ku mäni kuččumah, ga hiän i kaiken ne brujat, kuin pidi, niin ni ažettiš terävät puolet pani kaikilda yläh päin. Tuli hiän da moata i vieri. Zenihä i šanou:

- Mindäh viikko ei tuldoo, igoi siä kirruit?

Andilaš šanou:

- Kirruin miä, ga en tiijä, mindäh hyö ei viikon tuldoo.

- Ka mäne siä kirru uuvestah, - šanou ženihä.

Hiän mänöy, männeššä tulen päččih čokkoau, eigo kirru eigo midä, tullešša tuou pihet perttih. Toaš muotah mänöy. Moattih kodvani, mieš i šanou:

- Midäbo viikko ei tuldoo, vuota siä, miä lähen kirrun.

Hiän ku sin mäni dai kirgu, sieldä tuldih nečistoit diemanat, tuldih ku loajittih lomineh sinččoh: erähät d'äräheldih purahih, keihähih da lomuh, a erähät kiännyttih — tagazin, a naini vuottau sidä ukkuodah ovihavošša pihet keeššä. Mieš ku oven avai, hiän pihtimillä liččooldi, sen ku liččai, se halgoksi i muuttui. Hiän otti da päččih i čokkai i šano:

- Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Päčči lämbii kodvažen, ga sieldä vieri halgoni. Hiän ottau toižet pihtimet, sen halgožen toaš pihtimillä liččou, kolištelou, kolištelou, toaš päččih itresniy i šanou:

- Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Kodvažen olduoh päčistä halgoni toaš i vieröy eušalla. Hiän tavottau kolmannet pihtimet kädeh, halguo kolištelou i päččih toaš i tresniy i šanou:

- Ku ollet ristikanža, ni tule, ku et olle, ni elä tule. Kodvažen olduoh päčistä tulou mužikka, ku d'o hiän on kauniš, ni ei šoa ni šanomalla šanuo! Hyö otettih da moatah i mändih da vai čuhkutetah moatah. Huomukšella toatto da moamo noštih i duumaijah da keškenäh paiššah:

- Toaš inehmižen ägläšti, ei piä männä noššatamah.

Toatto van moamo ollou männyn heidä noštamah, kaččou, ga kahen moatah. Ku rodii hyvällä mielin, ni ei tiijä midä i roadoo. Tuli d'ärelläh perttih, šanou:

- Tänä peenä kahen moatah!

D'uostih kahen keššen noštamah. Noššettih, ga ku mužikka on enništä kaunehembi, infehmine tože hyvä. Syödih, d'uodih, alletah eleä kodielošta.

El'ettih, el'ettih, ga rubettih d'o lähtömäh andilahan moalla gostih (heilä vet oli talo ylen bohatta, el'ettih ylen hyvin da bohataldi). Mändih kodimoalla, toižet čikot pietäh-pahoo mieldä, što hyö ei mändy moižeh taloh miehellä. Aku mužikka se on kaunis! Gostittih kodvani, a silloin oli kezäaika, čikko rubei pyrittämäh miehellä männyttä čikkuo d'ärviä kyl'vömäh, ukoldah kyzyy:

- Hoi väy, työnnä siä čikkuo d'ärviä kyl'vömäh.

Väy šanou:

- Ei vet ole ägiä, kunna työ lähettä?

Ei ni työndänyn. Toičči kyzyy:

- Ka hoi väy, työnnä sie čikkuo, myö lähemmä kyl'vemmä dai terväžeh tulemma d'ärelläh.

Vielä väymiež ei työnnä. Lopulla broogu, broogu, dai šai čikkoh tovariššaksi. Mändih d'ärven randah, d'akšatahežeh, rubetah kyl'vömäh. Hiän, se kodilane čikko, ottau kiven kaglah sidou da čikon vedeh, a iče hänen šobat peällä panou da tulou kodih. A väy hänellä kyzyy:

- Kunnebo čikkoš d'äi?

- Miähän olen, - šanou hiän.

Väymiež rubei duumaiččomah: "Kui hiän on miun akka, neušto miä on tunne omoo akkoo. A hänen šobat on peällä". No toišta taloh ei deävinnyhyže. Gošt'oobišta loppiati, hyö lähettih kodih. Kodih tuldih, ga toatto da moamo kačotah, ga ei oo tämä endine n'eves'kä. No oli mi kaččou. Rubettih elošta ielläh elämäh, a mužikka ainos duumaiččou, što "eu miula tämä oma akka".

Se ku veissä kigli, dai nuorani kaglašta i šolahti, hiän nuorašta peäzi, oallollah hänen lykkäi rannalla. Tuli randah, kaččou: on ei šuurikkaini kodi. Tuli koin luoh, kaččou, ga ku pordahien eissä on šoboo, a šobat ne kai on vereššä, pordahat on vereššä. Hiän otti da šobažet pezi, pordahat pezi, sinčot dai pertit pezi, šobat pani päčillä kuivah, a iče mäni šobien toaksi ištumah. Kuulou, ga izännät tullah, a hyö käydih zmijan kera vojuimah, no ni kuin ei voidas sidä zmijaa voittoo. Mužikat tuldih koin pihalla, kuulou, ga paiššah:

- A-voi-voi, ku ken ollou tullun meihe godnoi ristikanža, ku on pordahat pessyn.

Tuldih sinčoh:

- A-voi-voi, dai on sinčon pessyn!

Tuldih perttih:

- A-voi-voi, dai on pertin pessyn!

Kačahettih päčillä ga:

- A-voi-voi, dai šobat pessyn dai on pannun päčillä kuivamah. Tol'ko on godnoi ristikanža meilä tullun!

Tuldih perttih, issuttihizeh, rubettih kirgumah:

- Hoi hyvä ristikanža, ku ollet nuori, ni tule meilä čikoksi, ku ollet keskinkerdahine, ni tule meilä l'uboilla akaksi, ku ollet vanha, ni tule meilä moamoksi.

Päčildä vaštoau:

- Engo tule akaksi, engo tule moamoksi, ku ottanetta čikoksi, ni tulen.

- Tule siä miksi taho, vai siä tule, - vaššattih izännät.

Hiän läksi sieldä päčildä, tuli syötti mužikat, d'uotti. Hänellä annettih erinosobennoi komnatta, piettih händä ylen hyvin. Viesti läksi moada myö, što sin d'eävietih kiukkani akka, ylen hyvä on naini, ei tiijettee, mistä tuli. Dai tiijuššettih siidä talošša, missä oli hiän, se naini miehellä. Ukkoh duumaiččou: "Eigohän ole seže miun akka?".

Ottau da yhen kerran lähtöy meččäh, šaluo myö brodiu, tulou sen talon pihalla, mužikat ne pihalla aigau’uttih, terveyš loajittih, kuda midägi besoduidih, tulija mieš sei kyzyy:

- Midä elättä, midä oletta?

Hyö šanotah:

- Meilä eläeššä nyt eu hädeä, ku d'umala meilä ando čikon.

- Midäbo roadau se čikko?

- Ei roa ni midä, syöttäy, d'uottau meidä, uberiu perttiloi, muuda semmoišta ni midä ei roa, – šanottih mužikat.

- Missäbä hiän on?

- Ka hänellä myö andoma eri komnatan, sielä hiän on, - šanotah mužikat.

- Eigo šoaš händä miula nähä? Yksi i šanou:

- Ka miksi ei voi nähä? Voit, - šanou, - nähä, et siä ni midä hänellä roa.

- Ka midä še miä roan?

Yksi mäni kuččumah, šanou:

Läkkä, čikko, ken ollou mužikka, kuččuu siuda nägiä.

Čikko vaštoau:

- Miä ku sin lähtenen, ni miä nämbi en oo tiän.

Hiän mäni, šanou.

- Cikko šano, što "ku miä teällä lähtenen, ni miä nämbi en oo tiän".

Hyö šanotah, što "ku hiän niin šano, ni myö emmä kuču".

- Ka tuogoo työ, ristikanžat, ku vet eulle miun, ga mie vet en ota, vierašta miula ei pie.

Kriikettih, toini läksi kuččumah toaš čikkoh, niin ni šano:

- Ku miä tullen sin, ni miä nämbi en oo tiän.

Toaš tuli, niin ni sano, kui čikkoh sano. Hyö ei rubettu ni millä ožuttamah. Kriikettih, läksi kolmas, mäni, šanou:

- Čikko, tule siä meien perttih käymäh, ku mužikka ken ollou, tahtou siuda nähä.

No neušto d'o ku kolmaš mäni kuččumah, ni siidä vielä ku ei läksiš. Lopulla sieldä läksi. Tuli perttih, missä oli ukkoh, kaččou, ga oma ukko istuu, hiän šanou:

- No ku miä täh tulin, ni miä nämbi en oo tiän.

Sen kera lähettih ukon kodih. Tuldih kodih, vanhemmat kačotah - ga nyt vašta on nastojaščoi poora. Se čikkoh otettih da siottih se hebožella händäh da heboista vičalla. Hebone händä potalla. Da ni lujettih:

  Kuni siun luida,
  sini hagopuida,
  kuni šuolla mättähiä.
  sini siun lihoja,
  kuni šuolla vettä,
  sini siun verdä.

22. KAPREHEN STARINA

Oli ennen ukko ta akka. Eletäh ollah, ka akka šuorittau ukon kalan pyytöh. Lähtöy, kalua pyytäy, šuau kalua hiän äijän šielä. Hänellä pitäy kotih lahtie tulomah. Tulou, tulou, šoutau keškijärvellä. Ei hänessä ijässä ole ollut ni mitä puutošta, kun puuttu veneh, ni kunne päi ei tärähä paikoiltah. No mi täššä ilmani kumm' on? Panettelou airuo veteh – ei täytä pohjah, panettelou huopane - ei täytä pohjah. Sielä veiššä pakajau, jotta "kun antanet, mi on koissa syntyn, ni peäsöy veneh matkah".

– No anat se, – sanou, – antoa pitäy. Ollou heponi varšan šoat – anan, ollou lehmä vasikan šoat – anan. Naini miula ei ijäš sah lasto soa, ka ollou lapsen šoat, tai šen anan.

Läksi veneh matkoamah, läks1 ukko kotih tulomah. Tulou rantoih, ka akka mänöv vaštah.

– No mitä, ukkoseni, kalalla kuuluu?

– Ka kuuluu, akka, – šanou, — kalalla, kun veneh tarttu keškiselällä, kumpasešša ei ole täsšäh ollut ni mimmoista puutošta, – sanou. Mi meil on, onko meillä mitä koissa šyntyt? Sielä järveššä pakajau, jotta "andanet, mi on koissa šyntyt tällä aikoa, ni peäšöy veneh matkah".

- Ka neuseli sie, ukkoseni, lupasit, kun mie tyttären šynnytin?

- Ka luvattu on, – šanou.

Akka kai itköy, ukko itköy, hyö ei rahittais šitä panna veteh, kun ainut tytär šynty. No kašvatetah, jo še tyttö on toisella vuuvella. Sanou še ukko, jotta "kun myö tämän lupasima ta emmä myö lupušta täytä, ni meät iččemä rapiestau erähänä piänä". No šuali viijä, ni šanou akka ukolla, jot "šiula kun kiät ylennöy, ni mäne vie tuonne niemeh, heitällä šinne moalla lapšeš".

Ukko ottau lapšen, viey šinne niemeh, heittäy šinne moalla lapšen. Se lapši šielä itköy, itköy, itköy. Kapris kuuntelou: no missähän itentä kuuluu, missähän itentä kuuluu? Mänöy itkuo kohti, ka kaččou, kun lapši on pikkaraini tänne heitetty, jotta jo itköy. Tai kuulou kapris — itköy še suutkamiärie šiel. Ottau šen lapšen, ottau šen lapšen, viey Sinne hänen — hänellä on šemmoni luajittu pahanpäiväni mökkini, pikkaraini taloni, ših viey lapšen ta... Alkau šillä kerätä lapšella maituo, linnalta kyšyy akoilta, čuarišta käy kyšymäh. Hyö šanotah:

– No miks hänel nyt maito pitäy kaprehella?

Hiän šitä lašta kašvattau, elättäy, kašvau jo še lapši. Jo on tyttö mimmoni. Sanou šillä kaprehella, jot "vain kuin miula on paha, - šanou, - kun miula ei ole teälä voatetta ni mitä, - šanou, — piällä panna ni...".

Kapris šanou:

- Elähän šie kiirehä. Mie, - šanou, - šuan voatetta, lähen, — šanou, - čuarista kyšymäh.

Mänöy, ka kyšyy voatetta ka:

- Antakkua työ miula hot' mimmosie ploatvoja ta kompinaškoja ta štaniloja ta hot' mitä, - šanou, - keräkköä.

Ka hyö šanotah:

- Miksi teilä pidäy, kun kaprehella, - šanotah, - voate pidäy, ka miksi šiula pitäy?

- Miula, - šanou, - tarviččou, antakkoa.

Hyö kerätäh hänellä voatetta nyytillini. Lähtöy, viey šinne, tytön šen šuorittau hyväsešti še tyttöni šuorii, jo on ynnäh puolella varrella tyttö alkau olla. Sanou, jotta "mäne šie kyšy hot' mitä keštä ruatuo, - šanou, - buitto hot' mie opašteleutusin hot' mitä ruatamah". Mänöy kapris šielä kävelöy, kävelöy šielä, kyšyy ruatoa.

Sanotah:

- Kui šie roat ta mimmoista šielä ruatuo antua pitäy, tarapuušie? Eihän šiula ni mitä ruatoa šua.

- No antakkua työ.

Annetah ruatuo, kun viey ruatuo, še tyttö nii hyvin roatau roavot, viey jälelläh. Sanotah:

Ei ole tämä hänen ruavokšet. Hänellä hot' ken on šielä ruataja.

Erähän kerran lähtöy tuas, ruatuo ottau ta kysyy ruatuo ta sieltä annetah ruatuo, entiset viey ta lähtöy. Čuarin poika sanou:

- Pitäy täštä lähtie provierimah, missä hän eläy ta ken hänellä sielä ruatau, ei tämä nyt iče näitä ruavokšie rua.

Ka hiän matkuau jälkeh peitokkali, hiän matkuau jälkeh peitokkali. Mänöy tietä myöten ta kaččou: hyppäi tropinkah, šemmoni – ei ole šiitä alušta i tietä tallattu - šemmoni on kuin mečikkö, šiitä hyppiäy, a šiel on tropinkaini. Mänöy hiän jälkeh, mänöy kaččou - ka taloni on šiellä helppon'i. Mänöy, kaččou. Pistäyty šinne, tai čšuarin poika männä viuhahtau šinne. Tyttö še kaikki šäikähtäy. Sanou, jotta "mitä šie, mistä šie nyt tuan kuletit?".

Ka kapris šanou:

- Ka iče hiän i tuli.

Tai šanou, alkau pakautella, pakautella tyttyö, ka tyttö še pakajau, tyttö še pakajau. Kaprehella šanou:

- No mistä šie olet hänen tänne šuanut, - šanou, - tämän tytön?

— Mie, — šanou, - tämän tytön šain jo, - šanou, - ammuin, ku pikkarasen lapšen tuolta niemeštä löysin, kun oli lykätty šinne itkömäh, ni mie hänen olen, — šanou, — kašvattan täyvellä varrella, tai hiän miun, — šanou, - vanhantau nyt, - šanou, - kun mie vahnanen.

Ka hiän šanou, jotta "mie, - šanou, - tulen täh tyttöh šulhasiksi", — šanou.

- E-elä, - šanou, - šitä pakaja, - šanou, - Ivan-čarovič, - še tyttö šanou. - Ei, - šanou, — havumajašša kašvanehešta tytöštä ole čuarin pojan moršienta.

No ei muuta kun mänöy poika kotih. Sanou toatolla ta moamolla, jotta "mie tuon moršiemen täh". Hyö kyšytäh:

- Ka mistä šie tuot?

- A mie, — šanou, - mistä tuonen, ni šieltä vaštah ottakkua.

Ka kun šie, - šanotah, - toisit hot' kutaškuinki hänet ihmisienke [?].

- No tuon, — šanou.

Ottau luajittau masterskoissa parahista šulkkuloista vuattiet, pluat'at ompeluttau, tuuzlit oštau parahat, hyvät paikat ottau... Pal'tot hyvät luajittau kai, kun mänöu šinne, viey, tyttö ei ni millä ruohi ruveta šuoriemah.

– Muuta ku, - šanou, - šuorie!

Sen tytön kun šuorittau, še kun on kun... kaunis, šemmoni hyväni rotih, jotta...

No, viey. Tai šanou, jotta "kuinpa mie, - šanou, — kaprehen rukan tuah heitän, šanou, - kun hiän miun kašvatti? - šanou.

– Ka kapris, - sanou, - šiun pitäy ottua, - šanou. - Mänöy čuanssa tuo kapris, - šanou. - 0ta, ota kapris.

Tai kapris lähtöy sinne, männäh, ka čuarin hyvin vaštah ni otetah häntä šitä moršiemen kera, ta moršienta sevätäh, tai kaprista otetah mielelleäh, tai aletah siinä eleä. Se tyttö hyvin kaikemmoisla kuuntelou ta ruatamah on poikkoi ta, jotta niin on mielehini heistä kaikista sulhasesta, muamošla, tuattoloista, jotta... No heilä keräytyy... hein’aika on. Piijat ollah heinän ruannašša, kasakal sitä samua, heilä kertyy vuatetta väkišuuri tukku pestäviä. Se naini sanou, jotta "mie, šanou, - lähen pešen vuattiet nyt – šanou, – rannalla". Se ei ni millä muamoh työntäis:

— Elä, elä lähe, elä lähe, elä lähe, elä lähe, elä lähe!

Ei muuta kun lähtöy. Mänöy, rannalla vuatetta pešöy, pešöy, pešöy, kiirehtäy niitä vuatteita. Tulou Šyötärin akka.

- Terveh čuarin pojan moršiemel! Jumal'apu.

- Ka terveh, terveh!

- Läkkä, velli, kylvemmä, näin kun olet šie hieššä, – šanou, – kaikki valuu vetenä, - šanou, - rošie myöten, kylvemmä järvie ruttoseh.

- En, velli, - šanou, - mie joutais, - šanou, - kylpemäh, - šanou, - järvie, miul on äijä peštävyä, - šanou.

- No läkkä tai läkkä!

Muanitleli, muanitteli, ka še arvelou tyttö, jotta kun ois lähtie ta kylpie, kun on tämämmoini äkie häneššä tätä peššä vuatetta. Mänöy, jakšautuu rivahtau, männäh, kylpämäh kä... Hiän jälellä kualau, a häntä käšköy iellä kualamah. Hiän kualau iellä, ka hiän jälellä jätättäy ta jätättäy ta... Mualla hyppäi, šanou:

- Ottakkua nyt, - šanou, - nyt on luvattu järveššä tyttö! - šanou.

Ka še šinne i painallettih veteh.

No hiän kun suorieu sen vuatteih, ne panou jalaččimet jalkah, ne vuattiet piäl. Alkau peššä lomšuttua. Ei ne männä šinne ni tänne päin enämpi ruavokšet. Ka čuarin poika tulou jo šieltä kešen päiviä kaččomah moršienta. Ka tuli ših rinnalla, ka ei hänellä [?] ei ni kačaha eikä, pois mänöy ka... Sanou muamollah, jotta "en mie tiijä, — šanou, — mintäh on, - šanou, - miun moršien tuommosekši männyt, - šanou. - En, - šanou, - voi ni kačcuo".

Ka tuloupa šiitä šinne perttih, kä kun aštuu škloimuttau, ei ne mäne šinne ni tänne aššunnat eikä asiet eikä tielot eikä ni mit. Eikä ruvettu šuvaiččomah eikä... Alko sruikkuo:

- Kapris pitäy tappua poikes, kapris pitäy tappua poikes! - še akka sruikkuu.

- Ka, - še šanou čuarin poika, šanou, - miksipä šie tapat, - šanou, - kun šie hänet otit, - šanou, - jotta šanoit, jotta miun kun hiän kašvatti, ni mie hänen vanhannan, šyötän vanhana kaiken hyväsešti? Mitä šie nyt šen piällä sruikut?

Ei muufa kuin sruikkuu. Kapris šanou:

- Työntäkkiä, vellet, milma hot’ meren rannalla kapukkojani kaštelen, pošon, sanou.

- Ka mäne sie, čuarin poika šanou.

Mänöy šinne, kä mänöy šinne meren niemeh, alkau šielä itkie.

Tyttö noušou järveštä. Yksi šanou:

- Milma huomena tapetah!

Tyttö šanou:

- Milma huomena šyyvväh!

No itetäh, itetäh, itetäh kaklakkah, ta šanou, jotta "kun, - šanou, - kapris-rukka, viel ei šilma tapettane, ni tule velli huomena vielä miun luo viestilöillän.

Hiän mänöy še kapris kotih. Se muuta kuin sruikkuu še neveskä:

- Ka, pitäy kapris tappua!

Hyö šanotah:

- Mitä šie nyt. Onhan, - šanotah, - tuon lihoitta lihua, tai tuon luuloitta luuta nyt čuarissa. Eihän tuon piällä pie nyt kruokkuo, kun šie hänen lupasit vanhakše šyöttöä, vanhantua.

- Lupasin, ka mitä tuolla virkua on!

Hiän tuaš huomena pyrkiy, šanou:

- Työntäkkyä työ hot' meren rannalla kaputtojani kaštelen, pešeyvyn šielä.

Cuarin poika šanou:

- Mäne, mäne.

Cuarin poika kaččou - kunne männä hötvöttäy, meren rantua juokšou. No. Tai šielä mänöy, alkau itkie. Tyttö šieltä noušou mereštä, hiän mualla šiinä istuu. Aletah itkie kaklakkah. Tyttö šanou:

- Milma huomena šyyvväh!

Kapris šanou:

- Milma huomena tapetah!

No itetäh, itetäh. Yksi tuaš lähtöy järveh, toini lähtöy kotih. No čaurin poika arvelou, jotta "missähän toa kapris kävelöy, missähän toa kapris kävelöy?". Arvelou: "Kun huomena läksis, ka läksisin mie proverkalla, jotta missä hän kävelöy".

Mänöy, huomena pyrkiy, ka mielellä ni työntäy še čuarin poika. Sanou, jotta "mäne, mäne, mäne..." Iče jälkeh hiivou, iče jälkeh hiivou! Mänöy, ka kaččou: istuutu meren niemeh, alko itkie hyykyttiä. Kaččou - ku še tyttö šieltä mereštä nousi, kun kaklakkah itetäh. Yksi šanou:

- Milma huomena šyyvväh!

Toini šanou:

- Milma huomena tapetah!

Hiän kun mänöy šinne kapsahtau, šanou:

- Eikä šyyvvä, eikä tapeta, ni kummaista ei ruata!

Moršiemelža šanou:

- Matkua vain kotih.

A še šanou naini, jotta "mitä mie lähen, - šanou, - apposen alašti olen. Enhän mie ilkie i kunne ni männä".

- No vuatittu lienet, – šanou. Mie vien, - šanou, - papin luo, leškiakan, šanou, - Šiitä vuatičen, šiitä käyn kotih jäleštä.

- Kun et, sanou tytär, - šitä ativuo kunne uhhotine, mie ennen on tule teilä.

Tai lähetäh. Viey moršiemen sinne leškiakkaseh, papih. Leškiakkasen pluat'asen panou piällä, kaprehen viey kotihisseh.

A še vain sruikkuu se neveskä, jotta "kapris tappakkua!" Arvelou: "Iče otat ločkun täniltana, ei kapris ota".

Tai panou hänen šemmoseh huoneheh, miss on upehie täyši, niitä upehheposie, jotta täyši huoneh. Sinne panou, veräjän šalpuau, šen morsiemen. Se šinne kun potittih, še šinne levitettih, kai pikku palasiksi pilkottih. Siitä luupalat hauvattih.

Ta ni morsiemeh šen käyt kotihisseh, ta kaikki ihaššutah - čuarit tai čuarin akat, tai iče peäšöy elämäh, tai ešetäh hyväsešti loppuikä.

23. BOKKO DA TYTTÖ

Oli ennen ukko da akka. Hyö molemmat kuoldih, d'äi yksi tytär da bokko. Bokko biägyy, biägyy, kun kuoli emändä. Tyttö sanou:

- Lähemmä hot' kunne, bokko, toizeh kyläh piän eloh. Emmägö voi missä piädä elättiä.

Šiidä lähettih bokon keralla olgie kubon regeh. Bokko vedäy regie, a hiän d'älgeh aštuu. Bokko i šanou tytöllä:

- A- voi-voi, nyt tulou šuuri Syötär-akka vaštah. Mäne olgiknvon šiämeh, peittäyvy. (Tyttö oli ylen kaunis). Tyttö i peittäydy. Aštuu bokko, vedäy sidä regie. Tulou šyötär-akka vaštah. Kyžyy:

- Kunne mänet, midä vejät?

Bokko vaštuau:

- Läksin piän eloh. otin olgie kubozen, kuin nälläššyn, nin syön.

Proidi šyötär-akka, tyttö i nouži šieldä reještä pois. Tuaš tulou toine Syötär-akka vaštah. Sanou bokolla:

- Kunne mänet, midä vejät?

A tyttö mäni peittoh yhen ollen šiämeh. Syötär-akka puistelou kaiket ollet. Ei ni midä löydän. Kaikki ollet keräi kuboh. Ei košken. Dai proidi ielläh. Tyttö nonzi. Aššutah bokon kera rinnakkah. Kaččou, ka kylä näkyy. Männäh köyhän leškiakan luokši. Kolistau ikkunah. Sanou akalla, d'otta hiän laškis heidä yökši. Staruha šanou:

- Tulgua, tulgua.

Tyttö šanou:

- Mistä staučašta milma šyötät, šiidä i miun bokkuo šyötä, millä šijalla milma magautat, šillä miun bokkuo.

- Tule, tule, - šanou leškiakka, - kaikki niin luajin.

Dai tuli tyttö bokon kera pertih. Missä bokko maguau, šiinä i tyttö. Ylen kaunis on tyttö. Illalla istuu, d'oga päiviä ikkunan viereššä ruadau.

Ivan-careivičalla šanotah, d'otta on hyvä tyttö šiinä talošša. Siidä Ivan-careivič rubieu šidä tyttyö koziččomah. Žen tytön ottau miehellä. Dai bokon ottau priduan’eiksi. Emändä laški bokon pihalla. Bokon varašti Syötär-akka. Emändä lähtöy eččimäh bokkuo, kuin bokko myöhäšty, ei tullun kodih. Tulou šillä naizella vastah Syötär-akka, kyžyy:

- Kunne mänet?

Naine šanou:

- Mänen bokkuo eččimäh, bokko kado.

Syötär-akka šanou:

- Proiji miun d'aloin keššistä läbi, ni löydyy šiun bokko.

Kun naine proidi d'allankešsičči, niin muuttuigi Syötär-akakši, a Šyötär-akka naizeksi. Otii bokon dai mänöy Ivan-careivičan luokši. Sanou:

- Kačo, mie löyvin bokon.

Ivan-careivič kaččou kuin buite ei ole hänen akka, kuin on mustaverine. A bokko biägyy, igävöiččöy omua emändiä. Ivan-careivič mänöy leškiakan luoksi dai šanou: šenin da šenin, ei ole miun akka. Midä mie ruadazin?. Leškiakka šanou:

- Mäne vai meččäh da tuo akkaš kodih, mie probuičen hot' midä ruadua. A Syötär-akka aja pois.

Ivan-careivič mänöy mečcäh, aštuu - tulou vaštah akkah.

Häin i šanou:

- Läkkä poiges kodih. Bokko itköy, igävöiččöy. Läkkä pois kodih, a Syötär-akan ajamma pois.

Lähettih ukon kera kodih. A Syötär-akka ei tiijä, d'otta hiän on akkua eččimäššä, vain koissa rehendeliečöy.

Siidä Ivan-careivič toi akkah leškiakan luokši, a iče mäni kodih, šanou Syötär-akalla:

- Siula täydyy lähtie miun luoda pois, et šie ole emändä.

- Syötär-akka šanou:

- Kuin mie kerran tulin šiun moržiemekši, nin kunne mie lähen?

Ivan-careivič šanou:

– Kušta tuliit, šinne i mäne.

Syötär-akka kaččou - ei tullun elošta. Suoriudu i läksi pois. Mänöy Ivan-careivič, ottau akan, i ruvetah hänen kera da bokon kera elämäh. Bokko heitti biägynnän. Siihi i loppu. Siidä eläyvyttih endizen akan kera.

24. PAIMEN JUAKKO

Eli ennen paimen Juakko. Hiän eli ilmaiseh ikäh ei ni mitä tehnyt, kun vain lehmie paimenti. Hiän šielä mečäššä ajattelou: "Mintäh mie en voi akottuo, kun mie šuan niin äijän rahua, ta kaikki annan papilla ta kirkkoh. Rahua on šiäššettävä ta akotuttava".

Tulou hänellä oikein kaunis tytär eteh. Se tytär šanou:

- Mitä, Juakko, tuumaičet?

- Mie en ni mitä tuumaiče.

- Tuumaičet šie, tuumaičet, - šanou tytär.

Tytär kato, ta Juakko ei ni nähny, mihi še tytär mäni. Iltasella ajo Juakko kotih ta makasi yön. Samalla läksi toisena päivänä meččäh karjan kera. Tulou Juakolla šamat ajatukšet piäh, jotta on nyt rahua šiäššettävä ta akotuttava. Ku Juakko ajattelou, tulou tuaš oikein kaunis tytär eteh ta kyšyy:

- Mitä šie, Juakko, tuumaičet?

- En mie ni mitä tuumaiče.

- Tuumaičet, Juakko, tuumaičet.

Sitten tytär tuaš katosi pues.

Kolmantena päivänä tuaš Juakko ajau karjan meččäh ta tuaš tuumaiččou šamoja ajatukšie, jotta on rahua šiäššettävä ta akotuttava. Tulou tuaš kaunehempi tytär Juakolla eteh ta kyšyy:

- Mitä šie, Juakko, tuumaičet?

- En mie mitänä tuumaiče.

- Tuumaičet, Juakko, tuumaičet, mie tiijän, mitä šie tuumaičet.

Sie tuumaičet, jotta šiun on akotuttava, ta ota šie, Juakko, milma naisekši.

Juakko šanou, jotta "kuin še meistä pari tulou, kuin mie olen paimenpoika ta pahašša vuatetukšešša, ta šie olet niin kaunis ta hyvissä vuatetukšišša, kuin še meistä pari tulou?". Tytär šanou, iotta "ei še mitä, ota vain, Juakko, milma naisekši2. No Juakko šanou:

- Kun šie tahot, nin tulkah meistä pari.

Ta niin Juakko akottuki. Niin hyö ajetah illalla moršiemeh kanšša lehmät kotih. Šielä kylässä nossettih šemmoini ilo, jotta nyt šai Juakko niin kaunehen naisen, jotta ei ole missän muailmassa niin kaunista naista, kuin Juakolla on naini. Käytih häntä kaikki tervehtimäh: pienet ni šuuret, nuoret ni vanhat – kaikki käytih Juakkuo ta hänen naistah tervehtimäh.

Muattih hyö yön. Siitä naini sanou Juakolla:

- Etkö šie, Juakko, šua miula hevoista kyläštä, lähemmä kul'aimah.

Juakko šai heposen i val'l'aššettih i nouštih rekeh. Juakko otti ohjakšet käteh, nin naini šanou:

- Elä šie, Juakko aja, anna miula ohjakšet, mie ajan, pysy šie vain reješšä.

No ajettih šuurista vuaroista piäličöi, kun ei ollun ni tietä ni jälkie. Kun hyö ajettih, nin kaikki aukeni tiekši, nin kaikki tuli šiliekši, meččä kahen puolen šiirty.

Tuli heilä vastah šemmoiset huonehet, jotta ei ole čuarilla šemmoisie huonehie, eikä ole missänä linnašša šemmoisie huonehie. Naini šanou Juakolla, jotta "täššä on meijän huonehet: šie kun annoit kaikki rahat papilla ta keräsit, nin pappi moli ta jumala anto meilä šemmoiset huonehet, kun šie kaiken ikäsi olit paimenpoikana". Täššä hyö nyt ruvetah elämäh.

Siitä hyö alettih elyä. Heilä on niin hauška elyä, jotta Juakko ei ni niä kun päivät mänöy iltah. On heilä šielä niin äijä rikkahukšie, niin äijä eläimie, jottei ni koko muailmašša niin äijiä rikkahukšie ta eläimie.

Suau šitten čuari tietä, jotta Juakolla on niin kaunis naine, jotta ei šemmoista ole muailmašša, eikä hänellä čuarilla ole. Tai huonehet Juakolla on paremmat, kui hänellä, čuarilla. Ka piättäy čuari lähtie Juakon luo kostih.

Čuari läksi Juakon luo kostih: hiän tietäy, jotta missä Juakko eläy. Ta ei hiän ni kuin voi piäššä šinne, kun meččä on matalla. Čuarilla täytyy myöštyö ta ottua viisikymmentä soltattua. Ottau čuari viisikymmentä soltattua ta lähtöy Juakon luo mänemäh. Kokonaini kuukauši raivatah viisikymmentä soltattua tietä Juakon luo. Kuatah meččie ta tietä raivatah.

No niin hyö piäštih Juakon pihah. Niin šanou čuari naisellah, jotta "mäne šie ieššä pirttih, ta mie tulen peräššä". Mäni čuarin naini pirttih. Sielä on niin hyvä, niin kaunehet on huonehet. Häntä otetah hyvin vaštah, näytelläh ta kostitetah häntä hyvin. Aikua mänöy puolitoista čuassuo, nin čuari jo ikävyštyy. Tulou čuarin naini pihalla, nin čuari kyšyy, jotta "mitä šie olit niin kotvan šielä?". Naini šanou:

- Kun šie mänet šiämeh, nin šieki olet šielä vielä kotvemman, on šielä kaččomista: niin kaunehet on Juakon huonehet, ta niin kaunis on Juakon naini, ta niin hyvin kostitettih milma!

Nyt läksi čuari. Mäni čuari, kävelöy Juakon kera. Enšin čuarie Juakko kostittau: šyyväh ta juuvah viinua, šitte Juakko näyttäy čuarilla, mitä on hänellä omaisuutta. Sanou čuari juakolla:

- Jos sie et sua, Juakko, tietyä, mimmoiset miula ta miun naisella tulou koti tuolla ilmalla, niin mie otan Siun huonehet, šiun naisen ta piän siulta leikkuan pueš.

I lähtöy pueš čuari. Juakko jäi pahoillah. Juakon naini šanou Juakolla:

A mitä, Juakko, olet niin pahoillah? Čuari šanallako šatatti, vain čarkalla vuarto?

- Ei hiän čarkalla vuartan, vai šanalla hiän šatatti.

- No mitäkö hiän šiula šano?

- Sano čuari, jotta miula on šuatava tietyä, mimmoini tulou talo čuarilla ta cuarčn naisella toisella muailmalla, kuin čuari kuolou. Juakon naini šanou Juakolla:

- Pane huoli jumalah ta rupie muata.

Ta hiän rupieu kesryämäh. Hiän kesryäy kerän rihmua ta nošti Juakon. Hiän šamalla tavalla kolmena iltana kesryäy kolme keryä rihmua. Siitä šanou Juakolla:

- Nyt šie lähet čuarilla tuonilmaista kotie tiijuštamah. Ta antau Juakolla kolme keryä, panou ne vakkaseh. Panou kerän vieremäh ta antau Juakolla rihmanpiän käteh.

- Kävelet kerän peräššä, nin kerä näyttäy šiula, kunne on mäntävä.

Käveli Juakko kerän peräššä, ta tulou illalla talo vaštah. Mänöu Juakko taloh ta näköy: kakši naista kuatah vettä altahašta alhahah, vettä ei ni lisäyvy, ni puolene.

- Juakko šanou:

- Terveh, naiset!

- Terveh, terveh, Juakkoseni, tule taloh! Mistä matkuat, mistä mänet? Etkö, Juakko miän as's'ua tološi, kun vettä pitäy altahašta altahah ammullella ilmaini ikä, millä myö lienemmä tänne joutun, mistä šyyštä?

- No voin mie tološie as's'an, kun muistanen.

Toisena päivänä Juakko pani toisen kerän vieremäh: kerä vieröy, Juakko peräh, kerä taloh - juakko taloh. Kakši mieštä šuuret turkit piällä toine toistah kulakoilla piekšetäh, eikä lämmintä voija šuaha, niin kylmetty ollah, a pirtti on lämmin, kuin kylyn löyly.

Juakko šanou:

- Terveh miehillä!

Ne miehet šanotah:

- Terveh, terveh, Juakkoseni, mistä matkuat, kunne mänet?

Etkö šie, Juakkoseni, miän as's'ua tološi, kuin meilä pitäy kaikki ikä toine toistah piekšyä.

- Kyllä mie, jos muissan, nin šanon.

Makuau Juakko yön ta huomenekšella panou kolmannen kerän vieremäh. Mänöy kerä taloh, Juakko peräh. Tulou juakko pirttih ta näköy: kiukualla vanha akka kuivua leipyä purou, jotta veri juokšou hampahista ta ikenistä. Juakko sanou:

Terveh, akka!

- Terveh terveh, Juakkoseni. Mistä matkuat, kunne mänet?

Millä lienen mie, Juakkoseni, täh ruatoh rotiutun ta millä täštä työštžä piäšsen, kun ilmani ikä pitäy kuivie leipie šyyvä, ta ni kuin nälkä ei lähe pueš. Tolosi šie, Juakkoseni, miun as's'a.

- Još muissan, nin tolosin.

Matkuau Juakko yön ta läksi kävelemäh. Jo näkyyki etähänä Jumalan koti tulou Juakko kotih. Jumala viuhahtau Juakolla vaštah.

- Terveh, terveh, Juakkoseni, olet tullut šuurella as's'alla. (jumalan tytär oli Juakolla naisena).

Juakko vaštuau:

- Niin olen tullun šuurella as's'alla.

- Nyt šiula pitäy olla tällä as's'alla nel'l'ät vuorokauvet.

Juakko juotettih, šyötetiih kylläseksi, pantih Juakko muata.

Jo Juakko vietih šemmoiseh huoneheh, ta vaikka juakolla oli kaunehet huonehet, ni tämä huoneh oli vielä kaunehempi, ta kovin makie haju oli huonehešša, ta šeinillä on kaikenmoisie kaunehukšie, mimmoisie Juakko ei ni konša ole nähnyn. Semmoiset kaunehet oltih ne huonehet. Juakko kun kaččeli, kačceli, nin ei hiän ni kerin uinota, kun häntä tultih jo noštamah. Niin še päivä hyö elettih ta šamalla tavalla Juakkuo šyötettih, juotettih ta pantih tuaš muata. Toini yö on Juakolla vielä hauškempi muata, kuin hänet pantih makuamah vielä kaunehempah huoneheh. Juakko kuni kaččeli, kaččeli tai ei kerin kaikkie ni kaččuo, kuin häntä tultih noštamah.

Nyt hyö päivän elettih. Pantih Juakon kolmantena iltana muata, Semmoiseh huoneheh pantih: šielä oli pimie, šielä oli paha haju. alahalla palo tuli, ta šijua ei jiännyn, kuin pieni lohes [?] kylen alla, ta käytih Juakkuo kaikki eläimet n'okkimah. Semmoiseh huoneheh Juakko joutu kolmannekši yökši. Se oli niin pitkä yö – Juakko tuumi, jotta hiän kokonaisen vuuven on šielä muannun.

Tultih, Juakkuo huomenekšella noššettih. Kyšyy spuassu Juakolta:

- No kuin, Juakko, oli šiun muattava?

Juakko šanou:

- Paha oli miula muata, kuin oli niin pimie ta paha haju. Tuli palo alla, ta yö oli niin pitkä, ta kaikki eläimet käytih milma n'okkimah.

Sanou spuassu, jotta šemmoini tulou čuarilla tuonilmaini koti, šemmoisen čuari anšaičči. Enšimmäine yö še oli, jotta mimmoini tulou Juakolla tuonilmaine eloš. Toine yö oli šellaini, jotta mimmoini tulou tuonilmaini eloš Juakon naisella.

Mäni tuaš päivä ta tuli tuaš yö. Pantih Juakon neljännekši yökši muata. Paniih smnmoiseh huoneheh: oli šielä pimie ta paha haju, kumminki vähän parempi, ku oli kolmantena yönnä.

Tulou spuassu Juakkuo nostamah ta kyšyy:

Mimmoini še tämä yö oli?

Juakko šanou: - Oli se paha yö, mutta ei še niin paha olluh kuin kolmaš yö oli.

Spuassu sanou, jotta semmoini elämä še tulou čuarin naisella tuolla ilmalla. Spuassu otti ta kirjutti pitän kirjan, ta anto šen Juakolla:

- Tämä vie čuarin stolalla ta iče juokše pihalla ta kačo, mitä tapahtuu čuarilla.

Juakko šanou:

- Kuin mie jouvuin enšimmäisenä yönä taloh, nin šielä kakši naista vettä ammulletih. Hyö käšettih kyšyö, miksi hyö on joutun šemmoiseh työh ta kotvanko heilä on ammullettava vettä.

Spuassu šanou:

- Hyö on jouvuttu šemmoiseh työh šiksi kun hyö ennen myötih maituo, ni hyö pantih maitoh vettä. Siitä työštä hyö piäššäh šillä, kuin luvetah mahon lehmän karvat ta ne kirjutetah miula - Sitten hyö piäššäh šiitä työštä.

Sitten Juakko kyšy:

- Kuin mie tulin toisena yönä toiseh taloh, nin šiinä talošša kakši mieštä turkkiloissa toine toistah kulakoilla piekšettih ta ni kuin ei voitu lämmitä. Hyö käšettih kyšyö, jotta kotvanko heilä on šitä ruatuo ruattava ta miksi hyö ollah šiih työh jouvuttu. Sano šie miula še as's'u.

Spuassu šano:

- Hyö ei lašettu matkamieštä taloh, kun tuli matkamieš hiän taloh talviyöllä. Matkamieš pihalla kylmi. Siitä hyö ollah joutun šemmoiseh työh, ta ei šiitä hyö muulla piäššä, kun heilä on tähtisenä yönnä luvettava tähet taivahalta ta miula kirjutetah. Sitte hyö piäššäh šiitä työštä.

Tuaš Juakko kyšy:

- Kuin mie kolmantena yönä jouvuin kolmanteh taloh, nin šiinä talošša akka šöi kuivua leipyä niin, jotta veri tuli hampahista ta ikenistä, ta akka ei voinnu ni kuin šyyvä vaččah täyvekši. Hiän käški kyšyö šiulta, miksi hiän on šiihe ruatoh joutun ta kotvanko on šitä ruatuo ruattava.

Spuassu vaštuau:

- Hiän on joutun šiihe työh, kuin on antan kyšyjällä šemmoista kuivua ta pahua leipyä, mimmoista hiän iče ei voinun šyvvä. Hiän piäšöy šiitä ruavošta, kuin hiän lukou, äijänkö jyvie on šuurešša ruispellošša, ta kirjuttau miula.

Nyt juakko läkši takasin. Hiän käy kaikkih taloih ta kerto kaikilla, mitä ni spuassu šano ta millä hyö omaštah ruavoštah piäššäh.

Sitte mäni Juakko čuarin kotih i heitti kirjasen stolalla ta juokši pirtistä pihalla ta kaččo, kuin čuarin talo upposi muah piippuo myöte. Vain vähäne piippuo jäi näkymäh - šemmoini se kirja oli painava.

Niin Juakko piäsi naiseh luo ta rupei hiän elämäh onnellista elämyä, omasta työštäh hiän sai sen hyvän elämän. Sen pivus še starina on. Ken lienne kuullun, sillä kultarenkas korvah, ken ei lienne kuullun, sillä parčča persieh.

25. HÄTIKKÖ-TYTTÄREN STARINA

Oli kaksi sisarusta. Toini on laiska. Šen nimi on Hätikkö. Toini on virkku ta ruatau kaikki. Virkku tytär pesi pyykkie. Mäni avannolla huuhtomah vuatteita. Hänellä oli pualikka. Se kirpoi avantoh. Tyttö hyppyäy avantoh pualikalla jälkeh. Järven pohjašta läksi levie tie. Tyttö ei löyvä pualikkua ta läksi tietä myöte mänömäh. Tien piässä tulou talo. Mänöy taloh. Talossa on koukkuleuka akka. Akka kyšyy:

Mistäi olet, tyttön?

Tyttö vaštuau:

Tuolta olen yläilmoilta.

Mitäpä šie tänne läksit? – kyšyy akka.

- Läksin työtä-ruokua eččimäh. (Ei ruohi sanuo, jotta hiän läksi pualikkua eččimäh).

- Miula on työtä ta ruokoa.

Syöttäy, juottau tyttären. Sanou:

- Mäne liäväh. Lypšä lehmät ta aseta hyväsistä.

Lehmät ollah pahanšiivoset, šitašša. Tytär lämmittäy vettä ta pešöy ne hyväsistä. Lehmät ruokkiu, lypšäy, tulou pirttih, tuou maijon akalla.

Akka mänöy liäväh. Kyšyy lehmiltä:

- Mitein uuši piika ruato, hyvinkö ruokki?

Lehmät šanotah:

- Hyväsistä pesi, ruokki, lämmintä juomista anto, hyväsistä lypši.

Akka šyöttäy, juottau tyttären hyvällä mielin, kun niin hyväsistä ruato.

Tytär kyšyy:

- Mitäpä nyt on työtä?

Akka šanou:

- Lämmitä kyly ta peše hyväsistä lapšet.

Hiän mänöy, lämmittäy kylyn, vejen kuumentau, vaššat laittau valmehekše. Tulou pirttih ta šanou:

- Kyly on, täti, valmis.

Akka panou tuohiropeheh šammakon poikasie ta čičiliuškoja i šanou:

- Mäne peše nämä lapšet.

Tytär mänöy ta ajattelou, jotta hyvät on nämä lapšet. Tytär pesi lapšet yksitellen, valo puhtahalla vejellä, pani ropeheh. Toi pirttih lapšet akalla. Nošti kiukahan korvalla. Akka kyšyy lapšilta:

- Hyväsistäkö kylvetti?

Lapšet šanotah:

- Hyväsistä. Sie et ole meitä ni konša niin hyväsistä peššyn. Hiän pesi ta valo meijät kaikki yksitellen.

Akka šanou:

- Nyt, tyttön, mäne poikeš. Miula ei ole enämpi mitänä työtä.

Antau tyttärellä palkakse kaksi lipasta. Tytär läksi, otti yhen lippahan yhteh käteh, toisen lippahan toiseh käteh ta männeššäh löytäy i pualikan. Tulou kotih. Hätikkö-tytär šanou:

Missä sie olit?

Hiän šanou:

Huuhoin pyykkie, kirvotin pualikan. Läksin šitä eččimäh. jouvuin tietä myöt'e taloh. Olin šielä piikana. Nämä lippahat šain palkakše.

Tyttö avuau lippahat: yheššä on kultua, toisesša šulkkuo. Hätikkö-tyttärellä rupei mieli tekömäh, jotta pitäy hänenki lähtie šinne ta šuaha palkakše šemmoset lippahat. Hiän pesi vähäsen pyykkie, mäni huuhtomah, loi pualikan avannolla jiän alla ta iče hyppäi jälkeh. Mäni tietä myöt'e šamaseh taloh, missä oli ollun sisär. Talošša akka kyšyy:

- Mistä olet, tyttö, mitä läksit tänne?

— Tuoltahan yläilmoilta. Läksin työtä-ruokua eččimäh.

Akka šanou:

- Miula on työtä ta ruokua.

Syöttäy, juottau šen tyttären. Käšköy liäväh:

— Mäne juota ta lypšä lehmät.

Tytär mänöy liäväh. Trähni kylmyä vettä eteh, miltä hännän, miltä nännin, miltä sarven kiskou ta vielä noituu lehmie. Tulou tupah:

- Täšš on maito, työt on ruattu!

Akka mänöy liäväh, kyšyy lehmiltä:

- Mimmoni on piika?

Lehmät itetäh tušissah, kun hiän kellä mitäki pahua ruato.

Akka kyšyy:

- Mitä työ itettä?

Lehmät šanotah:

- Semmosen piijan laitoit, mikä trähni viluo vettä eteh ta meijät kaikki vaivasilla päivillä löi.

Tulou akka pirttih. Sanou piijalla:

- Mäne lämmitä kyly.

Mänöy tyttö, pikkusen lämmittäy, šavun keralla pačkuau kiukuan pellin. Tulou pirttih, šanou akalla:

- Kyly on valmis!

Akka panou lapšet – šammakot ta čičiliuškot – tuohiropeheh ta käšköy kylvettämäh. Tyttö viey kylyh lapšet. Siel on šavuo. Pačkuau šammakot ta čičiliuškot ropeheh yhtäaikua. Viluo vettä piällä. Eikä šen paremmin kylvetä. Katkuau miltä hännän, miltä jalan, puhkou šilmät. Lapšet itetäh, karjutah. Akka kyšyy:

- Mitein piika kylvetti?

Ne itetäh ta šanotah, jotta puolet tappo ta loput šuatto vaivasiksi.

Akka šanou:

- Mäne nyt poikeš. Ei ole työtä enämpyä meilä.

Tytär lähtöy pois. Akka antau kakši lipašta. šanou:

- Kun mänet kotihis, avua nämä riihen kynnykšellä, nin še tulou täyši eluo.

Tytär mäni hyvällä mielin, jotta nyt hänellä on tavarua näin kaunehissa lippahissa, ta mäni riiheh. Niin hiän avai lippahat: toisešša oli tulta, toisešša tervua. Riihi šytty palamah. Hätikkö- tytär tuli niin muššakši šavušta, kuin terva, ta šemmosekši jäi koko ijäkšeh.

Siihi še loppu.

26. MAŠA

Oli ennen ukko da akka. Oli ukolla da akalla yksi tytär. Tyttärellä oli nimi Maša. Maamo kuolou. A taatto lähtöy akkaa eččimäh. Mänöy, mänöy dorogaa myöt’en, tulou Syötär-akka vastah.

Sanou:

- Terveh, kunne mänet?

Sanou:

- Mänen akkaa eččimäh.

- Ota milma.

- En ota.

Se Syötär-akka d'uoksi, kylgeh mäni dai taas vastah tulou, taas tervehyttä laadiu:

- Terveh, kunne mänet?

- Mänen akkaa eččimäh.

- Ota milma.

- En ota.

Taas ielläh i mänöy mužikka. A Syötär-akka d'uoksou kylgie myöt'e. Taas vastah i tulou mužikalla.

- Terveh, kunne mänet?

- Mänen akkaa eččimäh.

- ota milma.

- Ka tule sie.

I mändih kodih. Eletäh, ka se Syötärin akka ei rubie Mašaa l'uubimah. Saau hiän iče tyttären. Pannah nimi Nataša. Syötärin akka sanou:

Nukka viemmä Masan meččäpertizellä, kuin koissa ei kehtua laadie, annannna raaduo värččih.

No taatto i soglasieti. Pannah värccih kattilan'e da d'auhuo hutuksi, da työdä. Lähtöy taatto viemäh. Viey meččäpertizellä da yksinäh d’ättäy. Maša kezriäy, kezriüy, igävöiöčöy. Panou illalla päčin lämmitä, keittäy huttuo da rubei ildazella. Rubieu huttuo syömäh, ka tulou hiiri. Hiiri i sanou:

- Anna, Maša, krasnoi deviča, miula huttuo.

Maša i ando luzikalla hiirellä huttuo. Hiiri hutun söi dai päčin alla läksi, sanou:

- Passibo, Maša.

Maša söi dai vieröy maata. Kuulou, tulou veräjän taaksi i kolistau ovie. Maša i kyzyy:

- Ken on?

Kondie sanou:

- Avaa!

Avai oven, ka kondie.

- A nukka, Maša, krasnoi devuška, "huukah", - kondie sanou, - mie rubien silma tabottelemah, a siula panen kellozen kaglah. Kuin tabottanen, ni siun syön, a kuin en tabottane, ni loppuijän hyvin elät.

I pani Mašalla kellozen kaglah. Rubettih, a hiiri ruttozeh tuli, kellozen kaglasta otti, i Mašan päčin taaksi käški. Hiiri dluoksen- delou, d'uoksendelou laučan alla. A d'o kuin kondie tabottelou, ni kaikki sraasti! Kondie d'o vaibu. Dai sanou:

- No riiči, Maša, krasnoi deviča, paikka.

Maša ruttozeh hiireldä kaglasta čillizen otti, dai mäni kerittämäh kondielda paikkua. Kondie sanou:

- Passibo, Maša, krasnoi deviča, prosti da viere maata.

Maša vieri maata i magaau huomnukseh saahe. Huomnuksella nouzi, lähtöy ullos. Avai oven, ka kaččou - kuin on pihalla kaikenmoista vaatetta, lipasta, kaikenmoista eluo. Maša ihastu. A Mašalla koissa on rikkikoirane. Koirane i haukkuu. A Syötär-akka paistau kakkaraa. Koirane haukkuu: "T'af, t'af, Natašan luut kolissah, a Mašan kullat helissäh". Syötär-akka ottau dai siizmalla andau bokkah, sanou:

- Midä, mado, haukut?

Taatto i sanou:

- Pidäy meilä lähtie Mašaa tuomah mečästä.

Dai taatto läksi tuomah. Hebozella läksi tuomah. Mänöy sinne, ka on midä kaččuo. Lipasta, vaatetta, d'alaččie, kaikkie on. Siidä Maša i sanou: senin da senin, kondie toi.

Taatto rejen täyven keräi. Maša langat värččih keräi. I lähtietäh kodih. Rikkikoirane taas i haukkuu: "T'af, t'af, Mašan kullat helissäh, a Natašan luut kolissah". Syötärin akka taas uhvatkalla i andau koiraista:

- Midä, mado, haukut?

Tuldih pertih, ka on midä kaččuo: lippahie nossetah, pertih tullah. Syötären akalla rodih žaali. Sanou:

- Viemmä i Natasan.

Dai lähtiettih viemäh Nataškaa. Syötärin akka panou vähäzen työdä värččih, panon huttuo keralla. Vei taatto meččäh, dai d’ättäy sinne. Nataša sidä kezriäy vähäzen. Tulou ilda, rubei huttuo keittämäh. Keitti hutun, ka rubieu ildažella. Tulou hiiri päčin taguada:

- Ana, Nataša, krasnaja deviča, huttuo.

Hiän händä luzikalla piädä vasse. Sanou:

- Siula huttu? Iče tahon!

Hiiri i läksi pois pagoh päčin taaksi. Söi vieröy maata. Tulou kondie oven taaksi, kolistau. Mäni Nataša oveh - ka kondie. Kondie i sanou:

- Nukko, Nataša, krasnoi deviča, "huukah". Na, ota kellone kaglah, a mie rubien tabottelemah. Kuin tabottanen, ni syön, a kuin en tabottane, ni palkan maksan.

I rubettih. Pani Nataša kellozen kaglah dai rubei d'uoksendelemah. Kondie tabotti dai söi, dai luuhuzet pölkyzellä pani pistyh. Koira koissa i haukkuu: "T'af, t'af, Mašan kullat helissäh, a Natašan luut kolissah". Syötären akka ottau dai uhvatkalla i isköy, sanou:

- Hoi, mado!

Koira i pagoh d’uoksi laučan alla. Syötär-akka sanou:

- Pidäy Nataša tuuva pois, d'o Nataša eluo sai.

Tulou taatto, avai oven, ka luuhuot pölkyzellä. Värččih pani da regeh lykkäi, da läksi kodih ajamah. Koirane taas haukkuu: "T'af, t'af, Mašan kullat helissäh, a Natašan luut kolissah". Tuli taatto kodih da lykkäi luut värčizen kera lattiella. Maamo rubei itkemäh. Da starina sihi i loppu.

27. LAISKA TYTÄR

Oli ennen ukko ta akka. Heilä oli yksi tyttö. Ukko kuoli. Tyttö oli hyvin kaunis, vain niin laiska, jotta ei šuateta i mihi töihi. Akan pitäy häntä kyšymällä elättyä. Kerran tulou akka kyšymäštä. Niin haukkuu tytärtäh, jotta kaikki hirvie, kun ei ole kehan hoti vettä käyvä, vain kiukualla muata luhmottau.

Čuarin poika matkuau mečäštä, nin kuulou, kun elämä kuuluu talosta. Hiän mänöy kaččomah, jotta mitä šielä on. Tyttö vain öhöttäy kiukualla. Čuarin poika šanou:

- Mitä šie papatat tiälä?

- Ka mitä mie en papata, - šanou akka, - kun tyttö niin ruatau, niin ruatau, jotta kun tuon kyläštä liinua värčillisen, nin päiväššä kesryäy. Kerkieis vielä vanhempanaki nuo voimah mänettyä.

Eletäh tuaš päivie, ta tuaš akka kun rupieu tyttyö haukkumah, miks ei kehtua ruatua, nin čuarin poika tuaš ni šattuu tulomah. Akka tuaš kiäntäy, jotta "šitä haukun, kun en millänä šua töillä täytetykše". Čuarin poika arvelou, jotta pitäy tulla šulhasekše, kun on noin ruataja ta kaunis. Ošti kaikki hyvät vuattiet tai kävi tytön. Akka jäi hyvilläh, kun ošasi valehella.

- Emmä, - šanotah, – vielä häitä pie, kun on muita piiruja enšin, šiitä jäleštä piemmä hiät vašta.

No toiset kun lähettih piiruloih, nin tytöllä kannettih liinavärčči eteh, jotta "kesryä nyt šillä aikua, kun toiset lähtöy piiruloih".

Tytöllä hätä käteh. Hiän itkömäh, kun ei šuata i yhtä kesrätä. Tuli oikein kauhien näköni akka ta šanou:

- Ku häihi kuččunet, nin mie šiula kesryän.

Tyttö lupuau kuččuo, ta hiän kesryäy liinat ta panou vyyhet nuakloih. Akka mäni matkahaš.

Piiruloista tulijat ihmetelläh hyvilläh, jotta "johan meilä nyt šattu kesryäjä". Ta tuaš toisena piänä kun lähetäh tai tuuvah tuaš värčillini kesrättävyä. Tuli toini akka, vielä kauhiempi, ta šanou, jotta "häiheš kun kuččunet, nin kesryän". Tyttö kyšyy, jotta "mistäpä teitä šuau kuččuo?" - nin akka n'euvou:

- Kujanšuušša on kallivo, kopahuta vain kallivoh, nin myö tulemma kallivon alta.

Nin akka hänellä tuaš kesryäy. Piirumiehet ollah tuaš hyvilläh. Samoin kolmantena piänä hänellä tuuvah tuaš kesrättävät, ta nyt kolmaš kaikkein kauhein akka ne hänellä kesryäy. Tuas piirumiehet ollah mielissäh jotta ei minne šuaha.

Tai luajittih hiät. Sanotah, jotta "kuču šie heimokuntaš, kun ollou ketä".

- On miula, - šanou tyttö, - kolme tätie, mit pitäis kuččuo, vain ne ollah oikein hirvien näkösie.

No kumminki kun käšetäh kuččuo, nin hiän mänöy ta kopahuttau kallivoh, ta šieltä tulla viuhahtau täti.

Sanou akka, kun tulou pirttih, jotta "en mie voi istuo enkä astuo, kun jalka ei pie yhtänä pravešua". Sitä jalkuah potkiu.

- Mipä šiula šiinä on? – kyšytäh.

- Ka kun olen ikäni kesrännyn, nin polkiessa on tämmösekše männyn.

"Ahah, arvelou čuarin poika, – empäi pane akkuani kesryämäh enämpi, kun näin pakakse mänöy jalka".

Tuli toini täti kal'l'ivosta. Sillä kun käsi pieksäytyy ta šormet primpettäy jotta...

- Ei miusta ole vierahakse, kun ei pisy käsi paikallah, -šanou akka.

Mipä šiula šiinä on? - tuaš kyšytäh.

- Ka kun ikäni olen kesrännyn, nin sentäh olen tämmöni.

Čuarin poika tuaš ni kuulou.

Tulou kolmaš täti. Se kielelläh nuolekšiu ta piekšäy šitä. Sanou: Kun ikäni olen nuollun rihmoja kesräteššä, nin ei pisy kieli paikallah.

Čuarin poika arvelou, jotta "en ijäššäh anna akkani kesrätä, kun tuommosekše männäh". Niin piäsi tyttö, jotta ei tarvin kesrätä enämpyä ni konša.

28. MUSTA LAMMAS

Oli ennen ukko ta akka. Ukolla ta akalla on tyttö ta poika. Siitä heilä, vellisen, on musta lammas, ta hyö ukkoh kera lähetäh sitä eččimäh mečäslä. Siitä luatiuvutah, jotta kumpani löytänöy, nin siitä pitäy karjuo toisellah. Hyö lahetäh toini toista tietä myöte. Siitä akka kävelöy, tai tulou Syöjätär vastah ta sanou, jotta "syle, huora, huotrahani ta muutu mussaksi lampahaksi meččäh". Akka vet ensin ei mielelläh ois sylken, vain viimein piti sylkie. Syöjätär karjuu:

- Hoi ukkosen, tule pois, mie löysin lampahan!

Ukko tuli, ta männäh kotih. Tyttö tulou vastah ta juoksou lampahan kaklah ta sanou, jotta tämä on miun muamoni, ta tämä ei ole miun muamoni. Sillä lampahalla ei anneta kuin juomista. Tyttö viepi sillä varastamalla leipiä. Siitä syötetäh muuven päivä, ta Syöjätär sanou, jotta tämä pitäy tappua, jotta ei kuolis ta ei laihtuis. Ukko läksi tappamah, vain tyttö juoksi ja sanou, jotta "elä, tuattoseni, tapa muamuoni, vet tämä on miun muamo, vain Syöjätär muutti sen tämmöseksi". Ukko ei ni tappan sitä lammasta, vain heitti silläh ta mäni ruttoh pirttih ta pani veiččeh nuaklah. Toisena piänä Syöjätär sanou, jotta se pitäy tappua eikä sitä pie elättyä. A lammas sanou, jotta "kun, tyttön, milma tapetah, nin rokkua syö, vain lihoja elä, armahaiseni, syö. Ta ota ne luut ta keryä ta vie ne tuonne koivun juureh ta hautua sinne". Ukko läksi ta tappau sen lampahan, ta keitetäh keittuo, nin tyttö ei syö kuin vähäsen, a toiset syyväh jotta hirvittäy. Syöjätär sanou, jotta "vain tuo tyttö pitäy uhhotie kokonah, kun ei syö eikä mitänä".

Eletäh ta ollah, ka lähetäh čuarih, pitoih, kun sielä on hiät, ta Syöjätär oikein pyrittäy sinne käymäh. Sinne lähetäh ta tyttyö ei ni oteta matkah, vain Syöjätär antau tehtävie tytölläh, jotta mitä pitäy ruatua sillä aikua, kun hyö ollah sielä. Suöjätär vielä suau tytön siinä lähtiessä, ta se kasvau hyvin ruttoh, jotta kerkisi niih pitoih. Siitä antau sillä vanhan akan tytöllä, jotta sevottau jyvie sekasin kolmie lajie ta käsköy ne selittämäh erikseh, jotta ne vain oltais selvemmät. Tyttö mänöy muamoh luijen piällä ta itköy, jotta "auta, muamosen, milma, nyt jouvun mieki tapettavaksi". Muamoh sanou, jotta "ota tuosta koivusta varpa ta sano, jotta mänkyä, jyvät, erikseh, mitein ennein olija". Tyttö niin ni ruatau ta mänöy sinne jyvien luokse ta lyöy varvalla ta sanou, jotta mänkyä, jyvät, sinne mitein ennen olija". Samassa kuin löi, niin jyvät mäntih eri läjih. Vielä vei sen vičan sinne mistä otti. Mäni vielä muamoh luo, ta pakajau muamoh, jotta "eikös siula, tyttön, haluttais sinne piiruih ta paaluih?".

- Ka mintäh sei miula haluttais, ka vet ei ole vuatetta mimmoistakana, kun on vain värčistä kosto yksi piällä.

Muamoh sanou, jotta "kun mie mänen hautah ta käsen heposen, nin yhessä korvassa suoriuvu, toisessa peseyvy ta lähe sillä ajamah sinne piiruih. Tytiö seisou ta vuottau hepoista, ka kaččou, kun heponi tuli, jolta yksi kylki on kultua, toini hopieta ta kolmatta ei vet väreissči ole. Tyttö ruttoh otti ta jaksautu tai hyppäi yhteh korvah ka kuin puhas ta kaunis, jotta mualla ei toisfa ole! Hyppäi toiseh — ka kuin vuattiet, ni mualla ei moista vuatetusta ole! Ka niin, velli, tyttö hyppäi heposen selkäh ta läksi Čuarin pitoih ajamah. Mäni cuarin pihah ta pani heposeh kiini. Ta kun väki näki hänen, niin juossah vastah, jotta ken tämä tämmöni on ta paissah, jotta tämä on varmah ulkomuan čuarin tyttö ta tuli pitoih. Häntä pantih parahih huonehih ta parahih stolih. Istuu stolassa ta kaččou, jotta Syöjättären tyttö stolan alla koirien kera kilpua luita jyrsiy. Hiän vet kuin potata kamahutti, ta silmä lenti pois Syöjättären tytöltä. Ka kun Syöjätär rupei karjumah, jotta ottuat kiini, ottuat kiini, jotta ken tuo oli, kun tuon Čuuton luati, jotta tytöltä silmän potkai!". Rahvas hyppäi, vellisen, tyttyö ajamah, ka tyttö pakoh juoksomah, tai oltih justih suamassa, nin tyttö loi sormikkahan kiästäh ta niin i piäsi pakoh, kun rahvas ruvettih sormikasta tavottamah. Tyttö ajo sinne koivun luo ta anto muamollah heposen ta ne vuattiet ta pani sen värččimekon pahasen piällah ta mäni kotihis ta rupei niitä jyvie liikuttelomah. Ne tullah, kun tyttö itköy kuin tapettu, kun silmä piästä läksi.

- Ka mi siula, sisären, on tullun sielä?

- Ka tuli sillä, kuin čuarin pojan kera krovatilta krovatilla hypittih ta laučalta laučalla, nin sielä puhkai silmäh.

Tyttö sanou, jotta "vain kun, sisären, sielä oli väkie äijä ta kun kävi ulkomuan čuarin tyttö, nin se vasta oli kaunis, kun kaikki rahvas sitä kačottih". Sen naisen tyttö sanou, jotta "enkös muamosen, hoti mie ollun?".

- Ka a-voi-voi, siekö sielä olisit ollut! Ka et, kačo, vielä semmoni vekari ole, tai ei semmoset vuattiet oltu, kuin siula. Toisena piänä lähetäh, ta Syöjätär panou yhen patasellisen vettä ta yhen patasellisen maituo yhteh ta käsköy selvittyä tytön sillä aikua, kuin hyö ollah sielä pivoissa. Tyttö mänöy muamoh hauvan piällä ta itköy, jotta "nyt, muamosen, jouvun tapettavaksi, kun tuas pani vettä patasen ta maituo toisen yhteh ta käski miun ne selittyä".

- Ka ota, tyttön, tuosta varpa ta mäne lyö ristih, nin ne selkiey siitä.

Tyttö ruato työtä n'euvottuo ta otti varvan ta löi ristih, ta maito i vesi selkisi erikseh ta toini toiseh pataseh. Tyttö vei sen varvan sinne entiseh paikkah ta mäni muamoh hauvan luokse. Tuas muamoh anto hänellä samammoisen heposen ta vielä paremmat vuattiet, ta tyttö lähtöy Sinne piiruih ta paaluih ajua köröttelömäh. Ka kun mäni sinne, ta rahvas juossah vastah ta sanotah, jotta tuas se eklini tyttö on, ta otetah rahvas häntä hyväsesti vastah. Tuas kun syöy parasta ta hyvyä, nin kaččou, kun sisäreh syöy hyviä-parasta koirien kera stolan alta kilpua. Siitä kuin on lähössä, niin ottau ta potkuau sitä sisärtäh, ka käsi i mäni poikki Hiän juoksou ta sormuksen ni loi, ta rahvas sitä ottamah, tai piäsi pakoh. Vei heposeh ta pani pahat vuattiet piälläh ta alko liikutella niitä maitoja ta vesie.

Ka kun tullah, ka tyttö itköy, jotta käsi mäni poikki ta kipie on. No siitä Syöjätär sanou, jotta sisäres kun čuarin pojan kera hyppi, nin sai rapsun".

- Ka enkös mie hoti potannun?

- Ka sie sielä et ollun, ka oli hos min čuarin tyttö ta se oli kaunis. Ta oli siinä kačottavua, kun heponi oli karva kultua, toini puoli hopieta ta kolmatta väriekänä ei ole.

Siitä tuas kolmantena piänš männäh sinne, a tyttö jžtetäh kotih. A Syöjätär kuatau kiukuan ta sanou, jotta "tätä kun et suanne valmeheksi, nin piältäs pois jouvut, kun tulemma pois pivoista". Tyttö mänöy muamoh luo ta suau sen varvan ta mänöy kotih ta lyöy ristih, jotta "tule, kiukua, kuvotuksi ta vielä parempi ennistä". Kiukua tuli valmeheksi ta tyttö vei varvan pois muamollah. Tyttö suau heposen ta vuattiet muamoltah ta mänöy čuarin pitoih. Ka kun rahvas mänöy vastah ta viijäh parempih pitoih. Ka tyttö kaččou, kun sisäreh sielä koirien kera kilpua syöy, tai, velli, rävähytti potata sitä, ka jalka mäni poikki. Tyttö juoksou heposen luo ta luou kalossih jalasta ta piäsöy pois. Hiän viepi heposen ta suorieu omih vuatteihes ta mänöy puitto savija keryämäh lattielta, jotta hiän sen on kuton.

Ka kun tullah ta sanotah, jotta semmoni sielä tuas oli, ta jalka mäni poikki, kun čuarin pojan kera telmi.

- Ka enkö se mie hoti ollut?

- Ka sie siinä vielä pakaja piättömie aseita, - sanou Syöjätär.

Ka nyt tuas čuarilassa tulou pivot, jotta kellä sopiu ne kalossi, sormikas ta sormus, nin se piäsöy hänellä morsiemeksi. Ka rahvas vet kuin kaikki käyväh ta Syöjätär vestäy ta vuolou jalkoja tytöltäh, jotta vain passuas ne veššat, ka ei vet suanut semmosie. Cuarin poika sanou, jotta vieläkö on semmosie ihmisie miän linnassa, ken ei ole käynyn näitä paššauttamassa.

— Ka on miula tyttö, mi ei ole käynyt tiälä.

- Ka antuat senki tulla ta paššauttua.

- Ka minnehän tuo on käynyt, hulvattu, - sanou Syöjätär sielä.

Tyttö kun mäni, nin justih i kävi ne kaikki. Vain tämän jälkeh čuarin poika sanou, jotta "tässä on miun akka". A nyt čuarin poika sanou, jotta "läkkä myö i nyt naiseni teitä ta kačomma sitä". Hyö mäntih ta tyttö i sanou, jotta "ole sie tässä vähäni aikua, nin mie käyn tuola". Poika i jäi, a tyttö mäni ta sanou, jotta "nyt mie, muamosen, jouvuin petah, kun čuarin pojalla naiseksi, ta vet ei ole kuin tämmöset pahat vuattie".

- Ka tyttön, ota parahat vuattiet ta mäne, lapsen, ota kolme hepoista ta tavarua täyvet rejet.

Tyttö ruato tämän käsetyn työn ta vasta siitä mäni miehen luo.

Syöjätžä neuvou tyttyöh, jotta "sie mäne kaimuamah ta kun tulou joki, nin luo sisäres jokeh ta mäne sen tilalla". Ka kun mannäh sillalla ta Syöjättären tyttö rupei luomah toista jokeh, ka kun, vel'l'et, toini kiänty ta työnti sen jokeh ta sinne i jäi. Nyt kun mäntih čuarih, ka sielä vasta ruvettih häitä pitämäh erilailla ta hyväsesti, ei kuin ennein.

Nyt hyö sielä čuarissa ollah ta eletäh ta čuarin pojan naini tulou paksuksi tai suau lapsen. Syöjätär kun kuulou, jotta lapsn on tullun, ta lähtöy hammasta kantamah. Ka kun mänöy sillalla, ka näköy, jotta on hukanputki kasvan. "Ka anna hoti otan tuon punukalla". Vain kuin vejälti, nin sieltä karjutah, jotta "elä, muamosen, vejä - vet mie olen tiälä". Vain silloin Syöjätär läksi vualussah [?] čuarih, jotta mie en ole kenenkänä luoksenneltava [?] Tai mänöy čuarin luoksi ta ensimmäisessä huonehessa i karjuu, jotta "muatahko vain valvotah tiälä?.

- Ka eikä muata, eikä valvota, silma vasista [?] vuotetah, vastuau kanan jiäliččä hinkalosta.

Tulou vielä toisena piänä ta karjuu, jotta "muatahko tiälä vain valvotah?".

- Ka silma tiälä vuotetah, - tuas vet kanan jiäliččä vastuau.

A kun kolmantena piänä tuli, nin jiäliččä oli joutun kuurnah, niin ei voinut vassata, tai Syöjätär i piäsi huoneheh. Tai sanou, jotta "syle, huora, huotrahani, muutu mussaksi petraksi, vain et sylkene, niin paikalla tapan". Naini i sylki ta joutu petraksi meččäh, a Syöjätär sanou, jotta "rupienpas čuarin pojalla akaksi iče, kun ei tyttöni piässyt".

Lapsi ei rupie syömäh mitänä ta itköy, ta puapo i mäni ta sanou, jotta "emmä myö tule juttuh sielä kylyssä". Kaččou, jotta ei tämä ole se entini naini, mi oli ta sai lapsen. Tuotih, vellisen, se Syöjätär lapsen kera pirttih, jotta ei ois niin paha olla sielä kylyssä, ta kuin vielä itköy niin lujah, jotta ei ni mitänä tolkkuo tule. Ka kun tuuvah pirttih, nin toivotah, jotta se naini on rikottu ta tuommoseksi on männyn.

Kulu muuven päivä, tai yhtenä piänä petra mänöy leskiakkah ta sgnou, jotta "käy sie se miun lapsi, jotta mie saisin vähäsen imettyä".

- Ka puitto en voi käyvä, käyn mie täksi yöksi.

- Leskiakka mäni ta čuarin pojalta i kysyy, jotta anna, poikan, mie hoijan tuata lasta yhen yön, kun hiän teilä noin itköy lujasti".

- Ka mintäh mie en voi antua, kun vain ottanet.

- Ka otan rnie, kerran tulin käymäh.

Leskiakka otti lapsen ta mäni pihallah ta alko karjuo, jotta

  sinikkisen, punikkisen,
  tule lastas ruokkimah,
  kun ei syö Syöjättäriltä,
  eikä juo juojattarilta.
Silloin sinipetra tuli ta loi turkkih piziltäh ta otti ta muuttu ihmiseksi ta syötti ta hoiti hyväsesti lastah.

Huomneksella leskiakka vei lapsen, ta lapsi anto rauhassa muata koko čuarin väjen ta vielä koko yön. Toisena piänä tuas leskiakka kävi lapsen ta mäni kotihis ta karjuu pihalla, jotta

  sinikkisen, punikkisen,
  tule lastas ruokkimah,
  ihalaistas ruokkimah.
Ka silloin poro tuli pihah, loi sen turkkih piältäh ta mäni pirttih ta yön ajan hoiti vet lastah.

A kolmantena piäna i lähtöy vielä leskiakka käymäh lasta, kun se petra käski käyvä. Hiän mäni käymäh ta sanou čuarin pojalla, jotta "anna, poikan, mie vielä kolmannen yön hoijan lastas, niin siitä sie suat hoitua. Tai sie kun voinet, nin lähe miun, köyhän luo käymäh".

- Ka mintäh mie en anna, ka annan kun vielä niin hyvin hoijat. Tai iče tulen sinne, kun vain piäsen aseiltani. Leskiakka otti lapsen ta mäni pois kotihis, tai čuarin poika niisi ruttoh mäni jälkeh ta tavotti vielä leskiakan tiellä. Leskiakka hänellä sanou, jotta kun, vellisen, mänemmä meilä, nin mäne sie peittoh nin kun tulou petra tiellä, kun mie kučun, nin sie ole peitossa, a kun mie suan sen pirttih ta hiän heittäy turkkih pihalla, nin sie ota ta polta se ta siitä tule pirttih ta sanoj jotta "sie miun ta mie siun", nin suat omas entises naises, a siula vet on nyt Syöjätär naisena ta oma on sinipetrana".

Poika mäni peittoh, ta akka kučču petran pihah ta vei sen pirttih, i poika sillä aikua, kun naini rupei lastah syöttämäh, nin poika otti ta poltti sen petran nahkan, a naini vasta viimeksi hyppäi ta karjuu, jotta "aivan turkkini ken lienöy polttat, kuin käryllä haisuu".

- Ka ken siulta poltti?-sanou leskiakka.

- Ka ken ni lienöy polttat, ka poltettu on, - i niin yritti pihalla, ka poika on ovilla jo tulossa ta karjuu, jotta "sie miun ta mie siun, nyt ei muuta kuin hyväsešti elämäh".

- Ka en mie siula lähe, vaikka rannan kivijä juossen ta vielä Syöjättären käsih toisen kerran - ka en mie, kačo, lähe, jo muamoni uhhoti tai miun yhen kerran, nin en lähe!

– Ka se ei ni ketä uhhoti, kun mie vain käsen hänet uhotie.

Tai mäni šuarih ta käski Syöjättären polttua ihan paikalla, ta se poltettih. Čuarin poika mäni ja otti naiseh ta lapseh ta ruvettih hyväsesti elämäh. Ka vielä i leskiakalla luajitti uuvet huonehet ta anto syömistä, juomista iäkseh.

29. KUOKKA, SIERA DA KÄSIPAIKKA

Eli kerran ukko ta akka. Heilä oli tytär. Akka i läsiyty. Ennen kuolentua tyttärelläh jätti käsipaikan ta sieran, a ukollah jätti kuokan. Ukko i alko ahissella tytärtäh. Hyö lämmitetäh kyly, i ukko tuumuau, jotta kylyssä hiän ahistau tytärtäh. Ukko käšköy tytärtäh kylyö valmistamah. No tytär läksi kylyö valmistamah tai arvai, mittyset on ukolla meininkit. Kylyššä hiän šylki altahan piäh, mi puaji hänen ieštä. Iče läksi pakoh juokšomah. Tulou ukko kylyh i šinčistä kyšyy, onko hiän kylyššä. No šylki i vaštuau altahan piäštä. Ukko mäni kylyh, ka ei ni niä tytärtäh. Eččiy, eččiy, no ei löyva. Juoksou tyttärellä peräh. Juokšou, juokšou, jo alkau näkyö:

- Kačaha, tyttöin, tänne päin!

Tytär kuulou, jotta ukko on takana, lyöy šenin käsipaikalla kolmičči ristih i šanou:

  - Täh tulis vierukka-vuarukka,
  kivikkö, kannikko,
  jotta ei piäštäis jaloin juoksijat,
  ei šiivin lentäjät
  yličči, ei ympäri,
  ei päičči, ei piäličči.
Ukon ta tyttären välih šenin tulou šuuri vuara. Ukko arvelou: "Olisko še akkani jättämä kuokka täššä!".

Tai juokšou, käy kuokan koistah. Tulou, kaivau, kaivau tai suau reijän läpi vuarašta. Rupieu kuokkua peittämäh, a lintuni i näköy tai laulau:

  - Či, či, čijasen,
  Vajan-kujan varpusen,
  Ukko peiton peittäy,
  mie šanon kylän akoilla,
  kylän akat viijäh.
- Huh, huh, huh, vielä ne kuokka viijäh, - šanou ukko ta kuokan kotih viey.

Tuaš juokšou peräh. Jo on tavottamašša. Tyttö i kuulou. Tuaš kolmičči käsipaikalla ristih lyöy i šanou:

  - Täh tulis vierukka-vuarukka,
  kivikkö, kannikko,
  jotta ei piäštäis jaloin juoksijat.
  ei šiivin lentäjät
  yličči ei ympäri,
  ei päičči, ei piäličči.
Tuaš hiän välih šuuri vuara kašvau. Ukko tuaš tuumuau, jotta "olis kun akkani jättämä kuokka täššä", tai käyt kuokan koistah.

Kaivau, kaivau tuaš i piäšöy vuaran läpi. Rupieu kuokkua peittämäh, a lintuni puušša i laulau:

  - Či, či, čijasen,
  vajan-kujan varpusen,
  ukko peiton peittäy,
  mie šanon kylän akoilla,
  kylän akat viijäh.
- Huh, huh, huh, vielä ne kuokka viijäh, pitäy kuokka kotih viijä, - ta ukko kuokan tuaš kotih viey.

Tuaš i juokšou, juokšou tyttäreh peräššä. On yllättämäššä tai šanou:

- Kačaha, tyttöin, tänne päin!

Tytär tuaš i kuulou tai kačahtau tuakše päin. Ukko on aivan tavottamaisillah. Nyt tytär lyöy ristih kolmičči sieralla tai šanou:

- Täh tulis tulini koški tai košen kešellä šuari!

Niin i tuli, tai ukko jäi kešellä koškie šuareh. Tuoštah tytär piäsi rauhah ukošta.

30. ORAHANKARVA ŠULKU

Oli ennen ukko da akka. Oli heilä yksi tytär. Maamolla oli peigalo sinine dai tyttärelläh. Tytärdä kučuttih Mašaksi. Siidä maamo kuolou. Maamo i sanou kuollessa ukolla:

- Mie kuin kuolen, ni ota akka, štobì olis akalla sinine peigalo.

Kuoli akka, ukko läksi eččimäh toista akkoa. Ečči, ečči sielä viikon aigoa, ei ni voi löydiä semmoista, štobì olis sinine peigalo. Tuli kodih, sanou tyttärelläh:

- Nyt pidäy tulla siula miehellä.

A tytär hänellä vastazi:

- Kuin ostanet orahankarvalla šulkun, nin lähen miehellä.

Taatto läksi, laukkah käy, toizeh käy, kolmannesta i löydi.

Tuli kodih i tyttärellä i andau:

- Tässä on, Maša, šulku.

Tytär sanou:

- Ei vielä. Kuin ostanet zor'ankarvalla šulkun, ni siidä tulen.

Taatto touže laukasta taas ečči, toizesta ečči, kolmandesta i löydi. Tuli kodih i sanou tyttärelläh:

- Tässä šulku, d'ogo tulet?

Tyttö sanou:

- En tule. Kuin ostanet vielä kolmannen - tähenkarvalla, silloin vasta tulen.

Taatto taas läksi, laukasta ečči, toizesta ečči, kolmannesta i löydi. Tuli kodih i sanou:

- Tässä šulku, d'ogo tulet?

Tyttö sanou:

- En vielä tule. Löyvä raudane lipas, missä mie voizin seizuo, ištuo, viruo, da siämestä lukkuuduis.

Siidä löydi taatto kolmannesta laukasta lippahan. Löydi, toi.

- No d'ogo tulet?

- Kyt tulen, vain lähemmä, taatto, venčah.

Tyttö ottau keralla lippahan dai šulkut. Lähetäh, tytär istuuduu soudamah. Taatto istuuduu peräh. Souvetah, souvetah. Tytär i sanou:

- Taatto, miula ullos tahottau.

Taatto sanou:

- Dai miula tahottau.

Tytär i sanou taatolla:

- Mäne sie iellä käy.

Taatto kuin läksi meččäh ullos, a tyttö sillä aigoa lippahah da lippahan lukkuh. Tuli taatto, ka ei ole tyttyö. Kirguu:

- Ka Maša, ka Maša!

Mašoa ei ole ni missä, iändä ei anna Maša. Hyppiäy taatto maada myöt'en, ei ni mistä kuulu Mašoa. Otti venehen lykkäi vezillä, vähäzen matkai, a hänellä on paha mielestä, što tytär kado. Pahassa mielessä sanou:

- Kuin tytär mäni, ni mäne i Sie, - i lykkäi lippahan vedeh.

Läksi d’ärelläh pahalla mielin taatto soudamah kodih. A lipas läksi vettä myöt'en kublamah. Kublau, kublau, kublau vettä myöt'en. A Ivan-careivičan kazačihat kannetah vettä kylyh, dai nähäh že lipas vejessä paistau, kuin tähti loittona. Gi sanotah Ivan-careivičalla:

- Mi niä paistau, kuin tähti, tuuvalla vejellä?

Hiän kaččou —paistau. Sanou:

- Pidäy händä tuuva, mi hiän on.

Lähettih, venehellä souvetah kazačihat, dai Ivan-careivič on venehessä. Mändih sinne - ga lipas! Nossettih veneheh da tuodih kodih. Kuot't'elou avata, ka ei ni millä voi avata. Siidä eisti žen lippahan oman kravatin viereh.

A Ivan-careivičalla ei ni kedä, kuin kaksi kazačihoa. Ilda on. Lähetäh hyö bes's'odah, a laaitah sija da syömine, ildane pannah stolalla. Kai lähettih bes's'odah. Maša sillä aigoa nouzou. Panou orahankarvalla šulkun piällä, mänöy, stolassa syöy vähäzen i mänöy vähäzen kävelöy latetta myöt'en. Kuin hiän söi, niin d'äi d'älgi lauččah i lattieh, orahankarvalla d'älgi d'iäy. I mänöy vähäzen Ivan-careivičan krovatilla magoau. Ennen heijän tulendua taas mänöy lippahah. Tulou Ivan-careivič kazačihojen kera bes's'odasta. Kazačihat i sanotah:

- Ken ollou ollun, kuin on d'älgi d'iänyn stolah dai lattieh, dai on siun krovatilla muannun, dai on syönnyn.

A ei voija arvata, ken on ollun. Kačottih da maata vierdih, ei ni kedä n'ähty. Toine päivä mänöy, taas ilda tulou, taas hyö samoin sidä luajitah, syömine varussetah i lähetäh bes's'odah. Taas kuin lähettih, ka hiän ni nouzou lippahasta. Suorieu, panou zor'ankarvalla šulkun. Syöy stolassa, d'älgi d'iäy, kävelöy pertiä myöt’e, d'älgi d'iäy, mänöy magoau krovatilla, d'älgi d'iäy. Dai taasen ennen hiän tulendaa lippahah mänöy. Tullah taas bes's'odasta dai matalla paissah:

- Taasko ollou kedä ollun meilä vain eigo ole ollun?

Tuldih, ka taas on lattiella kävellyn dai krovatilla maannun.

Ivan-careivič sanou:

- No olgahaže.

A iče i duumaiččou: "Ken že on kävelijä?". Tulou päivä, ka mänöy leskiakkazen luoksi i sanou leskiakalla:

- Etgö sie midä tiijä, mi hiän meilä on pertissä: kuin lähemmä illoilla, tulemma, ni kenen oldaneh jälet pertissä?

Leskiakkane hänellä i sanou:

- Siula on lippahassa tyttö, varussa vain taaš tänäpiänä illalla sijat dai stolat, kazačihat työnnä bes's'odah, iče viere hil'l'akkaizeh lippahasta vaste. Anna hänellä valda: kuin syöy - kačo, kuin kävelöy latetta myöt'en-kačo, a kuin vieröy siun sijalla maata, ka sinne Sie mäne, - i juohattau, sanou, - sano: "Terveh, anna šuuda". I sano: "Sie miun akka, mie siun ukkoš". Sie siidä otat hänen miehellä.

Ivan-careivič tulou kodih. Ilda tuli, kazačihat bes’s’odah työndäy, stola pannah, sija laaitah, a Ivan-careivič sanou:

- Mängiä työ kahen, a mie tänäpiänä en lähe, - kazačihoilla sanou hil'l'akaizeh.

Kazačihat lähettih, a hiän mäni istuudu krovatin taakse. Istu, ka Maša nouzou lippahasta. Nouzou, ka suoriu, panou tähenkarvalla šulkun. Mänöy istuuduu syömäh stolan luoksi. Ivan-careivič kaččou: latetta myöten kävelöy že Maša. Tulou, vieröy hänen krovatilla maata. Ivan-careivic nouzou hil'l'akaizeh, mänöy hil'l'akaizoh i andau suuda, sanou:

- Sie olet miun akka, mie siun ukko.

No hyö i yhytäh. Tullah kazačihat bes's'odasta, ka Ivan-careivičalla d'o akka.

Ruvetah hyö elämäh, kaikki elos lieni toizenmoine, sadut ruvettih pihalla kazvamah. Saau Maša enzi vuodena poijan. Lähtöy suovattana Maša kazačihan kera vettä kandamah kylyh. Tulou Syöttärin akka vastah. Dai sanou:

- Muutu mussalla merellä mussaksi sorzaksi.

Kolme kerdoa hänellä sanou, hiän ei paikalda liikaha. I carevna muuttu sorzaksi dai läksi lendämäh. A Syöttärin akka läksi vettä kandamah. Päivät lendelöy merillä, a yöksi tulou kylyn salmolla čieppih. Syöttärin akka mäni kodih, lapsi, že poiga, ei mäne ni rinnalla, dai sadut ruvettih langiemah, dai iče Ivan-careivič ei ole vesselä. Kazačihat kuin kävellah siinä rannalla, niin kuullah, kuin sorza kyzyy kazačihoilda:

- Lipajaugo lehyt, porraugo poigane, a ongo i herrani murehessa?

Kazačiha hänellä i vastuau:

- Eigä lipaja lehyt, eigä porroa poigane, eigä i herrani ole murehessa.

A Ivan-careivič taas mänöy leskiakkazen luoksi, sanou:

-- Kuin miula taas elämä muuttu?

A leskiakka sanou:

- Siula on Syötär-akka akkana, a siun oma akka merellä sorzana.

Ivan-careivič sanou:

- A kuinbo mie voizin saaha?

Leskiakka d'uohattau, sanou:

- Ze sorza tulou yöksi kylyn salmoh čieppih. Tahkuo vain miekka ylen näbieksi, štobì iskizit kerran, dai poikki mänis čieppi, i siidä hiän muuttuu siula akakši.

Ivan-careivič: tulou kodih i rupezi hivomah saabl'oa. Illalla i mänöy vardeimah. Tuli sorza. Hiän iski kerran čieppie, že mäni poikki, dai sorza muuttu jälelläh akaksi. I astu akka ukkoh keralla kodih. Lapsi ihastu maamah, sadut ruvettih uuvestah svettimäh. A Syöttärin akka on siinä talossa toizessa pertissä, valmeheksi triebuiččou syömistä, kannetah hänellä. Ivan-careivič käsköv kazačihoilla kylyn lämmittiä. Kaivattau ylen suuren hauvan žen kylyn edeh. Panou tervoa sillä hauvalla siämeh valmeheksi. Levittäy ruskien sarran. Dai työndäy žen Syötär-akan enziksi kylyh. Niin kuin počitaiččiis händä. Astuu se Syötär-akka kylyh. Ukko astuu hil'l'akaizeh d'älgeh. Astu, astu žen hauvan kohtah, ukko žen sarran vejäldi, da Syötär-akka haudah pystypäin. Da spičkan lykkäi, dai sihi i Syötär-akka palo.

Ivan-careivič piäzi hyvän akan ker elämäh. Sadut cvettimäh, poiga voimah. Kaikki läksi elos hyvin matkoamah. Siinä i loppu.

31. SINIPEIGALON STARINA

Oli ennen ukko da akka. Heilä on tytär. Akalla da tyttärellä on šinine peigalo. Akka läziydyy dai rubieu kuolomah, ukollah sanou:

- Jesli kun ruvennet miun kuolenduo naimah, niin muista elä nai, kun šinipeigaloizista.

Akka kuoli, dai ukko lähtöy šinipeigaluo eččimäh. Kaikkialla kävelöy, kai paikkazet eččiy, no löydiä ni mistä ei voi. Tuli kodih dai sanou tyttärelläh:

- En ni mistä šinipeigaluo löydänyn, siun nyt pidäy miula miehellä tulla.

Tyttö itköy, sanou:

- Ašen siula tulen, kun päivänmoizen šulkun tuonet.

Läksi tuatto eččirnäh. Eččiy, eččiy kai linnat i löyži yhestä päivänmoizen šulkun. Tuli kodih.

- Nyt, tyttäreni, jo löyžin šulkun, tule miula akakši.

Tytär itköy:

- Ašen siulas tulen, kun voinet kuudamonmoizen šulkun tuuva.

Tuas tuatto läksi eččimäh. Ečči, ečči kai paikat i löyži šemmoizen šulkun. Tuli kodih dai sanou:

- Nyt, tyttäreni, siuda rubien naimah.

- Oi, tata, en tule vielä. Miula kuni et löydäne šemmoista šulkkuo, mimmone on tähti taivahalla.

Tuas tuatto kai paikat ečči dai löyži. Tuli kodih, sanou tyttärellä:

- Nyt siun pidäy tulla miula - ei ni mi auta.

Läksi tyttö jauhomah, itköy da jauhou, itköy da jauhou. Tuli hiiri dai sanou:

- Jauho, jauho, neidizeni, tuatollas männäkšeš, ičelläš svuadbakši.

Mänöy hiän siidä leskiakkazella sanomah:

- A—voi-voi, kun pidäy tuatolla miehellä männä. Etgö tiijä n'euvuo, millä mie piäzizin?

Tiijän, - sanou leskiakka, - ota piitukku, harjatukku da šulkkupaikka. Kun kylyssä jaksauvut, sylle kartan piäh, sylle päčin piällä i sylle lauteilla.

Tulou kodih, lämmitti kylyn. Mäni kylyh dai jakšauduossah sylgi kartan piäh, päčillä da lauteilla. Tuatto mäni oven tuakše i huhuou:

- Jogo jouvut?

Ei tyttö ni midä virka. Avai oven, ka on kun vuattiet, a tyttö on alašti puannun. Hiän hyppäzi tytöllä jälgeh:

- Jo huora, kurva, miun jätti!

Jo tuatto on aivan tabuamašša, silloin tyttö lykkiäy harjatukun, i sih roiteh šemmoine meččä, što ni millä ei šua piäššä.

- A-voi-voi, en ottanun kilpakirvestä engä halpahakkurie.

Läksi kodih hakkurie käymäh. Hakkazi mečän, a tyttö sillä aigua juokšou jo pitän matkua ielleh. Tuatto jo leikkai mečän, dai tuas juokšou jo ihan jälleššä. Tyttö tuas lykkiäy piit, i rodih piivuara. Tuas tuatto hakkuau, hakkuau dai piäžöy jälgeh. Tuas on ihan kannašša, lykkäi tyttö šulkkupaikan. Rodih heijen välih tuline koški. Tuatto toizelda rannalda:

- Tule, kaksi sanua sanon, nyt mie silma en voi enyä tavata. Vot siula matin kalkut kaglah, - i lykkäzi hänellä ne kaglah.

Läksi tyttö matkuamah ielläh, tuli havon luo, sanou:

- Vuota siä, kun tuošta piäličči harppuan.

I ne hänellä kaglašša sanotah: "Vuota siä, kun tuošta piäličči harppuan".

Mänöy hiän tuas ielläh. Tuli vastah onži kando:

- Vuotaš kun noužen tuoh kandoh.

Dai ne hänellä kaglašša matitellah: "Vuota kun noužen tuoh kandoh".

Nouzi hiän kandoh i ei ruohi ni kunne liikkuo, kun on ihan alašti.

Sillä aigua čuarin poiga on mečällä, koira rubieu ylen äijäl'di haukkumah ondeh kandoh. Tuli čuarin poiga kodih i sanou tuatollah da muamollah:

- Mi ollou onnešša kannošša, kun koira ylen haukkuu.

- Ka pidäy kaččuo, midä haukkuu.

Tuli kaččo čuarin poiga, mäni kodih, sanou:

- Kannošša on ylen kaunis neičyt: ni mualla moista, ni vezillä verdaista. Mie hänestä nain.

Otti hiän neiččyön kodih toissapiänä, a tyttö ni midä ei paissa ruohi. Eletäh-ollah jo kolme vuotta. Kun ei ni kenen kera pagize, pannah händä hiržistä perttie pežemäh - ei virka. Pandih märgiä kagrua jauhomah - ei ni midä virka. Jo vaččaudu dai šai ylen kaunehen poijan. Poiga polvilla leikattih, no ni midä ei virka. Čuarin poiga händä l'uubiu, ka ei voi ni kuin eliä hänen kera, kun ei pagize. Rubieu čuarin poiga naimah toizesta. Tytölla paha mieli. Mäni leškiakkazeh, sanou akalla:

- Kuule, kukki leškiakkane, etgo voi n'euvuo, kum mie näistä piäzizin?

Hiän i sanou tytöllä:

- Ota da mäne kodihes, keitä mahon lehmän maidoh linda, šiidä sano: "Kuot'elgua lindua". Ne kun männäh maistelomah, dai luzikalla painalluta ielleh. Hyö sinne i paletah.

Mäni hiän kodih, keitti linnan, sanou:

- Maisselgua šuolua.

Ne kun mändih maistelomah, dai hiän luzikalla ielläh painallutti. Sanou:

- Oligo hyvä?

Ka ei enyä i matiteldu. Hiän ylen äijäldi ihaštu.

Tuli svuad'ba, a hiän on prisluugana. Kisseiperednikan helmalla stolalla voipadua kandau. Uuzi moržien i sanou stolan tagua:

- Mitty prostoi on miän korolin akka, kun padua kisseiperedniekalla kandau.

Vanha akka i sanou:

- Miula hiržipertti pežetettih, märgiä kagrua jauhotettih, poiga polvilla leikattih - ni midä en virkkan, a siä jo enžistolašša pagizet.

Poiga kun kuuli iänen, hänen luo hyppäzi ihaštukšissah. Da hänen ottau akakseh, 1 ruvetah elämäh hyö endizelläh da vielä paremmin.

32. KOLME TYTÄRTÄ I ČUARIN POIKA

Oli ennen köyhä ukko ta akka. Heilä oli kolme tytärtä. A ne vanhemmat tyttäret ollah paremmat ičeštäh, šitä nuorinta ei šuvaita. Sanotah ne vanhemmat tyttäret:

- Kun olemma köyhät, niin etkö šie, tuatto, meitä laše čuarih piijakši?

Ukko ta akka šanotah:

Lašemma.

Hyö i työnnetäh tyttäret. Vanhin tytär lähtöy čuarih. Lehmä tulou vaštah taipalella, kappa šarvien nenissä. Lehmä šanou:

- Lypšä milma, miula on vaikie olla maijošša.

Tyttö šanou:

- En mie rupie šiun takie šittauttamah käsieni, mie olen kolme vuotta valmistautun čuarin piijakši.

Tuli pokko vaštah, šarvissa on keriččemet, šanou:

- Keriče, tyttöni, milma, miula on vaikie olla villoissa.

Tyttö šanou:

- En mie šiun takie rupie šittauttamah käsieni, kerran olen kolme vuotta šuoriutun čuarin piijakši.

Ukko tulou vaštah. Hänellä on turkissa ylen äijä täitä, oikein päriellä šukiu täitä. Hiän i šanou tytöllä:

- Tapa miulta täit turkista.

Tyttö šanou:

- En rupie šiun täitäš tappamah enkä täitymäh.

Tyttö mänöy čuarih i šanou:

- Otattako milma piijakši?

Cuari šanou:

- Kuin še emmä ota noin kaunehuista i puhtahaista tyttyö.

Toini tyttö toše lähtöy čuarih, i yhellä tavalla tulou lehmä vaštah ta käšköy tytön lypšyä, tyttö ei lypšä. Tulou pokko vaštah, käšköy keritä, tyttö ei keriče. Siitä tulou vaštah ukko, ukolta toše ei tapa täitä. No čuari še kuit'enki ottau hänen piijakši. Nuorin tytär läksi. Tulou lehmä vaštah, hiän lypšäy lehmän, juou maijon, lampahalta keriččöy villat ta ottau ne matkah, ukolta päivän tappau täitä turkista. Ukko antau palkinnokši šauvan. Kun šauvalla pyörähyttäy, niin šiitä tulou hyvyä kaikkie, mitä vain tahtonou tyttö. No šiitä tyttö i mänöy čuarih i pyrkiy piijakši. Čuari šanou, jotta "šilma en ota muukši kuin šikoja hoitamah". A kun še tyttö rupieu hoitamah, ta šillä šauvalla kun lekahuttau juomista, nin šijat lihotah ylen äijälti. A hiän illat ta huomenekšet šikoja hoitau, a päivät tuhkie šieklou narošno, a iče on kaunis, jotta kai čuari ihašteliutuu. A čuarilla on poika, i tällä pojalla koko muailmašta ei löyvetä vertahista. Čuari luatiu piirut ta kuččuu joka valtiošta kaiken rahvahan, i štopi ni ken ei niistä jäis pois.

Čuarin poika i kuččuu piikoja tuomah vettä käsiaštieh, a ne tytöt nuoremmalla šanotah, jotta "šiki-šoki, kerkie hot' čuarin pojalla panomah vettä käsiaštieh". Se kun hyppyäy tuhkistah, i čuarin poika i šanou:

— Mäne, poharaati, poikeš, kun šilma parempua ei liene ollun vejen tuojua, - i kolahuttau häntä piähä pännällä.

No ne toiset tytöt lähettih piiruh, a yksi še Tuhkimuš jäi vanhojen akkojen kera kotih, heitä ei otettu piiruh. Tyttö šanou akoilla, jotta "piäštäkkyä milma täštä marjoja appamah - ikävähän on miula täššä kešäpäivyä viettyä". Akat häntä i piäššettih. Hiän mänöy šauvah luokši meččäh, pyörähyttäy šauvua kolme kertua ympärihisseh, i hänellä tulou kolme korvuo. Enšimmäiseššä on vettä, millä pešeytyö, a toisešša korvošša on vuattiet, mih šuoriutuo, a kolmannešša on heponi. Tai tyttö tulou niin kaunehekši, što ei ni sviettua. Hiän pani oikein kaunehet tähtikirjaset vuattiet piälläh i ajo oikein kaunehella heposella piiruloih. Čuarin poika häntä mäni vaštah ottamah i vei šinne parahah huvipaikkah, šen kera kisuau, što kiäštä ei piäštele. Kyšyy, velli, tyttäreltä:

- Mistä linnašta šie olet, mistä muašta?

Tytär šanou hänellä, jotta "mie olen šiitä linnašta, missä kun käsiaštieh vettä viijäh, nin pännällä piähä lyyväh".

Čuarin poika luatiu šemmosen kokan, jotta kun tyttö lähtöy, nin šulkkupaikka jiäy rippumah šihi kokkah. Tyttö läksi, a čuarin poika še valmisti pihalla šotaväkie varteimah, minne še tyttö lähtöy. A kun tyttö läksi, tai lykkäsi kultarahua ilmah, ne šotamiehet ruvettih niitä keryämäh, a tyttö šillä aikua i mäni matkahašeh.

Tytär tuli šamah paikkah, heitti vuattiet piältäh i istuutu kiukualla šieklomah tuhkie ennen toisien tuluo. Sisäret tultih, i še kyšyy, jotta "mitä näkijä, mitä kuulija šielä piiruloissa?"

- Ei kuulu erikoista ni mitä. Vain kun oli tyttö kaunis jotta ei ollut mualla toista, eikä vesillä vertua, ta šitä kaiken päivän kisautti čuarin poika.

A še tyttö šanou:

- Enkö hot' mie ollun?

A tyttäret šanotah:

- Sieš šiki-šoki, vielä kehtuat paissa šemmoista!

A se čuari tahtou laittua toisena piänä piirut, jotta eikö vielä se kaunis tytär tule piiruloih. Tyttäret tuaš šanotah:

- Šiki-šoki, piäse hot' vettä panemah käsiaštieh čuarin pojalla.

A tuaš tuprahtau šihi, a čuarin poika še i plakkua kaplukalla piätä vašše i sanou:

- Eikö šitä ole parempua piikua, kuin šie?

Toiset kaikin lähettih piiruloih, yksin še tyttö jäi vanhojen akkojen kera kotih. Tuaš pyrkiy akoilta marnua appamah. Akat työnnetäh hänet. Hiän mänöy šauvah luokše, pyörähyttäy šitä kolme kertua. Tulou kolme korvuo. Yheššä pešeytyy, toisešša šuoriutuu kuutamokirjasih vuatteih i vielä kaunehemman heposen ottau. Hiän lähtöy ajamah. Tulou, čuarin poika vielä paremmin ottau häntä vaštah. Sielä huvittelou kaiken päivän. Čuarin poika tuaš i kyšyy:

- Mistä linnašta šie olet, čikkon?

A tyttö vaštuau:

- Sieltä, missä kaplukalla piäh lyyväh, konša vettä viijäh käsiaštieh.

Hiän rupieu lähtömäh, i čuarin poika ašettau oven niin, što šihi stupnin kanta jiäy. Panou ne šotamiehet varteimah. No hiän kultua lykkyäy, i ne ruvetah niitä keryämäh i ei nähä, kunne še tyttö mänöy, lentäy kuin lintu. Hiän tulou, jakšautuu, šilmät hierou tuhkah ta nokeh, jotta ei tunnettais. A ne toiset tullah i ihašteliuvutah, jotta vain kur on kaunis tyttö, oikein kullašša läikkyy kaikki huonehet. A še tyttö šanou:

- Enkö hot' mie ollun?

- Ho-ho-hoo, vielä kun et šie, Tuhkimuš, šielä kävellyn! Pisy vain hotehillaš, elä hot’ virka rahvahalla.

No čuari vielä kolmantena piänä luatiu piirut. Panou varukšet vielä paremmat, jotta joutuis rutompah jalka. Kolmantena piänä hommatah piiruja. Tyttäret šuoritah, čuarin poika kyšyy vettä käsiaštieh, a čuarin pojalla on sirkalo kiäššä, konša tulou nuorin tyttö vettä viemäh käsiaštieh. Hiän šillä i hlopniu piätä vašše. Tuaš kaikki muut lähettih i šanottih nuorimmalla tytöllä, jotta šikapiikoja ei huoli ottua matkah. Hiän tuaš akoilta pyrkiy marjah. Mänöy, pyörähyttäy šauvua. Pešeytyy, šuoriutuu päiväkirjasih vuatteih, a še heponi on kultakarvani, loistau jo monelta virššalta. Häntä čuarin poika ottau ihaštukšišša vaštah, kai kumarteliutuu. Viijäh häntä ylimpäh tvorččah. Sielä kostitah päivä iltah šuate, tanššitah. Čuarin poika tuaš i kyšyy tytöltä:

- Mistä linnašta šie olet? Mistä muašta?

Hiän i vaštuau:

- Sieltä, missä sirkalolla lyyväh piätä vašše, kun vettä viijäh käsiaštieh.

Čuarin poika voitau kiäkän tervah, a še šormuš tytöltä i jiäy šihi kiäkäh, konša hiän lähtöy pois. Hiän mäni pihalla, lykkäsi kultua, a čuarin poika še oli varottan šotamiehie, jotta kullista ei šua huolie, pitäy kaččuo, kunne mänöy tyttö. Häntä šotamiehet ei keritty tavata. Tyttö pakeni, a ne šotamiehet jälkeh. A iče tyttö ei kerinnyn piältä heittyä niitä vuatteita, kerkisi vain šilmät noveta. Čuari šanou, jotta huomena pitäy luatie tarkaštus, kuččuo kaikki hiäväki kokoh. Kučutah kaikki kokoh, paššautellah, kenen piäštä on paikka lähten, kenen jalašta kenkä lähten, kenen kiäštä on šormus lähten. Kellä paššannou, še onki čuarin pojan akka. No ni kenellä ei paššata. Syöjättäri-akka tyttäreltäh veštäy jalkua, jotta. eikö stupni passuais. Čuarin poika kuččuu Tuhkimukšen kiukualta išanou:

- Tule i sie sieltä tuhkista, eik siula passua.

No se kun tuli ta paneteltih, no kakras. Paikka nin kuin hänen piäštä lähten, stupni kuin hänen jalasta lähten, sormus kuin hänen šormešta otettu. Tuhkavuatteit t'ernittih, ka kačotah: ka hänellä ollah päivänkirjaset vuattiet piällä!

Čuarin poika šanou:

- Täššä on miun nastojaššoi moršien, tämän kera mie rupien elämäh koko ijän!

Čuari venččuau poikah čuariksi, a naisen čarounakši. Hyö piäštih elämäh elvottelomah.

Starina šen pivuš, šen kaunehuš.

33. TUHKIMUŠ-NIÄTÄSTARINA

Oli ennen ukko, akka. Heilä oli kolme poikua. Kolmaš poika on Tuhkimuš. Heilä alko niätä käyvä riiheh. Šanou vanhin poika:

- Tuatto, milma plahoslovi niätiä varteimah.

- No spuassu plahosloviu, tai i mie plahoslovin, - šanou ukko. -Keitä, akka, huttu!

Akka keittäy hutun, panou voita šilmäkši. Läksi poika riiheh. Heitti riihen hinkalolla huttupuan. Iče mänöy hinkalolla varteimah. Istu šielä ikäh-aikah. Jo hiän uinoi šiihe. Niätä tuli ta šöi hutun piähäš ta mäni matkahaš. Hiän šiitä havaččiutu.

- Noh, oi-voi, nyt on huttu šyöty, - šano poika, - mitä nyt šanon, kun kotih mänen?

Mäni kotih. Tuatto-muamo sanou:

- Näitkö niätiä?

- En nähnyn.

- Missäpä huttu, - šanou ukko, kun et nähnyn niätiä?

Poika šanou:

- Issuin, issuin, vuotin. Tuli nälkä ta söin hutun.

Toini poika šanou:

- Työntäkkä milma niätiä varteimah.

- No mäne, oletko vosroimpi šie. Keitä huttu, akka.

Akka keittäy hutun ta panou voita šilmäkši.

Läksi poika riiheh, niätiä varteimah. Mänöy, panou huttupuan hinkalolla, iče mänöy olkiläjäh. Sielä istuu ikäh-aikah. Ei niätiä kuulu eikä nävy. - Ta tuaš uinoi. Tuli niätä, šöi hutun, mäni matkahaš. Mäni kotih poika. Sanou ukko:

- Missä niätä?

- En mie nähnyn.

- No minnepä huttu šai?

- Ka nälkä tuli, nin šöin.

Ukko šanou:

- Taijatta šyöttiä niätällä hutut.

- No en ole nähnyn niätiä.

Sanou Tuhkimuš:

- Keitä, rnuarno, huttu miula. Mie lähen niätiä varteimah.

- Kun ei ole ollun paremmista varteijua, nin šiušta ei ole kuitenkana.

- No eihän mäne tuottomakši, kun en miekänä nähne.

Akka keittäy hutun. Ei panekana voita šilmäkši, kun on Tuhkimuš. Panou vain piirniä šilmäkši huttuh. No poika läksi riiheh huttupuan kera. Mäni, pani riihen hinkalolla. Iče istuu olkitukušša. Istu, istu ikäh-aikah - alko pimie tulla. Niätä hänellä riiheh tuli. Alkopa huttuo šyyvä. Silloin hiän niätän kiini, šelkäh hyppäi. Sanou niätä šiinä:

- Kun piäštänet miun pois, nin vielä olen hyvä aijallah. Kuin tulou čuarin piirut-pualat, nin tule šuurella kivellä, šuuren kujan šuuhu, šiitä šielä huhuot: "Niä milma, niätäseni, kuule, kultarintaseni!"

Čuarissa tuli piirut-pualat. Siitä ne hyvät pojat pešeyty lupi luulla pal'l'ahalla, šepo šelvällä lihalla. Siitä hyvät pojat lähetäh čuarin piiruihe. Tuhkimuš niillä šanou:

- Ottakkua milmaki čuarin piiruih-pualoih.

- Silmahan otetah šinne tuhkauttamah ihmisie!

Siitä hyö mäni. Tuhkimuš šolahti kiukualta. Juokši šuuren kujan šuuhu, šuurella kivellä, huhuou:

- Niä milma, niätäseni, kuule, kultarintaseni!

- Niätä ajau heposella: karva kultua, toini hopieta, kolmannella ei voi sviettua antua. Korvašša pešeytyy, toisešša vuatteutuu. Pistuoli poikkipuolin seläššä. Niätä anto heposen Tuhkimukšella. Tuhkimus lähti ajamah čuarin piiruhe-pualoihe.

Tuhkimuš tietäy: ken osannou ampuo čuarin tyttären korvirenkahah, še šuau cuarin tyttärgn moršiemekšeh. Tuhkimuš ampu čuarin tyttären korvirenkahah. Se ei piäsšyn tulemah puoliväliihkänä muata, kun Tuhkimuš otti sen kiini ta kormanoh. Mänöy pirttih kiirehesti, eikä hiän rupie šyömäh, eikä juomah, kun šanou, jotta "jouvuttuat moršien".

Jouvutettih, jouvutettih. Hiän vei pihalla moršiernen. Nošti šelkäh heposella moršiemen, iče peräh. Lentoh nousi heponi. Tuhkimuš mäni kotiheš. Pani moršiemen ta heposen aittah. Iče istuu keškikiukualla, kuin tulou toiset pojat kotih.

- No, mitäpä tämä nyt keškikiukualla korhottau?

- Teitä rupesin vuottamah, mittyöt on čuarin piirut-pualat.

- Oli šielä i šiun näkösie, - šanotah toiset pojat.

- No još lienöy miun näkösie, oli šielä i tiän näkösie, - šanou Tuhkimuš.

Huomena tulou tuaš čuarissa piirut-pualat. Hyö tuaš šuoriuvutah piiruih-pualoih šuarnah keškimmäistä čuarin tytärtä. Ken šuanou ampuo čuarin tyttären rannerenkahan, še šuau čuarin tyttären.

Tuhkimuš šanou:

- Ottuat, veikot, milmaki.

- Ole šie tuhkissaš-tähkissäš.

Lähetäh toiset vellet. Tuhkimuš lähtöy šuuren kujan šuuhu, šuurella kivellä. Sielä huhuo:

- Niä milma, niätäseni, kuule, kultarintaseni!

Niätä ajau heposella: karva kultua, toini hopieta, kolmannella ei voi sviettua antua. Korvašša pešeytyy, toisešša vuatteutuu, hyppäsi heposen šelkäh. Läksi ajamah. Juokšijan heposen šeläštä ampu rannerenkahan, mäni pirttih, šano:

- Jouvuttuat, jouvuttuat ruttoh!

Jouvutettih, jouvutettih. Tuhkimuš vei moršiemen pihalla ta pani heposen šelkäh. Iče hyppäi jälkeh. Silloin lentoh levahti heponi. Mäni kotihiš. Vei aittahaš moršiernen tai heposen. Istuu kiukuan korvalla. Tullah toiset vellet. Jo on Tuhkimukšella uuši paita ta uuvet houšut piällä, kenkät uuvet. Toiset vellet šanou:

- Mistä tämä on nämä vuattiet šuanun?

- Suapihan nämä, još taivahalla šilmät ristiy.

- Mittyöt oli čuarin piirut? - šanou Tuhkimuš.

Toiset pojat vaššatah:

- Oli šielä i šiun rnoisie.

- Kun lienöy ollun miun moisie, niin oli šielä i tiän moisie.

Huomena tulou čuarissa, šanotah, piirut-pualat. Ken šuanou čuarin tyttären šormukšen ampuo, niin še šuau nuorimman tyttären moršiemekšeh.

Toiset pojat šuoriu tuaš, pešeytyy čuarin piiruihe-pualoihe.

Tuhkimuš šanou:

- Ottakkua i milma.

- Ei oteta silma šinne ihmisie tuhkauttamah.

- Noh, kun että ota, nin mänkiä, - šanou Tuhkimuš.

Hyö läksi čuarin piiruihe. Tuhkimuš läksi kiukualta. Mänöy tuaš šuuren kujan šuuhu, šuurella kivellä. Huhuou šielä:

- Niä milma, niätäseni, kuule, kultarintaseni!

Niätä ajau heposella-karva kultua, toini hopieta, kolmennella ei sviettua voi antua. Korvašša pešeytyy, toisesša vuatteutuu. Pistuoli poikkipuolin šeläššä. Tuhkimuš pešeytyy, vuatteutuu, otti pistuolin käteheš, läksi ajamah. Mänöy čuarin luokši, ampuu räyštähäštä šormukšen ta kormanoh. Eikä häntä ušo kenkänä, jotta hiän on Tuhkimuš. Hiän šanou:

- Jouvuttuat, jouvuttuat moršien!

Eikä hiän šyö, eikä juo. Moršien jouvutettih. Tuhkimuš vei pihalla moršiemen, nošti heposella šelkäh, iče hyppäsi jälkeh. Niin heponi levahti lentoh. Mäni Tuhkimuš kotihiš moršiemen kera.

Tuaš vei aittahaš kolmannen moršiemen. Istuu kosinon laijalla koissa. Tulou toiset pojat piiruista-pualoista. Hiän kyšyy:

- Mittyöt oli čuarin piirut-pualat?

Ne toiset pojat vaštuau, jotta "oli šielä šiun moisie".

- Još lienöy ollun miun moisie, niin oli šielä i tiän moisie, sanou Tuhkimus.

Toiset pojat šanou:

- Pitäy viessata miän aitat.

Siitä hyö viessattih vanhimman aitta, šiitä keškimmäisen aitta. Heilä ei šielä kuin jyviä čavahtelou ta petäjälevyjä, mistä pettuo tehä.

Sanou Tuhkimuš:

- Viessakkua työ, veikot, miunki aitta.

Ne šanotah:

- Mitähän tuota šiun aitašta viessata, kun ei miän aitoissakana ollun mitänä.

- No viessakkua, viessakkua.

Toiset vellet kävi Tuhkimukšen aitan kynnykšellä uloš. Šiitä hyö ruvetzah viessuamah šitä aittua. Sielä kun kultua ta hopieta romeutu! Sanotah Tuhkimukšella:

- Näytä, veikko, aitta!

- En näytä, ennen kuin jyršittä nämä kynnykšiltä.

Kun avatah ovi - šielä čuarin tyttäret kaikki. Kolme hevoista - karva kultua, toini hopieta, kolmannella ei voi ni sviettua antua.

- Anna, veikko, meilä näistä moršiemet!

Šanou Tuhkimuš:

- Niihhän työ šanoja čuarin piiruih ta pualoih kun kävijä, jotta on sielä šiun moisie, niin šanoinhan mie, jotta on šielä i tiänki moisie.

Siitä Tuhkimuš antau vanhimmalla vellellä vanhimman čuarin tyttären, keškimmäisellä keškimmäisen tyttären, iče ottau nuorimman. man. Piäššäh hyvin elämäh. Tuhkimuš piäšöy čuarih vävykše.

Eletäh tänäki päivänä, kotvan vielä huomena.

Sen pivuš, šen kaunehuš, kullan lehti kuulijalla, lemmen lehti laulajalla.

34. KOLMEJALKANI HEPONI

Eli ennen tuas šielä ukko ta akka. Heilä oli kolme puekua. Yksi oli Tuhkimuš-Tähkimyš. Ollah-eletäh, ta ne kaksi velleštä lähetäh akkoja eččimäh, a Tuhkimuš-Tähkimys kotih jiäy. Toiset vellet mäntih tallih ta otetiih šieltä parahat kakši hevoista. Tuhkimus-Tähkimyš mänöy tallih, a hänellä jätetty kolmejalkani heponi. I šanou:

- Vellet lähettih kuoleman reisulla, ta kun lähtenet heitä pulašta piästämäh, niin hyppyä šelkäh.

Tuhkimuš-Tähkimyš hyppyäy kolmejalkasella heposella šalkäh ta lähtöy ajamah vellilyelläh peräh. Ajau, ajau - tiellä tulou vastah oikein korkie puu. Heponi i sanou jotta "pisyhän šeläsšä, niin yritämmä hypätä puušta piäličči".

- No emmä myö piäličči piäse.

- No pisyhän šeläššä, hypättävä šiitä on, muit'en vel'l'et tapetah.

Yritettih kerta - ei piäšty. Yritettih tueni kerta - ei piäšty. A kolmannella kerralla jo i piäštih. Ajetah, ajetah - tuli šyöjätterin talo vaštah. Heponi i šanou, jotta "mäne pirttih hil'l'akkaiseh ta puekien lakit laita tyttärillä piäh, a paikat pojilla piäh, ta vuota kun Syöjätteri kahentuesta aikana tulou ta lyöy tyttäriltäh piät puekki. Siitä noššat vellet ta tuletta uloš".

Tuhkimuš-Tähkimyš niin i mänöy pirttih ta niin i luatiu, kuin hänellä heponi käški: lakit ta paikat vajehti. Kahentuesta aikah Syöjätteri-akka tuli ta löi tyttäriltäh piät puekki. Tuhkimuš-Tähkimyš nošti velleh, ta šiitä lähettih kotih ajamah.

No mitäše. Nehiän vellekšet hyvillä heposilla lähettih mänemäh kuin tuulennenät. A Tuhkimuš-Tähkimyš vain hil'l'akkaiseh matata kuhnuttau. Ajau, ajau, a jo etähyäti näköy, jotta mi tieviereššä päin losninou. Ičekšeh i tuurnuau, jotta tuo pitäy šuaha hänellä. Mänöy šiih kohtah, hyppyäy heposen šeläštä ta rupieu šitä ottamah. A heponi i šanou, jotta "tulou äijä huolta". No Tuhkimuš-Tähkimyš - jotta ottau hiän tuon šulan, kun nuen hyvin valottau.

Ajetah, ajetah, mäntih. Pueka šen šulan i jättäy heposen piän piällä. No vellet kun huomenekšella mäntih tallih, niin šielä nähäh, jotta šulka valottau vain Tuhkimukšen heposella, a hiän heposilla on aivan pimie. Täštä vellekšet šiännyttih ta tuumaijah čuarilla kielie. Mäntih čuarin luo tai šanotah, jotta šemmoisen ta šemmoisen šulan sai. Ta muka heilä kehuu, Jotta hiän šuau i šen linnun, miltä še šulka on kirvonnun. No eläi kiirähä. Čuari i kučču Tuhkimukšen ta šano, jotta hänen pitäy tuuva še lintu, miltä še šulka on kirvonnun. No tuesena päivänä mänöy pueka poloni heposeh luo, ta heponi i kyšyy:

- Mitä olet niin pahalla mielin? Vain onko šanalla šatatettu, eli šarvella vuarrettu?

- Ei ole šanalla šatatettu eikä šarvella vuarrettu. Vain čuari anto ečittäväkši šen linnun, miltä on kirvonnun še šulka.

- No, johan mie šiula šanoin, jotta ei olis pitän ottua šitä šulkua. No kun on tullun otetukši, niin hyppyä šelkäh, lähemmä eččimäh.

Tai lähettih. Ajetah, ajetah - tulou kultani pyörijä häkki vaštah. Sieläi istuu še lintuni. Heponi i šanou, jotta "mie kierrän myötäh päivyä kolme kertua ta vaštah päivyä kolme kertua, šiitä kun piettyy häkki, nin šie šieppua lintuni šiämeštä".

Niin i luajittih. Heponi kolme kertua kierti vaštah päivyä, ta kolme kertua myötäh päivyä, ta lintuni šuatih ta vietih čuarilla. Vellekšet tuaš i kielitäh, jotta Tuhkimuš-Tähkimyš muka heilä kehuu, jotta hiän šuau i šen lintusen häkin. No čuari tuaš kučču pojan ta anto hommattavakši häkin" No tämä šentäh helpompi homma oli. Mänöy heposeh luo, a heponi i kysyy:

- Mitä olet niin pahalla mielin? Vai onko šanalla šatatettu eli šarvella vuarrettu?

- Ei ole šanalla šatatettu eikä šarvella vuarrettu, vain on annettu hommattavakši šen lintusen häkki.

- No elähän hätyäle kun hyppyä šelkäh.

Tuaš lähettih ta käytih še häkki ta tuotih čuarilla. No kun ollah-eletäh, niin vel'l'ekšet tuaš i kielitäh, jotta Tuhkimuš muka kehuu, jotta hän šuau muailman kaunehemman tyttären käteh. No čuari tuaš kuččuu Tuhkimukšen ta šanou, jotta pitäy šuaha hänellä muailman kaunehin tytär.

Tuhkimuš-Tähkimyš tuesena päivänä i mänöy heposen luo, a heponi i šanou hänellä:

- Mitä olet niin pahalla mielin? Vain onko šanalla šatatettu eli šarvella vuarrettu?

- Ei ole šanalla šatatettu eikä šarvella vuarrettu. Vain nyt on annettu šuatavakši kaikista kaunehin tytär käsih.

- No johan mie šanoin, jotta ei olis pitän ottua šitä šulkua, vain kun kerran še on luajittu, niin hyppyä šelkäh.

Otettih matkah stola, viinua ta ičeštäh šuettajat harput. Ajetah, ajetah-tullah meren rannalla. Laitetah stolalla viinua i ičeštäh šuettajat harput. A iče männäh puun tuakši. Heponi i šanou, jotta "kun mereltä tulou tytär ta ryyppyältäy ensi kerran, ta šiitä tuesen kerran, ta vašta kun kolmannen kerran juou ta polvisillah lankieu, niin šiitä vašta juokše ottamah, ennen ei pie juošša".

No ollah vuotellah, kačotah - ka mereltä veneh šoutau. A harput ne šuetetah. Veneh jo i rantah tuli, a sieltä uekein kaunis tytär lähtöy stolah päin. Ottau kakši aškelta etoh, yhen tuakši. Niin mänöy stolan luo, ta kun ryyppyältäy kerran - šilloin pueka puleutuu juokšomah. Tytär veneheh ta merellä. Pueka ei ni kuin keštän. Ruvettih tuaš vuottamah, a heponi varottau, jotta ..elä ennen lähe juokšomah, ennen kun ei polvisillah lankennen.

Vuotetah, vuotetah — tuaš tytär tulou rantah. Kaksi aškelta eteh, yhen tuakši, ta niin lähenöy stolan luo. Ryyppyäy kerran viinua, ryyppyäy tuesen - pueka tuaš oi kestän kun puleutu juokšomah, a tytär tuaš veneheh ta merellä.

Pojalla tuaš paha mieleštä: no vielä se tulou vuottua. Vuotetah, vuotetah - tuaš i tulou rantah. Kakši aškelta eleh, yhen tuakši, niin lähenöy stolua. Ryyppyäy kerran, ryyppyäy tuesen ta ryyppyäy kolmannen ta repšahtau polvillah, silloin pueka puleutu juoksomah ta šai tyttären käsihinše. Lähettih ta ajettih kotih. Tyttären vei čuarilla. A tytär i sanou, jotta "kun šaitta miut tänne, niin šuakua i miun vuattiet". Čuari tuaš i antau Tuhkimukšella šuatavakši tyttären vuattiet. Tuhkimuš tuaš huomenekšella i mänöy heposeh luo, a še i sanou:

- Mitä olet niin pahalla mielin? Vain onko šanalla šatatettu eli sarvella vuarrettu?

- No ei ole šanalla šatatettu eikä šarvella vuarrettu. Vain on annettu šuatavakši šen tyttären vuattiet.

- N0 kun on annettu šuatavakši vuattiet, niin šuahan lautua ta nuaklua ta piäše šelkäh.

No Tuhkimuš-Tähkimyš hommasi nuaklua ta lautua, ta lähettih tuaš matkah. Ajettih, ajettin - tultih meren rannalla. Heponi i šanou, jotta Tuhkimuš niin kun šalpuais hänet rannalla lautojen šiämeh, a iče mänis etemmäkši ta kaččois, kun tulou ensimmäini ualto, tulou tueni ualto ta tulou kolmaš ualto, ni hiän kun potkuau šen lautakopin ilmah, niin šiitä Tuhkimuš juoksis vuatteita keryämäh. No niin i luajittih. Pueka šalpai rannalla heposen lautojen siameh, a iče mäni etemmäkši. Kaččou-ka tulou ensimmäine šuuri ualto. Kaččou - ka toini vielä šuurempi, a kolmaš ihan Vuorena i läheštyy. Tuli ualto rantah, heponi kun potalla rävähytti, niin šilloin pueka juokši vuatteita keryämäh. Keräsi vuattiet ta vietih ne čuarilla.

No nyt tytär i šanou, jotta ken hänen tänne on šuattan, niin šillä hiän i miehellä mänöy. A tämä ei ollun čuarin eikä Tuhkimukšen vellekšien mieltä myöt'e. I hyö tuumauvuttih, jotta hyppäytetäh Tuhkimuš tervapatah, ta anna šielä palau. Tervapatua koko netäli kiehutetah. Kaikki rahvaš keräyvytäh kaččomah, kuna päivänä pojan pitäis hypätä tervapatah. Rahvašta on uekein äijä keräytyn. Tuhkimuš-Tähkimyš tulou šinne heposeh kera. A hyö šovittih, jotta kun heponi kolme kertua juokšou šen tervapuan ympäri myötäh ta vaštah päivyä, ta šiitä kun mih kohtah kielelläh lipuau, ni siih kohtah i hyppyä šie. No Tuhkimuš-Tähkimyš i pani tämän korvan tuakše. Tultih šinne čuarin luo, a šiinä šei vellekšet ollah. Tuhkimuš-Tähkimyš i šanou čuarilla, jotta hiän piäštäis hänen heposen viimeistä kertua kaimuamah häntä, kun on näin äijän auttan häntä. Ta čuari antau luvan. Pueka še nousi šinne ylähäksi, mistä pitäy hypätä šiih tervapatah. A heponi ensin juok- šou vaštah päivyä kolme kertua, šiitä myötäh päivyä kolme kertua ta lipuau kielelläh tervapatah. Pueka i hypätä kapšahtau šiih kohtah ta sitä kyytie noušou šieltä kultasissa vuatteissa. Tästäkö tytär ihaštuu ta juokšou pojalla kaklah. A čuari ta vellekšet niise kilvan juosšah ylähäksi ta sinne peräkkäh hypätäh ta šinne paletah. Tuosta Tuhkimuš-Tähkimyš piäsi rauhah ta šai muailman kaunehernman tyttären akakšeh ta piäsi vielä šiih paikkah čuariksi.

35. YHEKSÄN VEIKKUO

Oli yhekšän poigoo ukolla da akalla, pojat lähettih koista i sanottih moomollah:

- Ku-šoonet tyttären, ni pane kuoželi veräjän peellä, ku šoonet pojan, ni pane puraš veräjän peellä.

A Syöttäri bleedi kuundeli ikkunan alla. Akka šai tyttären i pani kuoželin veräjän peellä, a Syöttärin bleedi pani purahan veräjän peellä, a kuoželin otti. Pojat tullah, itetäh, itetäh, i lähettih pois.

Tyttöni ni kažvo, mäni leskiakan luoh i sano:

- Oligo miula veikkuo?

Leškiakka šanou:

- Oli yhekšän veikkuo.

Tyttöni šanou:

- Blahoslovikko miuda, miä lähen veikkoloin luuh.

Händä blahoslovittih, hiän läksi matkah rikkikoiražen kera.

Matkai, matkai, matkai, tuli Syöttärin akka vaštah i kyzy:

Kunna mänet?

Sanou:

- Läksin veikkoloin luoh.

- Ota miuda.

- En ota.

Et ottane - lähen, ottanet- lähen, sano i läksi tyttöžen kera matkah.

Matattih, matattih, matattih, tuli lambi vastah. Syöttärin akka sanou:

- Nukka, tyttön, d'ärveh.

En rubia.

Rikkikoirani sanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia d'ärveh, varastau siulda voottiat.

Syöttärin akka ottau da poolikalla koirasta isköy, koiralda d'alga i katkieu. No tyttöni därviä kylvömäh ei rubennun. Lähettih ielläh matkah. Matattih, matattih, matattih, tuli lambini vastah. Syöttärin akka sanou:

- Nukka, tyttöni, d’ärveh.

En rubia.

Rikkikoirani sanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia darveh, varaštau siulda voottiat.

Syöttärin akka ku koirasta poolikalla kolahuttau, dai d'alga i katkiau. No tyttöni d'ärviä kylvömäh ei rubennun. Lahettih ielläh matkah. A rikkikoirani klikkiy kahella d'allalla. Matattih, matattih, matattih, tuli lambini vaštah. Syöttärin akka i šanou:

- Nukka siä d'ärviä kylvömäh.

- En rubia.

Rikkikoirani šanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia d'ärviä kylvömäh, varaštau siulda voottiat.

Syöttärin akka kun ottau da koirasta poolikkažella i kolahuttau, koiraželda d'algani i katkiau. Lähettih matkah, a koirani klikkiy d’o yhellä d'allalla. Matattih, matattih, matattih, tuli lambini vaštah. Syöttärin akka šanou:

- Nukka siä, tyttön, d'ärviä kylvömäh.

- En rubia.

Koirani i šanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia d'ärviä kylvömäh, varaštau siulda šobat.

Syöttärin akka koirasta poolikalla i kolahuttau, koiraželda d'älgimäni d'algani katkei. Lähettih ielläh matkah. Koirani vain vieröy mooda myöteh. Matattih, matattih, matattih, tuli lambini vaštah. Syöttärin akka i šanou:

- Nukka siä, tyttön, kylvömäh, ku on ägiä.

- En rubia.

Koirani šanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia d'ärviä kylvömäh, varaštau siulda voottiat.

Syöttärin akka silmän koiraželda i kaivau. Lähettih ielläh matkah. Matattih, matattih, matattih - tuli lambini vaštah. Syöttärin akka i šanou:

- Ka nukka siä, tyttön, täššä myö kylvemmä d'ärven.

- En rubia.

Koirani šanou:

- Hyvän emän tytär, hyvän izän tytär, elä rubia d'ärveh, varaštau siulda voottiat.

Syöttärin akka koiraželda toižen silmän i kaivo da lopun šuohoh šotki. Lähettih matkah ielläh kahen, koirani d'äi. Tyttö itköy, itköy, itköy. Matattih, matattih, matattih, tuli lambi vaštah. Syöttärin akka šanou:

- Nukkai, tyttön, d'ärviä kylvömäh.

- En rubia.

- Rubennet - peežet eloh, et rubenne - tapan.

Prišlos rubeta d'ärviä kylvömäh. D'aksatettihižeh. Syöttärin akka

- Kudamani loitomma mänemmä, kudamani loitomma mänemmä?

Moonitti tytön da lykkäi vedeh loitos, a iče d'uoksi da hänen hyvät šulkužet šobat peellä pani da läksi matkah, a tyttöžellä d'ätti rogozažet omahah šobat. Tyttöni tuli d'älgeh itušša, vooteida kyzyy, a Syöttärin akka šanou:

- Vuota, mänemmä veikkoloin talon luoh, dai anan.

Tyttöžellä pidäy matata rogozažissa vootteišša. Matattih, matattih, mändih veikkoloin pordahien luoh, veikot tuldih vaštah.

Ku kačotah, on kudamani hyvissä šulkuzišša vootteišša, se i temmattih perttih, a toini d'äi rogozažissa sihi. Syöttärin akalda kyzytäh:

- Kembä, čikko, tuo on rogozavootteišša?

- En tiijä ken ollou, dorogalla miun kera tuli.

Syöttärin akka tuli čikoksi, a čikko syöttärin akaksi. Työnnettih tytöištä paimenih. Hiän mäni, nouzi korgiella kivellä da van pajattau, a veikko kuundelou (pajattau linduloilla, ku linnut rubettih peeličči lendämäh):

  Lugluni, lagluni,
  viegee viesti tootollani,
  viegee viesti moomollani:
  olen pal'l'o paimenissa,
  kirjon karjon kačonnissa,
  yhekšissä veijoissa,
  kahekšoissa min'n'oissa,
  kivirieška syödävänä,
  šavikurnikka purdavana.
  Syöttärin akka on miun sijašša,
  miä olen Syöttärin akan sijašša.
  Rikkikoiraželda d'allat katko,
  šuohoh šotki,
  silmät kaivo,
  šobat varašti.
Veikko rubei duumaimah: "Eigöhän tämä ole miän čikko, a se, kudamani on nyt meijen čikkona, ole Syöttärin akka?". I šano toizilla veikoilla. Veikot ei uššottoo. Tyttöni työnnettih toišša peenä tooš paimenih. Nyt kuundelou toini veikko. Tyttöni kivellä ištuu da pajattau, ku linnut rubettih peeličči lendämäh:
  Lugluni, lagluni,
  viegee viesti tootollani,
  viegee viešti moomollani:
  olen pal’l'o paimenissa,
  kirjon, karjon kačonnissa,
  yhekšissä veijoisša,
  kahekšoišsa min’n’oissa,
  kivirieška syödävänä,
  savikurnikka purdavana.
  Syöttärin akka on miun sijašša,
  miä olen Syöttärin akan sijašša.
  Rikkjkoiralda d'allat katko.
  šuohoh šotki,
  silmät kaivo,
  šobat varašti.
Veikko tooš viestin vei toizilla veikkoloilla, nyt lähetäh toišša peenä kai yhekšän veikkuo kuundelomah, midä paimen pajattau. Ku linnut peeličči rubettih lendämäh, hiän ni rubei pajattamah, a veikot kai kuunnellah:
  Lugluni, lagluni,
  viegee viesti tootollani,
  viegee viesti moomollani:
  olen pal'l'o paimenissa,
  kirjon, karjon kačonnissa,
  yhekšissä veijoissa,
  kahekšoissa min'n'oissa,
  kivirieška syödävänä,
  šavikurnikka purdavana,
  Syöttärin akka on miun sijašsa.
  Miä olen Syöttärin akan sijašša.
  Rikkikoiraželda d'allat katko.
  šuohoh šotki,
  silmät kaivo,
  šobat varašti.
Veikot paissah keskenäh:

- Tämä on meilä oma čikko, a se eule meijen čikko.

Tuldih paimentytön luoh, kyzyttih:

- Midäbä, tyttözeni, pajatat, ken siä olet?

Tyttöni šanou:

- Miä olen teijen čikko.

Sano kaiken, kuin hiän läksi koišta, kuin tuli tän, kaiken šano.

Veikot tuldih kodih, a sillä Syöttärin akalla ei šanottu ni midä. Lämmitettih kyly, kiehašutettih tervabučči, bučilla peellä pandih ruškia šarga, tuldih Syöttärin akkoo kylyh pyrittämäh:

- Hoi, čikko, lakkä kylyh, myö kylyn lämmitimmä.

- En lähe, ei himota.

- Ka läkkä siä, čikko, matašta tulduo kylyh.

Läkši. Viehätetäh käzipuoliskoloista, šanotah:

- Čikko, aššu tuoda šargoo myöten.

Hiän ku aštu, dai tervabuččih čolkahtih, sin ni korveni. Alletah nastojaščoida čikkoo gostittaa da ugostia. Sihi i starina loppu.

Alletah elee da piruija.

36. KIŠŠALAN LINNAN PRINŠEŠŠA

Eli ennen ukko ta akka. Heil oIi yks tytär. Akka i kuolou ukolta. Ukko lähtöy toista akkua eččimäh. Tulou Syöjätär vaštah ta kyšyy:

- Mistäkä, ukko, tulet? Minne, ukko, mänet? ota milma akakses.

- En ota mie Syöjätärtä.

Ukko mänöy ielleh, Syöjätär mänöy ielleh. Juokšou Syöjätär poikki polvelta ja kyšyy:

- Minne ukko mänet?

- Akkua eččimäh, - šanou ukko.

- Ota milma akakšeš.

- Eikö tiälä muita ole kuin Syöjättärie? No još mie šiun otan, kun muita ei ole.

Syöjätär šanou:

- Mäne kotihis, mie tulen jäleštä, käyn vain prituanieta ottamašša.

Ukko mänöy kotihis. Syöjätär tulou jäleštä, hänellä on prituanieta vain kakši tytärtä - Ne on kuin rupiskokunat. Ukolla on niis tytär.

- Aletah šiinä elyä. Syöjätär rupieu vihuamah ukon tytärtä. Syöjätär ottau vettä stauččah ja käšköy ukon tyttären juuva. Toiset tyttäret šanotah:

- Elä juo, še on pahua vettä.

Ukon tytär šanou:

- Ei miula pie vettä, mie en juo.

Šyöjčitär luou tyttären šilmillä šen vejen. Tyttärellä rupesi šiitä vacča kasvamah. Hiän tuli raskahakši. šyöjätär šanou ukolla:

- Suata pois tämä tytär. Tämä kun on kyläššä juoksija, nin šai maran ičelläh.

Ukko šanou tyttärelläh:

- Suorie, tyttären, lähemmä meččäh.

Tytär arvuau, jotta nyt hänen tuatto tahtou viijä tapettavakši. Läksi ukko tyttärineh pimieh šynkkäh meččäh. Hiän jättäy tytär-rukan mecčäh, iče lähtöy pois. Tytär jiäy šinne itkömäh. Luatiu meččäh išelläh pikkaraisen pirtin ja alkau šiinä elyä. Sai kiššanpoikasen. Se rupei pakajamah, kun oli ihmiseštä šyntyn. Se kyšyy:

- Etkö šie, muamo, vois mitä neuluo, mie läksisin linnah myömäh vaikka čuarin pojalla, emmäkö šais jauhuo.

Tytär neulou kaunehen käsipaikan puun juurista. Sitou šen kiššanpojan kaklah ja käšköy viemäh čuarin pojalla, jotta eikö antais jauhuo.

Kišša viey ja šanou:

- Kiššalan linnan prinšešša käški tämän tuomah šiula ja kyšy, jotta eikö olis antua jauhuo.

Čuarin poika ihmettelöy, kun käsipaikka on niin kaunis. Šitou kiššalla kaklah pienen jauhopuššin ja laittau muamoh luo. (Tytär oli kiššanpoikua kieltän šanomašta muamokši, vain käški šanomah Kiššalan linnan prinšeššakši).

Muamolla tuli paha mieli, kun čuarin poika mielty šiihe käsipaikkah. Ja rupesi pelkyämäh, jotta čuarin poika voipi tulla kaččomah, a hänellä on pieni kekälehistä luajittu pirtti.

Yhtäkkie tytön šilmih ilmešty hänen kuollut oma muamoh ja antau tyttärellä pikkaraisen šulkkupaikan ja käšköy lyömäh ristih, jotta tulis paremmat huonehet kuin čuarilla. Tytöllä tuli huonehet paremmat kuin čuarilla. Tytär neulou kaunehen paijan, šitou kiššanpojalla kaklah ja käšköy viemäh šen čuarin pojalla kostinčakši.

Kiššanpoika juokšuttau čuarin pojalla paijan ja šanou:

- Täššä Kiššalan linnan prinšešša työnši paijan šiula kostin- čakši. Čuarin poika kirjuttau kirjasen ja panou kiššanpojalla kaklah šen. Siihe on kirjutettu, jotta Kiššalan linnan prinšešša tuliš käymäh. Cuarin poika tahtou nähä, mimmoni še on, kun ošuau šemmosie neuluo.

Kiššanpoika viey šen tytöllä. Tytär šuorieu hyvih vuatteih. Kiššanpoika lähtöy iellä juokšomah, jotta näyttäy, missä on čuarin koti. Tytär mänöy čuarih. Čuarin poika šanou sisärelläh, jotta mäne kävelemäh tämän tytön kera. još hiän likapaikoissa noštau helmojah, niin šilloin še on mualaisie, još ei, niin šilloin še on prinšešša. Kiššanpoika kuuli ja kuiskuau muamollah: "Likapaikoissa elä nošša helrnoja".

Niin hyö lähettih kaupunkilla kävelemäh čuarin tyttären kera. Tytär kualau mahtavašti, niinkuin ainaki herrasväki Ia cuarin tytäd, eikä lekahuta helmojah.

Tullah kotih, čuarin poika kyšyy sisäreltäh:

- Mitein käveli?

Sisär šanou:

- Niin še käveli kuin mieki, ei še noštan helmojah.

Čuarin poika tuaš šanou sisärelläh, jotta akun käymmä muate, niin pane olkie alla. Još še tietäy, jotta on olkie, niin še on Kiš- šalan linnan prinšešša.

Kišša kuuli ja šano muamollah:

- Huomenekšella kun kyšytäh šiulta, kuin makasit, niin vaštua: "Muiten oli hyvä muata, vain niin oli kuin hirret alla". Pantih tytär muate ja olkie lakanan alla. Tyttö makuau yön šiinä. Huomenekšella noššatetah vierašta murkinalla. Čuarin tytär kvšyy:

- Miten oli, čikko, muata meilä, oliko hyvä vain paha?

Kiššalan linnan prinšešša šanou:

- Hyvä oli muiten muata, vain niin olis niinkuin hirši ollun kylkeni alla.

Čuarin poika kyšy tuaš sisäreltäh ja uško, jotta kyllä še on Kiššalan linnan prinšešša.

Cuarin poika šanou:

- Mie tulen silma käymäh moršiemekšeni.

Tyttö mänöy kotih. Hänellä on koti niinkuin čuarilla. Čuarin poika mäni šulhasikše, toi moršiemen ta kiššan toi mukanah. Kiššalan linnan prinšešša Iöi šulkkupaikallah, jotta Kiššalan linnan huonehet kavottais pois. Siitä hyö alettih čuarissa elyä. Sen pituni še.

37. BRIHAČČU KONDIEN BERLOGASSA ELI

Oli enne ukko da akka. Taatto da maamo kuollah, a poiga se d'iäy. Hiän duumaiččou: "Midäbö mie rubien yksin elämäh, lähten pois hot' kunne". Läksi, ni iče ei tiijä kunne mänöy. Matkai, matkai. Matkaau mečcyä myöten. Mäni, mäni monie päivie.

Aigaudu kondien pezäh - berlogah. No i kaččou - männä ei männä, a hiän on vaibunun, nällästyn. Mäni pezäh, se on tyhjä, vieri maata marallah. I bespaameti uinoi maata, magaau. Tuli kondie, nuuhtelou, kaččou, on duuhu inoi. Mänöy hillakazih sihi omah pezäh. Kaččou - ka mužikka sielä magaau. Mäni siämeh, liikuttau händä, a hiän on bespaameti. Duumaiččou händä syvvä, a taas duumaiččou: "Vuota nossan, ken hiän on". Nossatti hänen, gai se poiga töllisty, pöllästy. Sanou kondie:

- Nukka rniun kera elämäh, rubietko veikoksi vai rubiet pojaksi?

- Rubien pojaksi, - sanou brihačču.

No i ruvettih elämäh, kävelläh mečissä linnun saamizeh, midä vain voijah saaha. Kondie kuin saau dai syöy keittämätöndä dai suolatta, a brihačču se yhtä on nälässä, hiän ei voi syvvä keittämätöndä. I sanou:

- Kuin miula on ylen nälgä, en voi syvvä keittämätöndä, kuin olis keittyä.

Hiän, se kondie sanou:

- Kuin se keitetäh? - Ei ni tiijä kuin keitetäh.

Sanou:

- Keitetäh - kuin olis kattilaine da suolaa da spičkat, silloin olis parembi syvvä.

Poiga sanou:

- Vuota vain, mie käyn kyläh, tuon kattilan da suolaa, da keitämmä, sidä tulou parembi.

I läksi kylästa kattilaa käymäh. Toi suolan, kattilat. Keittäy lihaa. Ruvettih syömäh, dai kondie sanou:

- Parmnbi näin i on.

Siinä eletäh, päivät kävelläh, vaibutah. Illalla kuin tullah, ni laizus on keittyä, kondie se hot' niin söis, ni brihacču ei voi.

Kondie i sanou:

- Olisko siula naija? Nukka vain lähemmä ulgomaan čaarin luoksi kozzomah tyttyö.

Se poiga i sanou:

A kuin čaari kyzyy, kenenbo olet?

Hiän i sanou:

Sanomma niin, d'otta olet Ivan kuningahan poiga, mie lähen käyn iellä.

I lähtöy mäne tija kunne meččie myöten. Mäni čaarin luoksi i sanou:

- Etkö sie anna tytärdä Ivan kuningahalla miehellä?

Čaari i kyzy:

- Ka kusta sie olet i ken on naitettava?

Ivan sanou:

Olen ulgomaasta čaari i Iivan-poiga on naitettava.

No i čaari soglasiudu andamah tytärdä. Kondie sanou:

- Mie lähen zenihän käyn, varustaukkua.

Matkaau, matkaau kondie i tulou kodih sen pojan luoksi. Tuli kodih, ka i sanou pojalla:

- Akka on saadu.

Poiga se on rivussa, lijassa kai sraasti, no sielä berlogassa ollessa. I sanou:

- Kuinbo, kuin mie olen pahassa vaatteissa, midäbö myö sanomma, da ei ole meilä ni midä elosta.

A kondie hänellä i sanou:

- Mie näin, mečässä eletäh kaksi zmejaa, no i heilä on suuri, suuri raudani kodi i heilä on lehmäkarja, lammaskarja, hevoiskarja. Kuottelemma, emmägö millä voi heildä kodie saaha, sihii tuomma. Läkkä naimah. Kuin čaarin luo mänemmä, ni pidäy d'ogiloista poikki, ni sanomma čaarilla, d'otta vaattiet kirbottih d'ogeh.

A poiga i sanou:

- A milläbö mie pääzen niistä d'ogiloista poikki?

- A mie siun selässä vien d'ogiloista poikki.

Männäh čaarin luoksi. Čaari i kaččou, kuin se poiga on lijassa da revussa, i kyzyy kondielda:

- Kembä siula tämä on?

- Se on, - vastazi kondie, - Iivan-kuningahan poiga, d'ovesta poikki kuin läksimä, ni hänellä kaikki vaattiet mändih d'ogeh. Čaari ando hyvät vaattiet, šuoritti, da i ruvettih Svaad'baa pidämäh. Svaad'ba piettih i lähtemäh ruvetah kodih. Čaari sanou:

- Pidäy lähtie miula nyt tiän mailla kaččomah.

Kondie händä priglasiu:

- Läkkä, läkkä.

Lähettih, matatah, matatah meččie myöte. Se kondie heidä vedäy. Kondie d'uoksomah läksi iellä, sanou:

- Työ tulgua hil'l'akkazin, a mie teidä vuotan sielä!

Iče mäni niien zmejojen karjan luo. I sanou kondie paimenella:

- Mie siun syön, kuin et sanone, d'otta tämä on Iivan-kuningahan pojan ussad’ba. Kuin et sanone, ni mie siun syön.

- Elä vain syö, - sanou paimen.

I tullah sihi čaari, a kondie lähikäzellä siinä viruu paimenesta. Čaari tuli sihi i sanou:

- Kenen sie karjaa paimennat?

Paimen sanou:

- Iivan-kuningahan karjaa.

Dai lähettih ielläh. Kondie läksi d'uoksemah, hyö d'älgeh. Se oli heboiskarja, a toine tulou lehmäkarja. Kondie mänöy dai sanou paimenella:

- Kuin et kuunnelle milma, ni mie siun syön.

Sanou:

Elä vain syö, ni sanon.

Tullah taas čaari svaad'ban keralla, taas čaari i kyzyy paimenelda:

- Kenen karjaa paimennat?

Paimen sanou:

- Iivan-kuningahan.

Taas mennäh ielläh. Tulou lammaskarja vastah. Kondie i sanou paimenolla:

- Sano, kuin čaari tulou, ni d'otta sie Iivan-kuningahan karjaa paimennat, a kuin et sanone, ni mie siun syön.

- Elä syö, kondiezen, sanon.

Tuli čaari dai kyzy paimenelda:

- Kenen karjaa paimennat?

- Iivan-kuningahan, - vastazi paimen.

Taas ajetah ielläh. Kondie taas d'uoksou ielläh. Mäni raudazeh kodih, ka zmejät ollah koissa, a zmejoilla on suuri saabra perässä. Kondie i sanou zmeillä:

- Mengiä teräväzeh saabrah, tullah teidä tappamah.

Zmejät teräväzeh mändih dai peitävyttih saabrah. Kondie katto hiät heinillä. Katto hiät da tulen keskeh niillä zmeillä. Dai paletah sielä, telmetäh, hiän molemmat sihi poltti. Tulou svaad'ba, čaari tulou i sanou:

- Midäbö on savuo?

Kondie sanou:

- Ka suuret karjat mečästä tullah, ni čakkoja vassatessa on laaittu.

Da pertih männäh sihi kaikki. Iče siinä keitešäh, iče siinä d'uotetah. Kodi hyvä. Karjat tuldih illalla kodih. Čaari hyvällä mielin, d'otta Iivan-kuningas on bohatta. I rubei lähtemäh pois. Čaari d'ättäy sihi tyttären. I hyö elämäh ruvettih. Kondie sanou pojalla:

- Nyt kuin mie siun, Iivan-kuningahan poiga, saatoin siun hyvin elämäh, ni kuin mie kuolen, ni štobi pappi tuo milma maaha pannessa.

Hiän ni sanou:

- A-voi-voi, kaksi tuon!

No i kondie narošne heittäydyy: ei voi, dai kuolou. Kuolou senin, on ilda. A iče narošne heittäydy. Poiga da akka sanotah:

- Kuoli, a-voi-voi, kuoli!

Poiga sanou:

- Viemmä poiges maaha.

Akka i sanou:

- Vet hiän käski papin tuuvva.

Ukko se sanou:

- A emmä d'o lähe tuomah, kuin kuoli, ni viemmä!

A akka kyzyy:

- A kaivammago i hauvvan?

Sanou:

- Emmä d'o kaiva, Sinä on kanava, sihi lykkiämmä.

I otettih hurstih kiäritäh i kanavah sihi ribautetah. Viedih dai tullah kodih maata. Kodvani maatiih dai kuullah - kolistau. Molemmat männäh avuamah dai kyzytäh:

- Ken on?

Ka hän sanou:

- Avakkaa, poigane, mie olen.

Poiga vähäistä ei langie, niin pöllästy. Tuli pertih-avattih, kai poiga sanou:

- Vet sie kuolit?!

- Kuolin, poigane, ka kui et tuonnut pappie, ka milma sinne ei ni otettu, a iče sanoit, d'otta tuot kaksi. Sinne papitta ei oteta.

Siidä elettih, oldih, dai kondie kuoli tovestah. Siidä poiga toi kaksi pappie. Siidä pappilojen kera maaha pani, haudah kaivo. Siidä enämbi ei nossun. Da hyö ruvettih elämäh hyvin naizen keralla ielläh. Da sihi i loppu.

38. TUHKIMUS-TÄHKIMYS

On ennen ukko da akka. Heilä on kolme poigua. Heilä on sadu hyvin suuri pihalla, siih marjua kažvau. Siihi lindu käyt šyömäh, sordamah, murottamah marjoja, vai ei ni ken tiijä, mi linduja siihe käyt. Vanhin poiga sanou:

- Muamo-tuatto, blahosloviet milma saduloida vardeimah. Mie lähen kačon, ken saduh käyt.

No dai sanotah:

- Spuassu blahoslovietakse.

No dai lähtöv vardeiččemah. No a kun mäni da uinoi, dai lindu kävi dai šöi, dai murotti, dai mani matkojah, ei ni suanuh tiedyä, mi se oli lindu. Sanou tuatollah-muamollah:

- Ei ni ken käynyh.

Tuatto-muamo šanotah:

- Kuin ei ni ken käynyh, kuin kaikki on muroteldu!?

Toine poiga šanou:

- Blahoslovi, tuatto-muamo, vardeimah.

Dai tuatto-muamo blahoslovitah. Hiän ni lähtöy vardeimah, - toine poiga, dai tuaš šamalla keinoin ni uinoi. Kodih tulou, sanou:

- Ei ni kedä käynyh.

Sielä šanotah: - Totta še on ken tahto käynyh, kuin on kaikki murotettu, ka naverno magait.

- En, - šanou, - en muannuh.

Sanou nuorin poiga (še on Tuhkimuš-Tähkimyš):

Blahosloviet milma, tuatto-muamo, karavulah!

Sanotah tuatto da muamo:

- Kuin ei muista liennyh, ka ei ni šiušta, Tuhkimuš-Tähkimyš, rodie.

No kuit'enki šanotah:

- Spuassu blahoslovikkah, kuin šie hänen voinet šuaha.

Poiga i lähtöy šiidä vardeimah. Mäni saduh, veny, veny. Kuin veny, ka tuji, velli, šemmoine lindu saduh, ka kogo doroga tuli valgiekši. Se lindu šyöy, šyöy, da murottau. Poiga nouzi venymäštä dai tabai hännäštä, dai šai yhen šulan kobrahah, a lindu lendi poikes. Mäni kodih, vei šen šulan da šanou:

- Oli šemmoine lindu, vain še mäni.

Da pani šulan šeinäh. Sulga niin valuo andau, d'otta ei pie tulda pertih, še on kun kuldane. Ne i šanotah, vanhemmat pojat:

- Tuatto-muamo, blahoslovi meidä linduo eččimäh.

Hyö blahoslovitah. Lähetäh ne pojat aštumah tiedä myöten. Aššutah hyö, aššutah tuon pitkyä, tämän lyhyttä, tulou stolba vaštah. Siidä stolbašta lähtöy kolme tiedä. Yksi tie lähtöy piädäh myöte, toine tie - šuau tytön reunašša muata, a kolmas tie lähtöy, d'otta hukka šyöy hebozen - kaikki on kirjutettu šihi stolbah. Ne pojat duumaijah: "Kuda tiedä lähtie?". Dai lähettih šidä tiedä, kuin šuau tytön reunašša muata. Hyö kun šinne matattih vähä aigua, tuli talo vaštah. Hyö šiihe mändih taloh, ka šielä tyttö kangašta kudou. Hiän pani heilä šyyvä. Syöttäy šiinä poigie stolašša. Syötti, šanou:

- Ruvekkua krovattih muata.

Ne kun ruvettih krovattih muata, ka šinne bezviesti mändih: šielä oli tyrmä alla.

No ne šinne i mändih. A koissa nuorin poiga šanou:

- Tuatto-muamo, blahosloviet, mie lähen vellie ecčimäh.

Hyö händä blahoslovittih. Heilä on kolmekymmendä vuotta venyt hebone šoimen alla. Hiän šanou:

- Anduat työ tuo hebone miula.

Ka vanhemmat šanotah: - Et šie ni kunna šen keralla piäže.

Hiän otti šen hebozen dai läksi, dai tuli šiihi stolbah šuati, dai lugi, midä oli šiinä kirjutettu. Dai poiga duumaiččou: "Kuin miula on niin paha hebone, ka anna hukka šyöy miun hebozen, lähen šidä tiedä myöt'en". Dai läksi šidä tiedä myöt'en. Matkuau, matkuau, matkuau - tuli hänellä hukka vaštah, šanou:

- Mie šyön šiun hebozen.

- Elä šyö, et šie miun hebozešta hyövy.

Dai ei šyönyh. Dai tuaš läksi matkuamah, daišama hukka tulou vaštah dai šanou:

- Mie šyön šiun hebozen.

- Elä šyö, et hyövy.

Dai hukka ei šyönyh. Dai tuaš hiän matkuau, matkuau - tuli kolmannen kerran hukka vaštah, šanou:

- Nyt kyllä šyön hebozen.

- A šyönet, velli, - šanou, - šyö.

Dai läksi hebozelda šeläštä da ando hukalla hebozen. Hukka rubei šidä šyömäh, a hiän iče läksi ielläh aštumah. Se kun hukka šidä hevoista šöi, šöi, dai šöi loppuh šuat'e, dai šanou: "vuota, lähen kyzyn, kunna tuo poiga läksi". Mäni šen pojan luo, šanou:

- Kunne šie mänet?

- A, - šanou, - meilä oli sadu, da šiihi kävi lindu, še murotti meijän saduo, niin mie läksin eččimäh.

Sanou hukka:

- Nouže miula šelgäh, mie kuin šöin šiun hebozen, niin mie lähen šiula kazakoiččemah.

- Hiän nouzi hukalla šelgäh, ka kun še, velli, läksi mänemäh kikuriekkuo kiändämäh, niin mänöy! Da hukka vei hänen šillä linnalla, missä on še lindu, da šanou:

Mäne ota lindu, lindu on šemmoizešša häkissä, lindu on kaunis, a häkki vielä kaunehembi, vain lindu ota, vain häkkie elä koše.

Dai lähtöy še poiga šidä linduo šuamah. Otti šen linnun käsihinšä, ka paha on näin liduo kandua, a häkki še olis vielä kaunehembi kuin lindu, kaikki hyvin hoikašša on rihmašša kiini.

Hiän rubei šidä rihmua katkuamah, katkuamah — ka barabanat šoittamah, barabanat šoittamah. Dai rahvaš juoštih dai poiga hvatittih. Dai šanotah:

- Kuin et toizelda linnalda šuane šeženmoista hevoista, šilloin siulda piä poikki.

Mäni hukan luo, kerdou hukalla, dai hukka šanou:

- Nouže selgäh.

Dai nouzi, dai läksi hukka viemäh. Mändin šillä linnalla, hukka i šanou:

- Hebone mäne ota tallista, päičet on luašša, vain elä ota päiččilöidä, ota yksi hebone.

Hiän hebozen kuin otti harjašta, ka paha on harjašta vedyä, ka hiän duumaiččou: "Vuota otan päičet". Kuin otti päičet, ka kruunut šoittamah, ka barabanat panomah. Tuldih dai otettih poiga kiini. Kun hvatittih kiini:

- Kuin et šuane toizista muaista, toizista linnoista tänne čuarin tytärdä, niin piäžet piättäš.

Mäni hukan luo. Hukka šanou:

- Nouže šelgäh.

Dai vei hukka händä šiihi linnah, missä on še čuari ta čuarin tytär. Ilda kujn tuli, hukka muuttuu pojakši, dai šuorittih šen pojan kera. Sillä hukalla on skripka, dai hiän niin kaunehesti šoittau skripkalla, d'otta kaikki rahvaš linnalda uinotah. Männäh šen tytön ikkunan alla šoittamah. Se tyttö on kolmien lukkujen tagana. Hiän kaččou niihi šoittajih ikkunašta, kai ripšahtau. Illalla bes's'oda luajitah dai kaikki linnan tytöt tullah bes's'odah. Kuin šielä bes's'odašša hukka šoittau, ka niin kaikki rahvaš uinotah, a še tyttö niin ni ripšahti. Bes's'oda loppu. Dai toissa piänä šamalla tavoin männäh šoittamah čuarin ikkunan alla, ka še čuarin tyttö on ihan hyppyämäššä ikkunašta. Hyö illalla tuaš luajittih beš's'oda, dai še čuarin tyttö tulou bes's'odah, a kun še hukka niin kaunehešti šoittau, niin še tyttö mieldy šiihe toizeh čuarin poigah i mänöy šillä yškäh. Hukka muuttu tuaš hukakši, niäppäi tytön šelgähänšä, da toine poiga nouzi hukalla šelgäh. Hukka kun juošša viuhahutti, šen i nähtih, dai juokši šihi linnah, minne jäi hebone. Hukka sanou:

- Vuota, mie vien tämän tytön šiidä hebozesta.

Hukka lähtöy. Mäni šinne, vei tytön, otti hebozen, da muuttui hukakši, da tembai tytön šekä hebozen, da kuin kikuriukkuo kiändi - šen i nähtih. Mäni hiän šiidä šen pojan luokši. Vei tytön pojan luo, a iče šanou:

- Mie lähen vien hebozen šiidä linnušta.

Vei šen hebozen, hänellä še piäššetäh še lindu klietkan kera, da muuttu hukakši, kiändi kikuriukkuo dai vei hebozen dai linnun. Lähetäh šidä matkah, matatah, matatah - männäh ših šuatle, missä hukka hänen hebozen šöi. Sanou hukka:

- Mie tähä šuat'e šiula kazakoičin, nyt šie täštä mäne, elä vain, ristiveikko, stolban luona magua.

- Erotah poikeš. Poiga matkuau, da tulou šiihi stolbah šuati.

Ku tuldih stolbah da kuin poiga on vaibun, panou linnun, riputtau stolbah, sidou hebozen stolbah kiini, a tyttö da poiga käydih yheššä muata. Hebone kuin stolbua liikuttau, niin telefonalangat soittau sinne tytön luoksi pertih, da tyttö duumaiččou, d'otta pidäy niidä poigie piäštyä, totta šidä telefonalangat šoitetah. Dai piäšti ne pojat krovatin alda. Ne kun vellet kuin šieldä piäštih dai mändih stolban luokši, dai kačotah, d'otta vellellä kaikki on: šekä linnut, d'otta hebozet, dai tytöt. Dai hyö šanotah:

- Tapamma, otamma nämä kaikki.

Da niin i luajittih: leikatah piä da otetah kaikki, a händä lykätäh tien viereh. Dai mändih kodin, šanotah šielä, d'otta hyö kaikki šuadih, i ruvettih vanhembua poigua tytöštä naittamah. Hukka duumaiččou: "Lähen käyn stolbah, jogo hiän še miun prijätteli lienöy piäššyn, eigo hot' ruvennuh stolban luokši muata". Kun tuli hukka šiihe, ka nägöy, d'otta jo on piä leikattu. Lähtöy hukka elävyä vettä eččimäh. Läksi hukka, mäni, kikuriukkuo kiändi da šai elävyä vettä, pezi hyvin prijättelin, valo. Dai virgoi še poiga. Dai hiän šanou:

- Kačo, kun muata rubezit, šilma tapettih da kaikki viedih, da vanhin poiga šiun moržiemešta jo nait. Mäne nyt hyvin ruttoh kodihize.

Hiän läksi kodihinze. Hiän mänöy šinne, ku šielä hiän jo nägöy: ihmizet šyöy, juou, moržien kumardau. Hiän käyt laučan piäh istumah. Tyttö kaččou - še on hänen šulhane, hänen imennoi kolčane on käješšä. Hiän, še moržien, tuli, istuudu šihi šulahaizella yškäh, šanou:

- Tämä on miun piäštän, da tällä mie i mänen miehellä.

Tuatto ajo kaikki muut da pidi pojan hiät, da ruvettih hyö hyvin elämäh.

39. ČAR' DAVIDA

Oli ennen čar' Davida. Hiän kävi saharnoissa muašša nuoristumah, šielä elävyä vettä juomah. Akallah ei tuonun. Akka kun vanheni ta kuoli, niin hiän tuaš uvven ni nait. Toini naini eli, eli tai kuoli. Otti kolmannen, ka kolmaš naini šai pojan. Hiän ei ni malta lähtie matkoilla saharnoih muah, kun niin on hänellä mielehini poika. Pojalla pantih nimekši Ivan-čarejevič. Sai naini toisen pojan, šillä pantih nimekši Petri-čarejevič, tai kolmannen pojan šai, šillä nimekši - Nikolai-čarejevič.

Poikie kun hiän kašvatti, ka ei malttan lähtie saharnoih muaha, ka hiän jo i vanheni da enämpi ei ni kyheyhyni vouzu lähtömäh. Kävelöy da ohahtelou: "En voi lähtie enämpi, nyt kuoloma tulou".

Vanhin poika Ivan-čarejevič šanou:

- Tuatto-muamo, prostikkua-blahoslovikkua milma elävyä vettä eččimäh.

Häntä prostitah-blahoslovitah, tai hiän lähtöy. Annetah hänellä parahat vuattiet, miekat, millä čuari ennen liikku. Hiän lähtöy. Mänöy tuon pitkyä, tämän lyhyttä, ka tulou kolme tietä vaštah: yhteh stolppah on kirjutettu, jotta elävyä vettä, toiseh, jotta zmejan kera pellošša toruamah, a kolmanteh, jotta neiččyön kera muate.

Ivan-čarejevič: "Lähen neiččyön kera muate" - Mänöy, ka tulou neičyt vaštah, kaunis, kai kullašša, hopiešša, šanou:

- Tule, tule, Ivan-čarejevič, šilma olen vuottan, kai kolme vuotta jo ruoka on ollun stolalla.

Tytär šyötti, juotti, viey hänen šänkyh rnuate, šänky kaunis–kaunis, jotta hirvie!

- Nouše, - šanou, - šänkyh muate.

Ivan-čarejevič kun noušou, ka pogrebah i lankieu. Sinne kun pučkahti, ka šielä mieštä hos kuin äijä. On šekä herrua jotta talonpoikua. Sanotah: "Ken tuli?". Kačotah - ka Ivan-čarejevič. šanotah: "Ohoh, puutuit ni šie tänne, tiälä suat kyllälti märkyä kagrua šyvvä".

Toine poika koissa kokistelou, jo hänellä himottau muailmalla, kun ei velliekänä kuulu kotih, tai šanou muamolla-tuatolla:

- Tuatto-muamo, prostikkua-blahoslovikkua milma elävyä vettä kaymäh.

Häntä šuoritetah tuaš, ta lähtöy niinkuin vanhempi velliki, mänöy niih tiešuaroih.

- Yhteh on kirjutettu: elävyä vettä, toiseh - pellossa zmejan kera toruamah, jälelläh tulošta ei ole tietuo, a kolmanteh - neiččyön kera makuamah. Perti-čarejevič duumaiččou: "A lähen neiččyön kera makuamah".

Neiöyt jo vaštah tulou, šanou:

- Tule, tule Petri-čarejevič, šilma kuuši vuotta vuotan, et tule, kyličči kävelet.

- Hm, - šanou Petri-čarejevič, - vašta koistani läksin.

Viey neičyt tuaš kotihih, šyöttäy, juottau kylläsekši (kylläsekši hiän šyöttäy hos pogrebah pannessa), viey muate.

- Nouse, - šanou, - muate rupiemma.

Petri-čarejevič noušou, ka pogrebah ni pučkahtau. Tuaš šielä

mieštä hos kuin äijä, tai hänen velli šielä! Vellelläh kättä antau. Sanou velli:

- Tai šie tänne? Nyt kačo olemma tilašša!

Nikolai-čarejevič še oli pahin poika tuatolla ta muamolla.

Häntä ei šuvaittu koissa, Tuhkimus-Tähkimyš oli, kiukuanperissä tuhkien kera. Tai Tuhkimus-Nikolai-čarejevič, hänellä on jo kahekšantoista vuotta, pyrkiy elävyä vettä eččimäh:

- Tuatto-muamo, blahoslovikkua milma, kun ei ni toisesta vellestä tulijua tullun.

- Kunne šiušta läksijäštä, pisy kiukuallaš, kun ei ni toisista mitänä rodiutun, - šanotah tuatto tai muamo.

Nikolai-čarejevič lähtöy. Annetah hänellä paharaiska heponi, kläyččy. Ajau Nikolai-čarejevič aitojen peräh. A hiän kuulou, jotta hänellä on äijä väkie. Hiän ottau tai ruaššaltau hepozelta nahkan korvih, šanou:

- Korpit, voronat, muamon-tuaton hevoista šyömäh!

Lennetäh korpit, voronat hevoista šyömäh. Hiän kun vihelti, ka tuli šiih hänellä heponi, karva kultua, toini hopieta, kolmannel ei ni sviettua! Lähtöy šillä hepozella ajamah. Tulou ših šamah tiešuarah, mih velletki oli ajettu. Kaččou-yhteh tieh on kirjutettu: elävyä vettä, toiseh - zmejan kera toruamah, kolmanteh - neiččyön kera makuarnah.

Duumaiöčou Nikolai-čarejevič: "Kunne milma on työnnetty, ka sinne mänenki". Lähtöy šitä tietä, mi juohattau elävyä vettä eččimäh. Lähtöy hiän šitä matkuamah. Matkuau päivän, matkuau toizen, jo kolmannen, ka tulou talo vaštah, kukon kannakšilla pyöriy, kanan varpahilla. Šanou:

- Talosen-malosen, myöštäyhy, maloštauhu, matkamiehen yöšijakši, vaipunuon vakaušijakši.

Talo myöštyy. Astuu Nikolai-čarejevič perttih. Kaččou- šielä akka hyvin šuurinenäni alko pauhata:

- Huh, huh, tulipahan venyähen verta šyvväkšeni, juvvakseni.

- Oho šie, huora-kurva, - šanou Nikožai-čarejevič, – šöisit matkamiehen šittoneh-kusineh, hikineh, väkineh. Kyžyn lämmittäsit, kylvettäsit matkamiehen, pehmiempi olis ičelläs šyvvä.

Akka šanou:

- Oho, ken olet šie noin ošava šanoja?

- Mie olen, - šanou Nikolai-čarejevič, – Davida-čuarin nuorin poika.

- Ohoh, - akka šanou, - kun olet lähini heimolaini, mie olen Davida-čuarin vanhin čikko. Kunne, läksit, poikazen?

- A läksin, - šanou Nikolai, - saharnoista muašta elävyä vettä käymäh, kun tuatto-muamo ruvettih vanhenomah.

- Aijä šinne on männehie, vain vähä šieltä on tullehie. Miun ukko kun kävi, niin hepozelta häntä šyötih.

Kyselöy akka šanomie: "Kui šielä nyt velli eläy, jo ammuin ei käy tiälä".

Šyötti, juotti pojan, anto hänellä toisen hepozen, šanou:

- Nuorin sizäreni eläy šielä läššä, ka hiän juohattau.

Nikolai-čarejevič ajau tuaš tuon pitkyä, tämän lyhyttä, tulou talo šenin vastah, pyöriy kukon kannakšilla. Hiän tuaš šanou:

- Talosen-malosen, myöštyhy, maloštauhu, matkamiehen yöšijakše, viluhizen lämpimäkše, vaipunuon varakše.

Talo i myöštyy. Mänöy pirttih. Sielä akka nenälläh kekälehie liikuttau, šanou:

- Tuli tuaš venyähen verta šyvväkšeni, juvvakšeni.

- Oho šie, huora, šie šöisit matkamiehen šittoneh-kusineh, hikineh, väkineh — parempi šyöttäsit, juottasit matkamiehen, kylvettäsit, niin olis ičelläs pehmiempi syvvä.

- Oho, ken olet niin ošava šanoiltaš?

- Olen Davida-čuarin nuorin poika.

- Oletpahan lähini heimolaini, mie olen Davida-čuarin keškimmäine čikko. Kunne läksit, poikan?

- Läksin elävyä vettä eččimäh, kun tuatto-muamo ruvettih vanhenomah.

- Oo, - šanou, - äijä sinne on männehie, vähä sieltä tullehie.

Miun ukko kävi, ka hepozelta häntä šyötih.

Syötti, juotti, kostitti pojan, sanou:

- Jätä hepozeš tähä, mie annan Siufa toisen hepozen. Kun jälelläh tulou kiireh tulla, niin levähtänyöllä hepozella piäset.

Nikolai-čarejevič hepozen heitti, läksi tuaš ajamah.

Ajau päivän, toizen, jo kolmannen päiväykšen. Illalla tulop talo vaštah, pyöriy tuaš kukon kannaksilla, kanan varpahilla. Sanou Nikolai:

- Talosen-malosen, myöštäyhy, maloštauhu matkamiehen yöšijakši, viluhisen lämpimäkši, vaipunuon vakausijaksi.

Talo myöštyy. Aštuu taloh, šielä akka kiukuata havuou, sanou:

- Huh, huh, tulipahan venyähen vertä šyvväkšeni, juvvakseni, jo ammuin en ole šuanun.

- Oho, šie, huora-kurva, bliädi, - šanou, - šöisit matkamiehen šittoneh-kusineh, hikineh, väkineh - parempi šyöttäsit, juottasit, kylyn lämmittäsit, kylvettäsit, niin pehmiempi olis syvvä.

- A ken olet moini ošava šanoiltaš?

- Olen Davida-čuarin nuorin poika.

- Oletpahan lähini heimolaini, mie olen Davida-čuarin nuorin čikko. Kunne läksit, poikan, näin pitällä matalla?

- Läksin elävyä vettä eččimäh, kun tuatto-muamo vanhettih, jotta nuorissuttais jälelläh.

- Aijä on šinne männehie, vain vähä on šieltä tullehie. Miun ukko kävi, ka hepozelta häntä šyötih.

- Etkö, tätizen, tiijä, kuin šuaha šitä vettä?

- En, poikan, tiijä, vain mie annan šiula šen hepozen, kulla miun veikko kävi šielä, heponi tietäy. Mie šanon vain šen verran, jotta kun mänet täštä šiniseh liettieh (peskuh), nin heponi juohattau ielläh.

Mänöy Nikolai, ajau šinizeh liettieh, ka heponi šanou:

- Pane, - šanou, - šilmäš umpeh, kiinitä hyvin, lyö vielä paremmin, jotta mie piäšen mereštä piäšičči.

Poika niin ruatau. Ajetah meren šuareh. Suari on hyvin kaunis, heinä kultani kašvau, okšat puissa kultaset. Heponi šanou:

- Sie rupie muate ta makua niin pitälti, kun mie en hirnunne.

A iče heponi mänöy kultaista kuluo, hopiesta heinänpiätä šyömäh. Päivä šijautu. Hepone hirnakoičči. Poika hyppäi ylähäkši - Sanou heponi:

- Hyppyä šelkäh, lyö hyvin, kiinitä vielä paremmin, jotta piäšemmä mereštä piäličči.

Niin Nikolai löi hyvin, kiinitti vielä paremmin tai ajetah meren poikki, tai vielä steklazen linnan šeinän piäličči čuarin kaivon luokši. Sanou heponi pojalla:

- Nyt kun mänet, kai ollah ovet kahallah, čuarin tytär makuau, hänen pielukšissa on kakši butilkua - toini on mušta, toini valkie, ota ne, vain muuta ni mitä elä liikuta.

Mänöy Nikolai-čarejevič, aštuu yhekšänteh kerrokšeh, matalla šielä oli šyömyä, juomua stolat täyvet, hiän ni mitä ei košeta. Mänöy čuarin tyttären kamarih, ka tämä šielä pal'l'ahin nahkoin makuau čirhottau. Poika ottau butjlkat, kaččou, duumaiččou: "Et še kyllä jiä čärähyttämättä". Tai ottau ta čärähyttäy tyttären ta iče kiirehäizešti juokšou hepozen luo.

Kaččou - ka heponi on umpivereššä. Sanou heponi:

- En käšken ni mitä koškie, a šie et ollun koškomatta, kačoi nyt, min čuudon luait. Ota čuarin kaivošta vettä, luo miula kolme kertua piällä.

Poika luou. Veri katou, ka vašempah kantapiäh vähäzen jiäy. Lähetäh kiireheššä ajamah, ka hepozen kapie (še verini), koški linnan šeinäh, ka šeinä halki. Siih paukahukšeh čuarin tytär havaččiutu.

Čuarista lähettih ajamah pojalla jälkeh. Heponi šanou:

- Kiinnitä hyvin, lyö paremmin, jotta piäšemmä pakoh. Poika lyöy. Ajetah kiireheššä, tätih vajehtau hepozen, ei ole aikua kostimah, ajau ielläh. Kaččou-jo ollah čuarin voiskat läššä. Piäšöy toizeh tätih, tuaš vajehtau hepozen, ajau ielläh kolmanteh tätih, vajehtau hepozen omah hepozeh da ajau stolpah šuahe, da piäšöy rajan toisella puolen. Tai čuarin tytär piäšöy stolpah šuahe, vain rajašta piäličči ei voi tulla. Rajan toizella puolen alkau haukkuo, šanou:

- En voi nyt tulla šillä puolen, vain viärys viäryvven piällä piäšöy, vielä puutut miun käteh!

Tyttö läksi ajamah jälelläh, a Nikolai-čarejevič duumaiččou: "Lähen vielä zmejan kera toruan". Otti ryyppäi elävyä vettä, ka tuntou, kun hänellä väkie lizäyty. Mänöy zmejan luo peltoh. Kaččou - kun on väkie kuatun muštanah muašša. Kyšyy:

- Voitko ken vaššata, mintäh on täh äijän rahvasta kuattu?

Yksi vähäzen noštau piätä, šanou:

- Zmeja noužou muašta, niin še tappau äijä rahvašta.

Mänöy toizeh peltoh, tuaš kyšyy:

- Voittako ken vaššata, mintäh on äijän rahvašta kuattu?

Yksi vähäzen piätä noštau, šanou:

- Zmeja noušou pellosta, še tappau.

Kolmanteh mänöy, ka šiel on vähemmä kuattu rahvašta. Kešellä peltuo on stoila, missä hevoista šyötetäh, da šatra, missä ičellä levähtyä. Hiän sitou hepozen stoilah, a iče ojentautuu levähtämäh šatrah. Yksi raanennoi noušou pellošta istumah, pakauttau:

- Ken ollet, poikan, ka ennen päivänlaskuo šiulaki šurma tulou.

Rupei päivä laškomah, tai Zmeja noušou pellosta šemmoizen karjehen kera:

- Ken on tullun muate miun šatrah, ken on ruohtin miun stoilah panna hepozen?

Nikolai-čarejevič noušou:

- Ka elä šie häntä šittoneh syö! Davai myö ajamma heposillana kiistah. Kumpasen heponi iellä vaipunou, sillä loppu.

Ajetah kerta pellošta ympäri. Zmejan heponi lankieu polvillah. Ajetah toini kerta - tuaš lankieu. Kolmas korta kun ajetah, ka kokonah lankieu. Nikolai-čarejevič ottau ta panou zmejan heposineh päivineh kolmekši palakši, a iče mäni zmejan šatrah muate.

Makai yön. Huomenekšella nousi, ka rupieu eččimäh sitä loukkuo, mistä zmeja nouzi. Ecčiu, eččiu, ka näköy, kun on pieni loukkoni muašša, niinkun värttinän kannalla pissetty, Siinä on liinani nuorani. Hiän kun nuorašta vejältäy, ka avautuu vaškini ovi da vaškini mosta. Hiän matkuau vaškista mostua myöten, tulou vaškini dvorčča vaštah. Mänöu dvorččah - ka tyttö kaunis, kankašta kutou, šanou Nikolai-čarejevičilla:

- Terveh, terveh, Mikola-čarejevič, tuaton tapoit, ka muamuo et tapa, muamo on etevämpi. Vain kun ottanet moršiemekses, niin tapat i muamon.

- Otan, - šanou Mikola, tulleššani, nyt mänen vielä ielläh.

- Mäne, mäne, - šanou, - on miula šielä toini sizär.

Mikola-čarejevič matkuau ielläh, ka tulou hopieni dvorčča vaštah. Mänöy dvorččah, ka vielä kaunehempi tytär kutou kankašta.

- Terveh, terveh, Mikola-čarejevič, tapoit tuaton, ka muamuo et tapa, vain kun ottanet moršiernekšeš, ka tapat ni muamon.

- Otan, - šanou, - ka mänen vielä ielläh.

- Mäne, mäne, - šanou, - kolmannen sizären kera eläy muamoni.

Mänöy Mikola-čarejevič. Tulou kultani dvorčča vaštah. Aštuu šiämeh, ka niin kaunis tytär kutou kankašta, jotta hiän kai pöläštyy (vain ihastunko lienöy niin äijän). Sanou tytär:

- Tulet, tulet Mikola-čarevič! Tapoit tuaton, ka tapat ni muamon, kun ottanet miun akakšeš.

- Otan, otan, — šanou Nikola-čarejevič, - ota šormukšeni.

Ottau nimettörnäštä šormešta šormuksen, antau tytöllä. Tyttö antau oman šormukšen Mikolalla, šanou:

-- Nyt kun muamo tulou, niin šiun paikalla šiihi tappau, vain šie pyri prostiutumah kuulla ta päivällä, niin hiän kun laškou, niin mäne sarajalla, šiel on kakši butilkua: toini musta, toini valkie, juo vezi valkiešta, a tilalla kua mušta vezi.

Ei keritä i šanua loppie, kun tulou viuhahtau akka tai pačkuau Mikolan muaha. Kerozen piällä tahtou aštuo, ka sanou Mikola:

- Elä vielä tapa, piäššä kuulla ta päivällä prostiutumah.

- Mäne, - šanou akka.

Mikola rnänöy, noušou sarajalla, juou valkien vejen, muššan panou šijah. Tulou, niin on väkövä, kai kultani late henšuu (uppuou). Ottau pačkuau akan lattieh, puristau keroista.

- Mie nyt šiun tapan!

- Mie kun šiun piäššin prostiutumah, niin piäššä šieki milma.

Piäštäy häntä Mikola, ka akka mänöy ta juou kuolien vejen ta šiihi i halkei. Piäšöy henkitoreissah kynnykšellä, karjuu tyttärelläh:

- Ved'ma, šöit!

- Pihalla on tukku keluo (puuta), - šanou tyttö. - 0n hänellä vielä äijä sukulaista, polttakka häntä täššä, niin ei voija meilä ni mitä.

Poltettih akka. Tyttö ottau šulkkupaikan. Löi ristih-rastih šillä huonehie, ne muututtih kultajiäličäksi, kiäriy šen paikan šiämeh, antau pojalla ta šanou:

- Kun minne mänemmä, niin kun tämän levität, niin šamanmoini koti tulou.

Männäh toizen sizären luo. Toini sizär šenin lyöy šulkkupaikalla huonehie: "Muuttukkah tämä jiäličäkši",-šanou. Ne i muututah. Kiäriy paikkah, antau Mikolalla. Männäh kolmannen sizären luo. Tämä šenin lyöy ristih-rastih huonehie, tuaš muuttau huonehet jiäličäkši. Lähetäh matkah, nouššah mualla. Tullah tuaš stolpan luo. Sanou Mikola tyttärillä: - Työ vuottakkua täššä, mie lähen vielä neiččyön kera makuamah, en jätä tätä i kolrnatta reissuo käymättä.

Mänöy, ka tulou neičyt jo vaštah, kai itköy, Sanou:

- Tule, tule Mikola čarejevič, kyličči kävelet, et tule miun luo.

"A olen mie šiun moizie kraalečkoja nähnyh", - duumaiččou.

Tytär šyöttäy, juottau, lähetäh muate. Sanou tytär: - Nouše šänkyh.

- A emäntä noušou iellä, - šanou Mikola.

- Nouše, nouše, ei sielä i mitä ole, - tytär šanou.

- Ka etkö šie šiitä nouše!

Ottau ruaššaltau ta pačkuau tyttären šinne.

Mušikkajoukko hypätäh (niitä on jo šata kolmekymmentä mieštä):

- Ken tuli, ken tuli?

Kun nähäh, jotta še samani ved'ma, kumpani hiät suatto, - riivitäh tukista, käzistä, peršieh potitah häntä.

Karjuu pogrobašta:

- Lase, hyvä mieš, ota milma pois! Tule miun kera elämäh, mie olen čuarin tytär!

- Suuhu mie siula kusen! Sano avuamet, jotta piässämmä pois rahvahan!

Avai, ka sielä on papin poikua, kupčan poikua, ka šieläi hänen vellet. Zdorovaiččou veljien kera.

Tytär itköy ta pyrkiy. Sanou Mikola, jotta anna podpiskaš, jotta ni ketä rahvašta et enämpi vaivua, a iče suat jiähä. Kun kuullen, jotta šie tämmöistä pelie piet, ka vielä myö šiut opaššamma.

Antau tyttöu podpiskan, ta lähtöy Mikola vellieh kera. Tullah tuaš stolpah. Sen tytön kuvan revittelöy kolmannesta tiestä. Lähetäh matkah ielläh. Mikola-čarejevič on niin vaipun, jutta ei voi matata. Sanou vellilöillä:

- Levähtäkkä vähäzen.

Ruvetah levähtärnäh. Kasköy Mikola piätä ecčie moržiemellah, šiihi ni uinuou bohaterskoih uneh. Ei kuule ni mitä.

Vellet paissah:

- Meitä tuatto ennen hyvänä piti, a myö mänernmä nyt kotih ilman mitäi. Tappakka velli.

- A emmä tapa, - šanou toini velli, - šitokka kiät puuhu kiini ta lykäkkä mereh. Sinne hiän iče kuolou.

Moršien itköy, noššattau, ei Mikola kuule. Vellet šivotah Mikolua šuureh keloh ta lykätäh mereh. Otetah naizet ta männäh kotih.

Mikolua tuuli kuletteli merellä, ka viey häntä toizeh muaha. Päivä on hyvin kaunis, tyyni. Näköy čuarin tyttö ikkunašta merellä plavinan. Sanou čuarin tytär piijoilla:

- Mänkyä käykyä kaččokkua, mi plaviu merellä.

Männäh piijat šouvetah, kačotah - mužikka, tai häntä šouvvetah rantah. Šanotah čuarin tytöllä: niin i niin, mužikan toimma.

- Lähen, - šanou čuarin tytär, - kačon, mi hiän on mužikkoja.

Kaččou, čarskoissa vuattiešša on mieš, čarskoi miekka, kuottelou kormanoja - ka butilkal prizkaiččou šillä, ka mieš kai muštenou. Kuottelou toista kormanuo, ka toini butilka. Prizkaiččou šillä, ka mieš hyppyäy pystyh.

- Huh, huh, kun viikon makain!

- A olizit vielä viikomman muannun miutta pahatta.

Mänöy poika leškiakkah. Sanou:

- Anna, akkazen, šyvvä ta ota elämäh.

Otti akka häntä, anto šyvvä. Poika rupei muate, makai päivänlaškuh šuate. Noušou, mänöy pihalla kävelömäh, kuulou itkuo.

Mänöy kyšyy akalta:

- Mitähän linnašša mänöy tuammoini itku?

- A, - šanou akka, - čuarin tytärtä annetah kolmipäizellä zmejallav šyötäväkši. Jo vietih meren rantah.

Sanou poika leškiakalla:

- Anna miula kolme kuožalipiätä villua.

Antau akka. Hiän ottau hivou miekkah, lyöy ne kaikki kuožalit poikki, šanou:

- A lähen, - šanou, - kuottelen vielä voimieni.

Lähtöy, mänöy meren rantah, šielä čuarin tytär istuu ta itköy.

Sanou poika:

- Eči piätä miulta. Mitä nähnet, niin šano miula.

Tyttö eččiy. Alkau meri lainehtie. Kerran tuli vetenä, toizen lumena, kolmannen tulena. Nouzi kolmepäini zmeja mereštä, heponi hänen polvizillah lankei, karjahti Zmeja hepozellah:

- Mitä hiiškut, hiijen elävä, korškut, konnan ruoka? Ei ole muita mualla varattavie, kun Mikola-čarejevič, tai šen luita korppi ei ole tänne kantan.

Hyppäi Mikola:

- Hauku mieštä šilrnissä, elä šilmien takana!

- Puhu puhtahašta puaruštaš rautani tanner torata, - šanou zmeja.

- A ei rapamaroilla tannerta, kačo kun kotis palau!

Zmeja kun kačahti, ka hiän zmejalta piät poikki. Panou piät kiven alla, muun runkon mereh.

Tyttö pyrittäy häntä kotih:

- Lähe tuaton luo, mie šiun, šie miun, rupiemma yheššä elämäh.

- En lähe, miula on jo moršienta kyllälti.

Mikola mänöy jälelläh leškiakkah makuamah.

Čuari ihaštu, kun tyttö piäsi. Luati piirut-bualut, kuččuu kaiken rahvahan šyömäh-juomah. Sielä vesselyijäh.

Mereššä zmeja šiänty, työntäy čuarih kirjazen, jotta "miun vellen tapoitta, jesli että anna tytärtä miula šyvvä, niin šyön koko linnan".

Čuarih tuaš šuru lankei! Sitä itetäh kaikin, koko linnan väki. Mikola tuas päivänlasun jälkeh mänöy pihalla, kuulou itkuo. Tulou pirttih, kyšyy leškiakalta:

- Mitä linnoveh itköy?

- A itetäh, kun kuušipäini zmeja tulou čuarin tytärtä šyömäh.

- Anna miula villua kuuši kuožalipiätä.

Leikkai villapiät ta läksi meren rantah. Sanou tytöllä: - Eči piätä, a mitä nähnet, niin šano miula.

Alko meri volnuiččiutuo. Kerran lumena, toisen vetenä, kolmannen tulena. Nousi zmeja mereštä, ka heponi lankei polvisillah.

- Mitä hiiškut, hiijen elävä, korškut konnan ruoka? Ei ole muita varattavie, kun Nikolai-čarejevič, tai šen luita korppi ei tänne kantan.

Hyppäi Nikolai:

- Hauku mieštä šilmissä, elä šilmien takana!

- Puhu puhtahašta puaruštaš rautani tanner šotua käyvä.

- Ei rapamahoilla pie rautatannerta, kačo kun kotis palau!

Zmeja kun kačahti, hiän šillä aikua piät poikki. Pani piät kiven alla, muun runkon mereh.

Tyttö moliu:

- Tule meilä, mie šiun, šie miun, tuatto kuččuu, ei piäššä!

Mikola ruaššalti iččeh pois tyttären šepäilyštä i läksi leškiakkah muate.

Čuari tuaš ihaštu. Luati piirut-bualut. Kučču rahvahan piruimah. Sielä pietäh iluo puoleh päiväh.

Mereššä viimeni zmeja šiänty, työntäy viessin, jotta "vellet tapoitta, ka ei ni tyttö šyömättä jiä. Että vain työntäne meren rantah šyötäväkši, niin koko linnan šyön". Tuaš čuarih šuru lankei, itetäh koko linnoveh. Mikola noušou makuamašta, kävelöv pihalla. Kuulou, tuaš linnoveh itköy. Kyšyy leškiakalta:

- Mitä apieta tuaš linnoveh pitäy?

- Pietäh, kun čuarin tytär on annettu yheksipäisellä zmejalla svötäväkši.

- Anna yhekšän kuožalipiätä.

Antau lešikiakka tuaš yhekšän kuožalipiätä. Hivou -Mikola miekan. Lyöy kuožalija, kahekšan šuau poikki, yheksättä ei ni suanun.

- Lähen, - šanou, - hot' ei tämä kerta männeki imehittä-kummitta.

Mänöy rantah. Sanou tytöllä:

- Eči piätä. Mitä nähnet, šano miula.

Tyttö eččiy piätä. Alko meri volnuiččiutuo. Kerran tulou lumena, toisen vetenä, kolmannen tulena. Nousou zmeja merestä. Heponi polvizillah lankieu. Karjahtau zmeja:

- Mitä hiiškut, hiijen elävä, korškut, konnan ruoka? Ei ole muita mualla varattavie, kuin Mikola-čarejevič, tai šen luita korppi ei ole tänne kantan.

Hyppäi Mikola:

- Hauku mieštä šilmissä, elä šilmien takana!

- Puhu puhtahašta puaruštaš rautani tanner šotie.

- Ei rapamaralla pie tannerta. Kačo kun kotis palau!

Žmeja kačahti, hiän vejälti miekalla, ka kahekšan piätä poikki, yhekšäš jäi. Zmeja puri kiän. Čuarin tyttö šito kiän šulkkupajkalla. Toreuvuttih uvveštah, Mikola vejälti viimesen piän poikki. Čuarin tytär moliu:

- Lähe čuariksi, en eruo mie šiušta.

Mikola d'erniy čuarin tytön kiät kaklaštah, mänöy leškiakkah. Čuari haukkuu tytärtä:

- Mintäh et tuo šulhasiksi, jo kolmannen kerran piäšti surmašta!

Kun ei, - šanou tyttö, lähe, niin min mie voin.

Čuari luatiu tuaš piirut-bualut. Kuččuu kaikki šinne rujot, rammat, verišokiet. Leškiakkaki šinne piätyy mänömäh. Kyšyy čuari

- Joko kaikin, koko linnan väki on tiälä? Onko demmoni mieš, kumpani piäšti miun tyttären kuolomašta?

Sanou leškiakka:

- On miun luona mieš, kumpani kolme kertua kävi zmejua tappamašša ta lähtiessäh löi aina kuožažipäitä poikki.

Čuari työntäy kakši koriettua Mikolua käymäh. No Mikola nossatetah ta viimein hiän lähtöy. Čuari kun hyvällä mielin ottau vaštah, kostitah šiinä, šyvväh, juvvah, šanou Čuari:

- Ota koko linna ta rupie čuariksi. Mie olen jo vanha tai kykenemätöin čuariksi, a šiunmoini mieš olisit paikallas čuarina. Ota tyttäreni, kaikki annan šiula.

- En ota, eikä miušta oie čuariksi. Naižie miula on jo entisie kyllälti, - šanou Mikola.

- Milläpä mie šiun hyvitän? - čuari kyšyy.

- Ei miula muuta pie kun kakši saltattua ta niillä kun annat den'gua niin äijän, jotta myö tulemma toimeh ielläh matatešša.

Čuari antau saltatat ta den'gat ta niin hyö lähetäh taivaltamah ielläh. Šanou saltatoižla Mikola:

- Nyt pitäy miän piäššä mereštä poikki, vain kun mie en kuollun yhen puun kera kikluassani, niin lähen mie kyšyn čuarista vielä viisi puuta, niistä luaimma lautan ta šillä lähemmä merellä.

Niin hiän ni ruato. Otti puut, löi ne lautakši, ta lähettih plavimah. Ajellah, ajellah merellä, ka tullah kotirantah. Nouššah leškiakkah. Siinä eletäh yön ympäryštä. Huomenekšella Mikola käšköy toisella saltatoista oštua rokosinua kolme värččie, kolme šieklua ta kolmet luapottimet. Saltatta tuou rokosat, šuoritah niih rokosoih, pannah šieklat piähä, luapotit jalkah, lähettih čuarih näyttelömäh. Lähtiessäh Mikola-čarejevič kyšyy leškiakalta:

- Vieläkö Davida-čuari eläy?

- Vielä eläy, - leškiakka šanou, - vai hiän on jo ylen vanha, ei piäše ni liikkumah.

- A missäpä Čuarin pojat?

- Kakši tultih muailmalta jälelläh, tuotih kolme tytärtä. Kakši tytärfä mäntih čuarin pojilla miehellä, a kolmaš kävelöy muššissa. ei mäne ni kellä, vuottau Mikola-čarejeviččua.

Näijen tietojen keralla lähettih. Mikola-čarejevič šoittau, a saltatat pžäššitäh. Hiän näköy muamoh tai tuattoh, - vanhettu on jo äijälti, oma moržienki kävelöy šiinä allapäin pahalla mielin. Jo duumaiččou: kun olis ottua da tunnustautuo ta ruveta yhesšä elämäh. Ei keritä i kunne, kun merestä tulou laiva, ajau čuarin rantah. Lähtöy čuari (vanhin poika on nyt čuarina) kaččomah, mi laivojah laski rantah. Hal'l'akat on levitetty čuarin pihašta rantah suate. Hyppyäy čuari šl'upkah tai šouti laivah. Kun rupei nousomah šl'upkasta laivah, kiät nostau laivan laitah. Kaksi brihaččuista nelläntoista vuvven vanhua tullah kaččomah ta kysytäh muamoltah:

Hoi muamo, suutimmako myö diädän kera, niinkuin hiän šuutti tuaton kera?

- Suuttikkuap vastuau muamo, vain elkyä aivan niin kipiesti.

Pojat rapsatah diädältä sormet poikki. Čuari tulou voivotuksen ta kiruomisen kera pirttih. Sanou niin i niin: Mi diädä mie heile olen, tämmöini sutka piettih.

Mikola-čarejevic niin jäpsähtäy, kai soitto kirpuou kiästä. Lähtöy Petr-čarejevič kaccomah. Astuu hal'akan laitua, hyppyäy šl'upkah, Samoin rupieu noušomah. Tuafš brihacut tullah kysytäh muamolta: - Suutimmako, muamo, diätän kera, niinkuin hiän Suutti tuatan kera?

- Suutikkua, vain elkyä niin kipiesti.

Pojat rapsatah sormet poikki.

Tulou diädä tuaš voivotukšen ta kiruomisen kera: "Mi diädä mie olen heilä!"

Mikola-čarejevič kaččou ajan tulleheksI, sanou saltatoila:

- Tämä laiva on tullun milma käymäh. Nyt pitäy miun lähtie. Työ ottakkua hal'l'akat (verkani še oli) vuatteiksena.

Läksi. Aštuu keški hal'l'akkua. Čuarin ikkunašta kačotah, šanotah:

- Tuolta še piä leikatah.

A Mikola-čarejevič noušou laivah, ta lähetäh omien poikien ta mučoin kera ajamah, tai starina loppu.

40. HARAKKASTARINA

Čuarilla oli kolme tytärtä ta yksi poika. Čuari ta čuarin akka kuollah. Hyö kuolintauvissah šanotah pojalleh, jotta "elä ota akkua", ta tyttärellä, jotta "elä ota ukkuo, kun on millä elyä". Heilä on yksi vanha ukko palvelija. Sillä oli nimi Uškollini Jušši, joka taluo ohjasi. Hyö elettih šiinä vähäni aikua, ta heilä oli myöš palvelušväkie ta oli yksi kamaripiika. Piika rupei pölyjä pyyhkimäh lapšien kamarista ta avasi ikkunan. Ikkunašta lenši šišäh harakka ta muuttu miehekši. No hyö šiinä hämmäšty, jotta mikä nyt ihme, kun harakka lenši ta miehekši muuttu. Niin i käšettih vierašta istumah, niinkun ainaki. Ja vieraš istuutu ta alko kos's'uo moršiemekseh vanhinta tytärtä. Velleh ta toiset sisaret šanottih, jotta kun vanhemmat kuoli, ni hyö ei käšetty männä naimisih. No mieš šano tyttärellä, jotta "kun et tule miula ta että anna, nin suanko olla vaikka yötä?". Hyö šanottih, jotta "kyllä šie yötä šuat olla, vain ei tytärtä anneta". Syötettih, juotettih vieraš ta käšettih muata. Huomenekšella nousou piika, keittäy čaijut ta ajau tyttärie ta poikie syömäh ta juomah. Mänöy vanhempua tytärtä kuččumah, ta sitä ei ole ni missä. Eikä ole vierašta. Harakka oli vienyn vanhemman tyttären. Nyt toiset tyttäret ta pojat piätti, jotta pölyjä pyyhkiessä ei šua konšana avata ikkunua.

Šiitä päiväštä, kuin vanhin tytär katosi, kulu vuosi. Piika tuaš pikkusen lonkasi ikkunua, jotta šormi välih mänoy, kun rupei pölyjä pyyhkimäh. Harakka tuaš lenti ravosta pertih ja tuaš muuttu mieheksi, niinku viimeki vuotena. Poika ta tyttäret hätäyvyttih, jotta tuaš še tuli tytärtä viemäh. Harakka alko kos's'uo keškimmäistä tytärtä. Hyö vaššatah, jotta "ei anneta, kun meiltä viime vuonna harakka vei vanhemman tyttären". Niin vieraš pyrki yökši. Hänet šyötettih, juotettih, muata hantä pantih. Piika noušou huomenekšella. Ei ole vierašta eikä keškimmäistä tytärtä. Piika noššattau kaiken talonväjen. No tytär on katon ta vieraš on katon. Heilä on paha mieleštä, kun sisär kato. Piikua varotetah, jotta "olkah vaikka kuin pakšu pöly, nin jotta vain et enämpyä avuais ikkunua". Sisär ta velli ollah pahoillah, kun hyö jiätih kahen.

Vuuven kuluttuo, kun on kaunis kešä, piika tuaš rupieu pyyhkimäh pölyjä ta avuau ikkunua šen verran, jotta kärpäne razvošta mahtuu. Šiitä ravošta lentäy harakka ta muuttuu miehekši. Se rupieu kos's'omah nuorinta tytärtä. Velli šiäntyy harakan piällä ta šanou, jotta "nyt šuat lähtie poisš. Se ei lähten. (Velli luulou, jotta še on šama harakka, mikä vei muutki sivsarukšet ta nyt tuli viimestä ottamah". Vieraš ei lähten pois. Siihi hiän yökši jäi. Piika noušou huomenekšella. Nuorin tytär on katon. Ne mäni männeššäh. Niitä ei kuulu, ei nävy. Velli jäi yksinäh ikävöimäh. Muutarnana päivänä še poika kävelöy kaikki čuarin huonehet ta palatsit, mitä on. Hiän näköy yheššä huonehešša avuamen reijän. Avuanta ei mistänä löyvvä. Tiettäy šepäššä avuamen, jotta šaisi oven auki. Poika avuau oven. Sielä on aivan tyhjä pikkaraini huone. Ei ole muuta kuin pal'l'ahat šeinät ta pieni ikkuna. Poika ajattelou: "Mitä tuaštaki on lukittu, kun on aivan pal'l'ahat šeinä", – ta läksi pois šiitä huonehešta. Kaččou - oven piällä on pikkaraini tilkku. Ottau ta kohottau šitä tilkkupalua. Sielä on valokuva. Hiän kun näki šen valokuvan, nin šilloin kuatu šelälläh. Se oli niin kaunis. Valokuvan toisella puolella oli kirjutettu: "Marija prekrasnoi devuška". Poika kaččo tarkkaseh šen valokuvan, jätti oven piällä paikallah šen. Sanou uškollisella palvelijalla:

- Miun šiitä Marija prekrasnoi devuškašta pitäy šuaha moršien.

Ukko šanou:

- Sie et šitä šua. Ennen tuattoš oli viittä viisahampi, kuutta kuulusampi, ta šekänä ei šuanun. Siun ei ole ni yrittämistä.

No poika piätti, jotta kyllä hiän lähtöy eččimäh šitä.

Niin hiän nousi heposella šelkäh ta läksi ajamah. Ukon kansša oli tehty šopimuš kahen totistajan aikana, jotta još čuarin poika Ei tule kolmeh vuoteh takasin, niin ukko šuau olla kaiken omistaja.

Poika ajo päivän iltah ašti. On talo tien viereššä, kukon kannukšilla šeisou. Poika alko sanuo:

- Talosen-malosen, myöštäyhy maloštauhu, matkamiehen yöšijakši, viluhisen lämpimäkši. Talo ei pyöri enämpi, pysähty paikalla. Poika mänöy taloh. Akka on pirtissä. Nenälläh orresta piäličči tulihiilie liikuttelou päčissä.

Akka šanou:

- Tulipahan venyähen vertä šyyväkšeni, juuvvakšeni, partahani pannakšeni!

Poika vaštuau:

- Mi on miušta šyötäväkši: kopra luita, lusikka verta. Mi on lihua, še on luina, mi on verta, še on vetenä.

- Onnakko olet nuorimman sisäreni poika, kun olet niin ošava pakinoissaš?

Poika vaštuau:

- Olen, tätiseni.

Akka kyšyy vierahalta šanomie.

- Mihin, poikan, olet mänöššä?

- Olen, tätiseni, eččimäššä šemmoista Marija prekrasnoita devuškua moršiemekšeni.

Akka vaštuau:

- Tiijän. Paljo šinne on männehie, vähä pois tullehie.

Syöttäy, juottau pojan. Pitäy hänet yötä. Heponi tallih pannah. Poika makuau yön. Täti noššattau murkinalla pojan. Sanou täti pojalla:

- Mie, poikan, annan šiula teräškapie-heposen, jätä omaš tähä. Se teräškapie-heponi šiun šuattau.

Akka antau pojalla heposen, millä on kynnet niinkun kissalla.

Sanou:

- Kun täštä nyt päivän ajat, niin tulou kallivo, viittäkymmentä šyltä korkie, niinkun šeinä nousou. Lyö hevoista ruošalla, niin se hyppyäy ta piäšöy vuaran piällä.

Poika ajo päivän iltah ašti. Tuli šemmoni kallivo. Poika kaččou - kauhie on kallivo, mitenhän tuonne piäšöy? Löi ruošalla poika hevoista. Heponi hyppäsi, alko krapaštua ta niin se piäsi šinne ylös kallivon piällä.

- Kaččou - suuri talo on, vaškini tarha. Kolme piikua pyyhkiy kolikoilla talon pihua. Piijat kačahettih ta šanotah:

- No mitä ihmettä nyt tuli, kun ei ole ni konša ketänä tiälä käynyn?

Piijat ruvettih huutamah:

- Hoi emäntä, velleš tuli!

Sielä oli emäntänä pojan vanhin sisär. Harakka hänen toi tänne. Emäntä sanou:

- Miun vellen luita ei tänne ole korppi kantan.

Kačahtau ikkunasta:

- Miun velli! - Ta niin ikkunašta hyppyäy kohaštah vellelläh vaštah:

- Miten šie, vellen, tänne piäsit, mihi vain linnut lennetäh?

Poika vaštuau sisärelläh:

- Pišisijä piäšöy, kun lähtöy eččimäh.

Sisär viey vellen pirttih. Syöttäy, juottau. Poika kysyy:

- A missä harakka on?

Sisär vaštuau:

- Alailmoilla lentelömäššä.

Juuri šiih šamah pakinah lentäy harakka ta muuttuu miehekši.

Harakka šanou:

- Terveh, mistä piäsit ta millä piäsit tänne? Nyt šiun pitäy olla tiälä kolme kuukautta meilä vierahana.

Poika vaštuau harakalla:

- En jouva mie niin pitältä olemah. Olen luatin kolmen vuuvven šopimukšen. Još viivyn, nin miulta talo mänöy.

Harakka šanou:

- Mitä vaššen olet lähten niin vähäkši aikua?

Poika vaštuau harakalla:

- Sisärijäni eččimäh, ta toini asie: Marija Prekrasnoita devuškua moršiemekšeni šuahuštamah.

Harakka remahti nakramah. Kaikki häntä halkei harakalta.

- Meitä on, - harakka šanou, - kolme velleštä. Kaikki olemma šiivinlentäjät, a šie, jaloinjuokšija, elä ni yritä, kun myö šiivinlentäjät emmä ole šuanun.

No kolrne kuukautta kulu. Hauška oli olla šielä, jotta poika ei luullun vielä niin paljon aikua mänövänkänä. Harakka šanou pojalla:

- No nyt mäne, jo aikaš mäni.

Poika jättäy hyväštit harakka-vävyllä ta sisärelläh. Harakka šanou, jotta "nyt tulou vaštah šata šyltä šuuri kallivo. Nin kun voinet šen yli piäššä, šielä on keškimmäini sisäreš".

Ajo päivän tuaš poika iltah šuahe. Piäsi šiihe kallivon viereh. Kaččou poika: "Kauhie on kallivo, mitein voinen piäššä?". Jo hevostah poika tuaš ruošalla löi. Se alko noušša krapaštua. Nousi, nousi krapašti. Ei enämpyä kynnet pisy, kirpuou. No piäsi kum- minki kallivon piällä.

Kuuši piikua pyyhkiy pihua. Hopieni on talo, hopieset kaikki portahat. Kačahettih piijat tuakšeh päin ta huuvetah:

- Emäntä, velleš tuli!

Emäntä šanou:

- Ei ni korppi ole kantan miun vellen luita tänne.

Hiän kaččomah: ta velli i oli! Hyppyäy kohaštah ikkunašta vellelläh kaklah:

- A millä, veikkon, piäsit tänne?

Velli šanou, jotta "täti anto miula šemmosen heposen, jotta še on piäššyn näijen kallivojen piällä".

Sisär viey velleh pirttih, šyöttäy, juottau. Poika kyšyy: - Missä harakka on?

Sisär šanou:

- Alailmoilla lentelöy.

Harakka lenti šiih pakinah pirttih ta muuttu miehekši. Kättelöy vierašta. Harakka kyšyy:

- Mitein olet tänne piäššyn? Nyt šiun pitäy olla meilä vierahana kuuši kuukautta.

Cuarin poika šanou:

- En voi olla niin kauvan. Miula on šopimuš ei olla enämpyä kolmie vuotta.

Harakka kyšyy:

- Miksi läksit niin vähäkši aikua?

Poika vaštuau: - Muarie prekrasnoita devuškua moršiemekšeni eččimäh.

Harakka remahti nakramah, kaikki häntä halkei. Harakka šanou:

- Mie šiivillä olen lentän, en ole šuanun. A šie, tyhmä poika, elä ni yritä.

Poika ei ni iče tiijä, kuin huvašša mänöy aika. Mäni kuuši kuukauita. Harakka šanou:

- Nyt, niälämieš, šuat lähtie, jo on kuuši kuukautta kulun.

Nyt kun lähet ajamah, tulou vaštah šatua viittäkymmentä šyltä korkie kallivo. Sielä on kultani talo ja šiinä emäntänä šiun nuorin šisär.

Čuarin poika läksi ajamah. Ajo päivän iltah ašti. Piäsi šen kallivon viereh. Kaččelou, kummaštelou siinä: "Mitein voinen piäššä tuon kallivon piällä, kun on puolitaivahašša korkevuš". Löi poika ruošalla hevoistah. Se läksi krapaštamah šinne kallivon piällä. Ei voi enämpi heponi noušša. Kaikki jo šen kynnet katkielou. Vain piäšöy še kumminki kallivon piällä.

Yhekšän piikua pihua pyyhkiy, kultani talo on, kultaset portahat. Piijat kaččomah rapauhuttih ta karjutah:

- Hoi emäntä, velleš tuli!

Emäntä šanou:

- Ei miun vellen luita ni korppi tänne kanna.

Kačahtau ikkunah - nin velli on! Hyppyäy šuorah ikkunašta vellelläh kaklah ta itköy. Sanou sisär:

- Millä konštilla nyt, veikkon, piäsit tänne?

Poika šanou:

- Täti anto šemmosen hepošen, jotta šillä mie tulin.

Viey pirttih sisär velleh. Syöttäy ta juottau. Poika kyšyy, missä harakka-vävy. Sisär vaštuau:

- Alailmoilla lentelöy.

Ei keritä pakinan loppuh, kun tuaš harakka viuhahtau pirttih ta muuttuu miehekši.

- Vieraško on, - sanou, - meilä tullun? - Kättelöy ta kyšyy: Miten piäsit ta millä?

Harakka sanou, jotta "siun pitäy olla vierahana meilä yhekšän kuukautta.

Poika sanou:

- En mie jouvva olemah niin kauan. Miulta mänöy koko talo ta valtakunta. Läksin sisärtäni eččimäh ta Marija prekrasnoi devuškua moršiemekšeni kos's'omah.

Harakka remahtau nakramah, ta häntä häneltä halkei.

Niin pijan kulu yheksän kuukautta, jotta poika ei ni huomannun, kuin ruttoh še mäni. Harakka šanou:

- Nyt mäne, jo kulu yheksän kuukautta.

Poika lähtöy, hyväšti jättelöy. Lähtiessa šanotah:

- Et šie Marija prekrasnoi devuškua šua, kun emmä myö, šiivinlentäjät, ole šuanun.

Poika ajo päivän iltah ašti. Tien viereššä on rautani talo. Mänöy taloh. Akka on šuuri, kielelläh leipyä luou kiukuah. (On akalla enämpi šuurutta kuin meilä!).

- Tuli,-šanou,-venyähen verta šyyvväkšeni, juuvvakšeni, partahani pannakšeni.

- Elä, tätisen. Ei miušša ole šyötävyä eikä juotavua.

- Onnakko olet nuorernman sisäreni poika, kun olet niin ošava pakinoissaš.

Akka šyöttäy, juottau pojan, kyšyy kuulumiset:

- Minne, poikan, matkuat?

Poika šanou:

- Marija prekrasnoi devuškua mänen moršiemekšeni eččimäh. Etkö tiijä, miten šen šaisin?

Akka sanou:

- Ei ole linnut piäšty Marija prekrasnoin devuškan luo. Miten šie, ukko rukka, piäššet. Nyt kun päivän ajat, on päivähykšen piäššä noita-akka. Sie rupie šillä töihe. Hiän panou heposie paimentamah. Elä šano, jotta šie mänet Marija prekrasnoi devuškua eččimäh. Sano, jotta työtä-ruokua eččimäh läksin. Hiän ottau siut heposien paimenekše koko kešäkše. Sillä akalla on hyvin paharaiska heponi. Još hiän šiula palkkua tariččou, nin elä suoššu mihinkänä muuhu, kuin šiihe heposeh. Se šiula ohjeita antau, miten šaisit Marija prekrasnoi devuškan moršiemekši.

- Niin hiän läksi šiitä tätih luota ajamah. Niin tuli talo, kun ajo päivän tuaš. Mänöy taloh. Talošša on vihasen näköni emäntä. Kyšyy akka:

- Minne matkuat, minne matan piet, prihaččuine?

- Läksin työtä-ruokua eččimäh.

Akka šanou:

- Miula on työtä ta ruokua, rupie heposie paimentamah.

Miula on kolmesatua hevoista.

Poika rupei šiihe paimenekši. Hänellä annettih kolmešatua hevoista ta käšettih kolme kuukautta mečäššä paimentua. Poika hoiti niinkun täti oli neuvon, pahua hevoista hyvin. Kolmen kuukauven piäštä poika tulou taloh. Heposet oli oikein lihavat, kaunehet ta hyvin pietyt. Paimen on kolme päivyä vielä talošša. Emäntä tariččou palkkua. Sanou:

- ota mitä tahot, ota kultua, ota hopeita.

Poika šanou:

- Rahua miuša ei pie. Anna miula pahačaini heponi.

Akka šanou:

- Sitä hevoista mie en anna, ennen -annan kaikki kolmešatua hevoista, ennen kuin šen yhen.

Ta niin poika pissälti lakkih piähä:

- Et anna, nin pie kaikki!

Akka juokšou jälkeh:

- Ota, ota, roisto, še heponi!

Poika otti pahan heposen. Akka šanou:

- Tulou še kuitenki jälelläh.

Heponi rupieu pakajamah, šanou:

- Sie pie lujašti šuiččie, jotta ei hiän šua jälelläh milma.

- Poika läksi ajamah, ei antan šuiččie akalla. Ajettih kotvan.

Tuli linna. Heponi pakajau, šanou:

- Täššä, tällä linnalla on rajašuutari. Kyšy rajašuutarilta, jotta šuauko hiän neuluo šemmosen kotkan, mikä lentäy šinne, mihi ajattelet. Nin še kotka mänöy Marija prekrasnoi devuškan luokše.

Poika jättäy heposen peltojen perillä, iče lähtöy kaupunkilla. Poika mänöy šiihi rajašuutarih. Sanou šuutarilla:

- Etkö ošua šemmoista kotkua neuluo, millä henki tulou, ta mänöy šinne, minne iče ajattelet?

Suutari šanou:

- Suatan mie, olen mie neulon šemmosie. Vain še makšau äijän – kakšitoista rupl'ua. Kahen netälin piäštä tule käymäh. Poika ei voinun olla kun kakši päivyä, ei voinun enämpi keštyä ta mäni šuutarih. Suutari šanoki, jotta valmis on. Poika makšo monta tuhatta rupl’ua, vaikka šuutari pyyši kahtatoista. Poika kun niin hyvin makšo, niin šuutari puhalti kotkah henken. Suutari šanou pojalla:

- Ajattele nyt, mihi pitäis männä.

Poika istuutu kotkalla šelkäh ta ajatteli, jotta "nyt Marija prekrasnoi devuškan luokše lennä".

Kotka lenti kolmiekymmentä kilometrie pitkän kallivon šiämeh. Sielä oli šuuret kaunehet huonehet. Avautu ovet. Čuarin poika mäni šisällä. Viimesen oven kun avasi, nin šielä se neičyt istu. Se oli niin kaunis, jotta poika pyörty kynnykšeiiä. Nahkasta läpi lihat näky neičcyöllä, lihasta läpi luut, luista läpi ytimet - niin oli kaunis. Poika tointu. Neičyt otti hänet hyvin vastah, kysy:

- Ken olet ta mistä olet?

Poika šanou, jotta "silma olen eččin niin pitän aikua".

Tytär šanou:

- Täššä olen: mie šiun, šie miun.

Marija prekrasnoi devuška pani pojan erityiseh huoneheh, missä ei ni ken käynyn. Sano palvelijalla, jotta "tuo ruokua kakši vertua enžimpi, kuin ennen. Mie niin paljo šyön". Eikä šano, jotta hänellä on šulhani. Sitä ihmetelläh, jotta mintäh niin paljon Marija prekrasnoi devuška šyöy.

Marija prekrasnoi devuška oli čuarin tytär. Häntä ei voitu ihmisien šeuroissa pityä, šillä hiän oli niin kaunis, jotta monet hänen kaunehuoštah kuoli.

Niin še poika oli šielä kallivošša, min verran lienöy ollunki. Hauškašti šielä kulu aika. Marija prekrasnoi devuška šanou:

- Mäne nyt pois. Jo on aika lähtie, muiten taloš mänöy. Mie tulen jälkeh, konša aika tulou.

Poika nousi kotkalla šelkäh, jätti hyväšti Marija prekrasnoi devuškalla. Lenti kotkalla omah valtakuntah, omilla čuarin pihoilla. Sielä oli pihalla jo še paha heponi. Marija prekrasnoi devuška oli jo vuottamašša pojan kanšša. Hiän oli tullun vielä rutompah šillä heposella, kuin čuarin poika kotkalla.

Uškollini Jušši tulou vaštah ottamah. Ei ollun enämpyä kuin kolme minuuttie, kun šopimuš olis männyn umpeh, ta talo ta koko valtakunta olis männyn. Nyt čuarin poika šai oman talon ta valtakunnan, šekä Marija prekrasnoi devuškan, ta vielä pojan ta heposen. Taloh jäi vielä Uškollini Jušši, ta niin eletäh tänäki piänä, kun ei liene kuoltu.

41. KULTAKALAN STARINA

Eletäh ukko ta akka. Heilä ei ole ni ketä, kun kahen vain eletäh. Keyhänä hyö eletäh. Se ukkokonna on niin laiska, jotta ei kehtua ni mitä luatie. Akka vain emättäy ukkuo:

- Sie et kehtua luatie et ni mitä. Sentäh meilä ei ni ole ni mitä.

Tai karjuu ukolla:

- Mäne hot'a kalua onkita iltasekši, kun et ni mitä kehtua luatie. Hot' šen hyvän luatisit.

Ukko lähtöy kalalla. Onkittau, onkittau, ei ni mitä kun šua.

Tai šopottau ičelläh: "No nyt se tuas akalla on karjumista. Ei še ušo, jotta en mie šuanun on ni mitä. Sanou, jotta tuas mie makasin hot' min puun alla. Suaha hot' kuin pieni kala pitäisi.

Tai šuau ukko viimekši kalan. Kun kačahtau, niin kala on kultani, tai šanou še kala ihmisen kielellä:

- Piäššä pois milma veteh, ukko, niin mie luajin šiula äijän hyvyä. Kun tulet täh kohtah rannalla, kumarrat ta šanot: "Kuule, kultakalaseni", niin mie heti šiih ni tulen.

Ukko piästäy šen kalan tai lähtöy kotih. Akka i šanou:

- Missä on kalat? Tuaš, prot'uaka, šielä makasit, et kehannut onkittua.

- Šain mie, akka, kalan. Suuri oli še kala ta kultani. Pyrki še kala jälelläh järveh, ta mie otin ta lasin šen veteh.

- Mintähpä, prot'uaka, šenki lasit etkä voinut hot' šitä tuuvva keitokši?

- Ka hiän lupasi äijä hyviä luatie meilä.

- No kun niin ollou, niin mänei nyt kyšy siltä apuo. Tahon, jotta olis meilä yllin-kyllin šyömistä. Mäne i šua.

Ukko mänöy rannalla, kumartau tai šanou:

- Kuule, kultakalaseni!

Tulou kultakalani tai kyšyy:

- No mi šiula, ukko, on tullut?

- Akka šanou, jotta olis meilä šyyvvä kaikkie, mitä vain šuu šuvaččou.

- No mäne kotih, tulou teilä šyömistä yllin-kyllin.

Ukko tulou kotih. Kun on stolalla kaikkie, mitä vain tällä muailmalla on, a akka jo stolan piäššä hyvillä mielin šyöy. Eletäh huomeneh. Akka jo i šanou tuaš:

- No nyt pitäy šuaha, jotta koti meilä olis parempi kun čuarilla.

Ukko mänöy rannalla, tuaš ni kumartau šillä kalalla:

- Kuule, kultakalani!

Kala tuas ni tulou ukon luo:

- No mitä šiula on tullut nyt, ukko? Mitä šiula nyt pitäy?

Ukko šanou kalalla:

- Ka kun akka sahhotti talon paremman, kun ičelläh čuarilla. Starikka tulou kotih. Vanhakši on starikka ta harmuakši tullun, a tuommoista taluo ei ole vielä nähnyn.

Akka hyvillä mielin kävelöy. Ukko niise joka paikan kaččelou ta ajattelou: "Nyt häntä pätöy eliä tai kuolla täh, kun tämä talo on näin hyvä ta kaunis".

- Mäne nyt kalaš luo ta kyšy hyvie vuatteita: kost'amoja, tuflija, šuappuata.

Mänöy ukko järven rannalla ta tuaš ni kumartau šillä kalalla:

- Kuule, kultakalaseni!

- Mitäpä nyt pitäy?

Nyt kun akka sahhotti kaikenmoista hyviä vuatetta: kost'amoja, tuflija, paikkoja, suappuata.

- No mäne kotih, tulou teilä vuattiet paremmat kun čuarilla.

Tulou ukko kotih, knn on tullun vuatetta niin äijä ta niin hyviä, jotta hyö ei ole i kuultu ei jotta nähty. Eletäh tuas huomeneh, tai sanou akka ukolla:

- No pitäy nyt meilä kultaokorotta ta kolme kultapetrua. Kaččosima hot' niitä täššä, kun ei ole mitä ruatua meilä.

Ukko i vaštuau akalla:

- Äijä šie, akka, rupeit sahhottimah, jo nyt myö näillä tulisima toimeh, vielä enämpi kun toimeh.

- Mäne, mäne ta luaji mitä šiula käšetäh!

Piti ukon lähtie tuaš rannalla. Kumartau ukko tuaš kalalla:

- Kuule, kultakalani!

Tai tulou kala:

- No mitäpä nyt pitäy?

- Ka sahhotti nyt akka kultaokorotat kultapaččahijen kera ta kolme kultapetrua ikraitais okorotašša.

- No mäne ukko kotih. Tulou teilä kultaokorotta ta kultapetrat.

Tulou ukko kotih. Ne petrat kun niin kisatah kultaokorotašša kaikki kultakarvat läikytäh.

Eletäh tuaš. Heilä nyt on oikein hyvä elämä. Akka tuaš ni šanou:

- Mäne kalaš luo ta šano, jotta antais kala miula helmankantajan, jotta ei veteliiyvyttäis nämä uporkat muata myöti.

- Ole jo nyt, akka, vähemmällä!

- Mäne, mäne ta luaji mitä šiula käšetäh!

Mänöy ukko järven rannalla, kumartelou.

- Kuule, kultakalaseni!

Kala tulou:

- No mitäpä nyt vielä pitäy teilä?

- Ka nyt sahhotti akka helmojen kantajan, jotta ne sulkku-uporkat ei veteliiyvyttäis muata myöti.

Kala kun niin hyppiäy, kaikki vesi noušou ylähäkši. - No mäne, ukko, kotihisseš!

Mänöy ukko kotih. Kaččou, niin ei ni mitä enämpi ole. On vain še entini paha šavukämppä. Mänöy perttih, akka istuu, itköy hölpöttäy. Sanou ukko akalla:

- Nov äijä piti šiula, liika äijä piti! Ite nyt ruireta mi šiula pitänöy! Sait nyt kaikki päiväkši.

Sih hökläh jouvvuttih elämäh. Siinä nyt eletäh tänäki piänä ta vieläi kotvan huomenaki.

42. ČUARIN TYTÄR

Oli ennen ukko ta akka. Ukko läksi meččäh. Kävelöy šielä mečäššä työpaikoillah. Koiran haukku ni kuuluu. Mänöy kaččomah, mitä haukkuu. Koirua ei ole, kun piä vain mättähällä, piä vain haukkuu. Hiän šen panou kesselih. Tuaš ruatau työtä. Kuuntelou: kuuluu lehmän kello. Mänöy hiän tuaš kaččomah: ei ole ni mitä, vain mättähällä kello yksinäh šoittau. Tuaš i panou kesselihiš šen. Tuaš mänöy työpaikallah. Kuuluu pajatuš. Hiän lähtöy kaččomah, ken šielä mečäššä pajattau. Miehen parta on mättähällä yksinäh: še vain pajattau. Hiän tuaš šenki otti kesselihiš. Akka šanou:

- No mikse noita kuletat?

Hiän šanou:

- Anna hyö ollah, ei hyö šilma haittua.

Sielä tapahtuu šemmoista, jotta čuarin tyttyö ei ole šuatu nakramah. Jo on kulunun šeiččemen vuotta - ei ole nakran yhtänä. Čuari šano, jotta ken hänen tyttären šuanou nakramah, ni hiän šillä antau ikusen eläkin, jotta hänen ei pie tienata ijäššäh. Kaikki kuottelou voimija, eikö millä šuatais nakramah. Ta ukko läksi šen kesselin keralla.

Čuari šano:

- Etkö, ukko, šie hot' kekši mitä, vanha mieš, millä hiän rupes nakramah?

Ukko kun nošti koiran piän lattiella: koiran piä haukkuu, jotta kaikki!.. Čuarin tyttö muhahti pikkusen. Nošti šen lehmän kellon lattiella: kello rupei šoittamah. Čuarin tyttö šielä rupei nakramah. No šiitä miehen parran kun otti ta pani lattiella — parta pajattamah. Čuagin tyttö koko kerosta rupei nakramah niin paljon kun jakšau. Siitä ukko šai palkinnon, hyöty ijäkše.

43. MAVON ŠORMUŠ

Oli ennen ukko da akka. Ukko kuolou. Naine jiäy elämäh, no hiän jiäy vačan kera. Da šiidä šuau poijan. Hänellä on hyvin vaigie eliä, oldih hallavuuvet da žen žemmuozet. Akka rubei šuattamah poigua muailmalla piädäh elättämäh. Poiga kun kažvo, kaččou, što hiän jo voit piädäh elättiä. Sanou muamollah:

- Työnnä milma burlakakši, rubien laihinoista šilma elättämäh. Da šiidä hiän mäni töih yhellä bohatalla kaheštakymmeneštä viiještä kopeikašta vuuvešša. Vuuven sluuži. Tuli polučkapäivä. Hiän mäni polučči kakšikymmendä viizi kopeikkua da tulou muamon luoh, šanou:

- Vuuven kun kazakoičin, šain kakšikymmendä viizi kopeikkua. Midä myö nyt, muamo, täh rahah oššamma?

- Iče nyt, poigan, rubiet malttamah. Tiijät, midä tämänmuozešša gor'ašša pidäy oštua.

Dai poiga i läksi dorogah oššon piälžä. Aivan gorodan luona tulou hänellä mužikka koiran kera vaštah.

- Kunne, mužikkaizen, vejät koirua?

- Ka menen riputtamah, miula ei händä tarviče, a gorodašša ei anneta riputtua.

- Etgö šie händä myö?

- Ga miksi en möis. Annat nahkan hinnan - kaksikymmendä viizi kopeikkua.

Da poiga ando vuuven palkan koirašta da mäni kodihizeh,

Muamo kun nägi, plakahti it'kömäh:

- Miksi šie oššit vielä koiran, kun iče olemma verizeššä nälläššä?

No poiga jättäy koiran muamollah hoijettavakši, a iče palkkaudu tuaš kazakakši kaheštakyrnmeneštä viiještä kopeikašta vuuvešša. Tuaš vuuven sluuži, polučči kakšikymmendä viizi kopeikkua da tulou kodih, kyžyy muamoldah:

- Midäbä oštazima näih dengoih?

- Ga on midä oštua, kun meilä ei ole ni midä.

Ga poiga tuaš lähtöy gorodah. Matalla, aivan gorodan perällä, tulou mužikka vaštah šäkki šelläššä.

- Midä šie šiinä šäkissä kannat?

- Ga kannan kazie tapettavakši.

- Etgö šie händä myö?

- Sa anna kakšikymmendä viizi kopeikkua. Suat hyvän šuapkan, on mušta kazi.

Niin poiga ošti kazin da mänöy muamoh luo. Muamoh šanou: - Ga miksi šie, poigazeni, oššit kazin, kun iče dai koira on nällässä.

- Ga miula žuali on, kun heidä tapettavakši kannetah. A nyt mie en lähe enämbi kazakakši, kun noin tyhjäh mänöy. Lähen huuhtua ruadamah. Hos vuoži hukkah mänöy, da toizena vuodena suamma leibiä.

Da mäni hiän toizena piänä meččäh, kuado puuda hiän min lienöy da šytytti ne. Löydi pahalaizen kiärmehen da rubei šidä kangella tuleh tungemah, a pahalaine rubei pagajamah:

- Kuule šie, nuori poiga, elä pane milma tuleh, vielä mie šiula hyvyön luajin.

No kun pahalaine noin pagaji, poiga piäšti hänen. Mado šanou:

- Läkkä nyt miun muamon luoh. Hiän šiula palkan makšau, kun piäsšit miun.

Lähettih matkuamah, mado iellä, poiga jällellä. Aššutah kuun, aššutah vuuven. Mado jo algo muah pujetteliuduo, šanou pojalla:

- Ruttoh tulemma miun kodih, muamo šiula andais midä ottazit. Sielä on kaikenmoista dengua. Elä ota niidä, kyžy vain yhtä šormušta, mi on muamon kiäššä. Silma hiän ei košše.

No šiidä mänöy muah, poiga jälgeh. Mändih huoneheh, kaččou Poiga – keški pertillä istuu hyvin šuuri da vanha akka. Akka šanou:

- Kaeoppa, tulibahan venäläine šyödäväkši.

- Elä, muamozeni, šemmoista pagaja. Hiän rniun tulešta piäšti, - šanou mado.

- Sa midäbä hänellä tarviččou palkakši? - kyžyy muamo.

- Pidäy hänellä piäššännäštä dengat makšua, muiten mie olizin palan, - šanou mado.

Akka noužou, tuou värčin vaškidengua poijan edeh:

- Ota nämä.

- En mie ota näidä, andanet tuon šormukšen, žen otan.

- Sormušta mie en anna.

Da akka kandau hobieda värčin poijan edeh:

- Ota nämä.

- En ota mie hobeida näidä. Andanet šormukšen šormeštaš, nin otan, - šanou poiga.

- En anna šormušta.

Staruuha noužou da tuou värčin puhašta kuldua.

- Ota nämä.

- En, baabuška, ota.

Silloin staruuha šelläškättä viškuau šormukšen kiäštäh.

- Ota ruttoh šormuš, kun vain kirbuou, - kergii mado šanuo.

Poiga hyppäi da šieppai šormukšen.

- Nyt šie midä tahtonet, žen šiula šormuš šuau, - šanou mado.

Da poiga läksi kodih aštumah. Oli jo männyn vuoži, kun oli koista lähten. Tulou kodih, luadiu tervehyön, kyžyy:

- Hyviingö elättä, ollahgo koira da kazi elošša?

- Elošša ollah,-šanou muamo.

- Hyvä on, nyt, muamo, rubiemma elämäh. Kuule, muamo, mäne šie čuarin tytärdä miula naizekši koziččomah, - šanou poiga.

- Ga midä šie, poigazeni, kun meilä ei ole midäi šyyvä, vet’ čuari paikalla tappau.

- Mäne, mäne, muamo, mie pien kaikešta huolen. No muamo pani turkin piällä. on hänen turkissa paikka paikan piällä. Da lähtöy muamo Čuarin tytärdä koziččomah. Muamo mänöy, šanou Čuarilla:

- Miun poiga kun käški miula šiun tytärdä kozita, midä šie duumaičet?

- Ga midäže poiga duumaiččou? Vuotahan, kun hiän šuannou ičelläh niin hyvän kojin, kun on miula, nin šiidä pagajamma, a miun kera ei pie šuuttie, vielä i piä pois lendäy. Muamo mänöy poigah luoh, šanou:

- Čuari ando žemmoizen miäräykšen, što kun et šuane čuarin moista kodie, piä pois jouduu.

Muamo itköy, žuali on poigua.

- Elä šie, muamo, ni midä tuuži, rubie muata, mie dielot spruavin.

No muamo rubei illalla muata, a poiga mäni pihalla, viheldi šormukšešta läbi, i häneldä kyžytäh:

- Midä pidäy šiula?

- Ga luadikkua talo kahta očkua parembi, kuin čuarilla.

- Huomenekšeh šuat že tulou.

Poiga mäni muata. Noužou huomeneksella, kacotah - kodi on iessä, suurembi kui čuarin.

No nyt muamo, lähemmä uudeh kodih, heitämmä tämän torpan.

Männäh uudeh kodih. Poiga tuaš šanou muamollah:

- Mäne, muamo, uuveštah koziččomah čuarin tytärdä.

Muamo šuoriuduu da mänöy. A iče čuari on jo kojin huomannun da duumaiöčou, jotta täššä on jo pygälä, täšsä poijašša. Staruuha tuašen mänöy čuarin luoh, šanou azien čuarilla. Cuari šanou:

- A tyttären annan, kuin hiän šuannou žemmoizen flotan da muut vehkehet, kuin miula on, muitein piä pois. Miun kera ei pie šuuttie.

Muamo tuli poijan luoh, šanou, midä čuari hänellä oli ilmoittan.

- Elä, muamo, huolehi, huomeneš on ildua viižahambi, - šanou poiga.

Poiga yöllä viheldäy šormukšeh. Kyžytäh häneldä:

- Midä pidäy?

- Ga hommuatta miun randoih da kojin ymbärillä žemmoizet vehkehet, kuin čuarilla.

- Muuda ei? Magua rauhašša, kaikki tulou valmehekši.

Tuli huomeneš, ga kaikki on luajittu, midä pidi. Tuaš työndäy poiga muamoh čuarin luo. A čuari iče jo nägi, jotta kaikki on tuldu, midä hiän käški tulomah. Tuaš muamo aštuu čuarin kojin luoh, šanou:

- Tuaš tulin šiun tytärdä koziččomah.

Čuarilla on mieli andua da ei andua. Paha andua kyžyjäakan poijalla tytärdä. Čuari šanou:

- Kun poigaš šuannou st'oklazen šillan miän kojista tiän kodih da st'oklazet kärryt, millä šidä myöten koista ajua, niin äššen annan tyttären.

Muamo mänöy itun kera poijalla šanomah.

- Elähän tuuži, muamo, rubie muata. Huomeneš on ildua viižahambi, — šanou poiga.

Oldih hyö yön, ga huomenekšella on stloklahine šilda da muut neuvotut valmehet. Poiga šanou muamollah:

- Mäne, muamo, vielä kerran čuarin luo, midä hiän duumaiččou.

Muamo mänöy da šanou azien. Čuari šanou:

- Ga nyt en enämbi muuda kekši, kuin luadie šuuret hiät. Siula on ainut poiga, miula ainut tyttö. Mi šiinä?

Da šiidä alettih häidä luadie. Kučuttih vierahie ulgomaida myöten. Da niin poiga algo eliä čuarin tyttären kera. Eletäh hyö enžin melgo hyvin. A naine že aina kyželöy mužikaldah:

- Millä keinolla šie täytit kaikki tuaton usloviet?

Aina spraššivaiččou.

- Mie šiula kaikki omat tainossit šanoin, a šie miula olet rodnoi mužikka, a et šano. Naverno et milma šuvače. Mužikka duumaiččou: "Midäbä tuošta, šanon mie, kun hiän on miula rodnoi naine". Da šiidä šanou:

- Miula on žemmoine šormuš, jotta šiih kun vihellät, nin tulou midä tarvičet.

Ruvetah hyö šiidä muata. Muatešša heittäy mužikka šormukšen pois, da venytäh muata. A čuarin tyttö duumaiččou: "Hos meilä on hyvä elämä, vain onhan miula parembie šulhazie, kuin kyžyjäakan poiga". Mužikka kun uinoi, šilloin naine ottau šormukšen, viheldäy šiih: hänellä tulou parahoda. Naine istuoči šiih da läksi šormukšen kera. A izändä ei tiijä i midä, maguau vain. Nouži huomenekšella-kaččou, jo nyt on männyn šormuš dai moržien. "No nyt tuaš propal", - duurnaiččou hiän. Ei hiän ruohi šanuo čuarilla, eigä i kellä. A čuari tiijušti, što tytär on kadon. Hiän mänöy poijan luoh, kyžyy:

- Missä on tytär?

No poiga ei tiijä, midä vaššata.

- No jesli kahešša päiväššä et šua tytärdä tänne, nin tyrmäh panen.

Mäni kakši päiviä, ga poiga ei ni midä voi ruadua, da čuari hänen panou tyrmäh. Poijan muamo itköy, koiralla da kazilla on žuali. Hyö paissah:

- Hiän miät šurmašta piäšti, razve myö händä emmä voi pelaštua? Meilä pidäy eččie že moržien.

A mih valdakundah mäni moržien, šai hiän žen aigah, što šinne ei laškieta koirie eigä kaziloida, šielä moržien varaji koirua. Tämän kun kazi da koira šuadih tiediä, hyö arvattih, kunne on moržien männyn, da niin hyö lähtiettih. Koira uiččou, kazi on šel- läššä, a muamatat juoššah. Da hyö kuuluššettih, što moržien on männyn Norviegah. Da tullah hyö šinne Norviegah, a šielä heilä ei anneja liikkuo. Kazi šanou koiralla:

- Sie jiä tänne vuottamah, šiut, prijuateli, šielä paikalla ta- petah. Mie kun olen pienembi da on kynnet, nin piäžen joga paikkah, a šiula on vaigiembi.

Da niin koira jäi vuottamah, a kazi läksi. Da niin kazi piäzi jälgeh žen kojin ymbärillä, missä čuari eli, da niin hiän šiinä nälläššä pyöriy kojin ymbäri, da kaččelou, mistä ois kaikkein paraš piäššä šiämeh. Erähänä piänä čuarin akka, puannun moržien, avuau ikkunan, a iče rubieu muata. Da niin hiän nouži ikkunašta šiämeh yöllä. Nällästä hiän tabai hiiren. Hiiri moliuduu:

- Elä tapa milma, vielä luajin hyvyön, mie tiijän, midä työ tiälä kävelettäš šormukšen piällä oletta tullun. Vain šidä että šua. A mie šaizin. Parembi šiula on milma piäštiä, mie šuan šormukšen. A kui šyönnet, niin iččeš tapetah dai šormušta että šua.

- No miula on näl'gä, šie šua kaikkie, midä pidäy.

- No ole huoletta. Rubiemma nyt dieloloih. Kačo, tämä emändä tiälä pidäy šormušta šuuššah, eigä niin kuin tiän izändä - ikkunalla. No mie kun olen pikkaraine, nin mänen da pissän hännän hänen nenähuogomeh. Hiän kun hirnuou, - šormuš lendäy lattiella, a šie kopperašti tavota šormuš da vuidi srazu ikkunašta pois. A mie mänen škuapan alla tahi pagoh.

Da niin hiiri kirboi pielukšella da työndäy händiä nenäh. Moržien kun hirnuo pačkuau, šilloin šormuš lattiella lendäy, kazi šen šieppuau, da šillä kerdua on pihalla, a hiiri pagoh vuidi. A moržien piäzi šelvillä, midä oli luadiudun, da algau karjuo, što kazi vei šormukšen, hiän nägi, kun kazi vilahti ikkunašta hypäteššäh. Kazi juokšou koiran luoh da šanou:

- Nyt meilä kiirehäizeh pois pidäis piäššä.

- Piäžemmä, - šanou koira.

Kiirehäizeh hyö juoššah muamatka. Tuli vezimatka. Koira šanou:

- Anna šormuš miula, muiten en ota šelgäh.

- Ga šiula vet on harvat hambahat, kirvotat šormukšen.

- No et anna, ga mie lähen.

Dai lähtöy uimah. Kazi n'augumah:

- Annan šormukšen.

Koira kiändy järelläh, pani šormukšen šuuh, otti kazin šelgäh da läksi uimah. Uijah, uijah, jo ollah läššä kodirandua. Kačotah - nuottaveneh tulou heih kohti. Koirilla kun on taba haukkuo aina, nin hiän nyt haukkumah. Silloin šormuš vedeh.

- Ga kirvotat šormukšen! - karjuu kazi.

Rabaudu koira, ga šormuš on jo kirvonnun.

- No vot, mie šanoin, što kirvotat. Nyt meilä ei ole kodih mänemistä. Izändä miät pelašti, a myö nyt emmä voi händä pelaštua.

Tullah hyö mualla, dai tulou šiih nuottovehki da ruvetah puhkuamah kaloja.

- Läkkä, skotina, väliämme šyömäh, - šanou kazi koiralla.

Dai männäh hyö joukon luo. Sielä heidä šilitelläh da annetah totkua da ruodua heilä. Kazi ottau totkut, koira ruuvat. A on ylen šuuri haugi. Kazi kun rubezi totkuloida šyömäh, ga šielä on šormuš. Kazi ihaštu ylen äijäldi, kun šai šormukšen, dai ei šano koiralla. Nuottoveh ei heidä piäššettäis. A yöllä kazi šanou koiralla:

- Lähemmä izändiä tiijuštamah.

- No midä šiidä on hyödyö, - šanou koira.

Uidih hyö loppumatkan, koira vaibu kogonah.

- Sie šiinä issu, - šanou kazi, - a miula on šormuš. Mie lähen izännän luoh.

Koira rubei kazie tavottamah. Vain midäže, hiän oli vaibun, a kazi kerrassa kivahti tieheš. Juokši, juokši kazi, da mäni tyrmäh, missä izändä istuu. Hyppäi fortočkašta šiämeh, ga šanou izännällä:

- Täššä on šormuš, šie pelassit miät, nyt myö šiun.

Izändä otii šormukšen da pyrgi viijekši minuutakši pihalla. Händä lašettih, hos jo oli puolen čuassun piäštä miärätty tapettavakši. Mäni cieppižöissä pihalla.

- Kuččuot čuarie.

Tulou čuari. Poiga vihelläldi šormukšeh. Samalla minuutalla čuarin tytär aštuu korablista pristaniella da tuattoh luoh.

- Kačo nyt, mistä hiän tulou.

Ruvettih hyö uuveštah elämäh, no poiga vardeiččou šormušta, štobi ni ken ei enämbi šidä ottais, vain čuarilda pani poiga piän pois.

44. KÖYHÄ VELLI TA POHATTA VELLI

Oli ennein köyhä velli ta pohatta velli. Hyö kylvettih ruista muaha kumpan'enki omilla peltoloillah. Samašša aitaukšešša heilä oli ne pellot kumpasellaki. Sykšyllä tuli kylmä yö, halla pani köyhän vel'l'en pellon. Ei tullun šuuhu pantavua. Pohatan vell’en peltuo ei pannun halla. Köyhä velli tulou pellolta ta šanou akallah:

- Mäne hoti tähkie keryä, jotta šurvomma.

Tulou pellolta ta šanou akalla, jotta "mitein nyt rupiemma elämäh, kun halla pani pellot?". Köyhän vel'l'en akka šanou ukollah:

- Mäne ta sano Pakkasella, jotta antais syötävyä, kun pilasi pellot.

Ukko šuorieu yöllä ta lähtöy Pakaista eččimäh. Mänöy meččäh pikkaraista tien tropinkkua myöt'e. Mečäššä on pikkaraini mökki. Mänöy talon šiämeh. Sielä on oikein pikkaraini lihava akka, kävelöy lattiežla:

- Mistä olet, mušikkaisen, tänne lanken ta mitä on as's'ua šiula?

- Akkasen, tiijätkö šie, missä on Pakkani?

Akka šanou:

- Tiijän, miun ukko on Pakkani, täššä on Pakkasen koti.

- Kun pani miulta pellon, pohatan vel'l'en pelto on aivan vierellä eikä pannun. A miula on lapšie pirtti täysi ta nyt ei jiänyn šuuhu pantavua. Läksin nyt ruokua kyšymäh, eikö antais vaikka tähkie?

Akka šanou:

- Annahan tulou yöllä kotih, nin mie hänet haukun, kun pani pellon köyhältä mieheltä, a pohatalta vel'l'eltä ei lekahuttan.

Pakkasen akka antau köyhällä vel'l'ešlä ruokua ta käšköy kiukualla muate. Köyhä velli on hyvilläh.

Tulou vanha ukko paharaiskani, niinkuin jiätukku - še on Pakkani. Akka šanou Pakkasella-ukollah:

- Meilä on vieraš. Mimmoni šie olet, kun köyhältä velleltä panit penon?

Pakkani šanou:

- Mištäpä mie tiesin, ken heistä on köyhä, ken pohatta? Kun oisin tietän, oisin pannun pohatanki pellon. Ka mie annan köyhällä hoš mitä hyvityštä.

Sanou akallah:

- Mäne käy tuolta sarajalta kaikišta pahin vanha kesseli. Annamma šen hänellä palkinnokši, kun mie panin häneltä pellon. Akka käypi kesselin ta šanou köyhällä ukolla:

- Nouše pois, ota tuo kesseli - šiinä on šiula palkinto pelošta.

Ukko noušou köčöttäy. Panou šelkähäh kesselin ta mänöy kotih päin. Köyhä ukko arvelou: "Mitä mie tällä ruan? Tällä ei šua kuin kerran päčin šytyttyä". Ottau ta viuhaltau kesselin. Sieltä kun tulou šyömistä niin äijän, niin äijän! Ukko kokuou kaiken, šuau kesselin kiini ta lähtöy kotih. Lapšet juoššah vaštah: "Saitko šie mitä pellon apuo?".

- Sain mie tämän paharaisan kesselin.

Akka šanou:

- Miksi šie semmosen hapannehen kesselin otit, huppelo, tulou vain kerta tulta šytyttyä.

Ukko šanou:

- Alähän huoli.

Ta ottau avuau kesselin, puissaltau stolalla. Sieltä putosi kaikkie vain ei linnun maituo. Akka ihmettelöy:

- Mistä šie näitä kaikkie šait?

Hyö syömäh šiihi. Syyväh monta päivyä, kun ollah oltu pitältä näläššä. Lapšet lähettih juokšentelomah pihalla. Mäntih pohattah vel'l'eh. Se kyšyy:

- Missä työ oletta ollun, kun ei teitä ole näkyn, ta niin oletta riškistyn? Olettako työ mitä ruokua šuanun?

Lapšet šanotah:

- Oi tiätä, kun meiltä Pakkani pellon pani. Tuatto kun mäni Pakkaselta kyšymäh apuo, nin še anto šemmosen kesselin, missä on kaikenmoista ruokua.

Pohatta šanou:

- Vuota kun mänen köyhällä vel'l'ellä ta oššan šen kesselin. Mitä köyhä šemmosella teköy?

Pohatta velli mänöy köyhän vel'l'en luo. Köyhä velli puistau kesselistä ruokua, viinua ta mitä vain mieli teköy. Juotih viinua. Köyhä velli joi iččeh humalah, jotta ei tiije ni mitänä enämpi. Pohatta velli ei juonun ta kyšyy:

- Etkö, veikkon, myö tätä kesselie miula? ota kolme šatua ruplua.

Antau rahat käteh. Köyhä velli möi kesselin. Akka on pahalla mielin: "Kauvanko šie niitä kolmie šatua rupl'ua syöt?".

Ne rahat hyö šyötih ruttoseh. Tuaš ni köyhyttih. Akka šanou:

- Mäne tuaš, etkö šua Pakkaselta kesselie, kuolemmahan myö nälkäh.

Köyhä velli mänöy Pakkasen luo ta šanou:

- Kun möin kesselin, nin etkö voi toista antua, nälkäh kuolemma.

Pakkani šanou:

- Mintäh olet niin hölmö ta möit? - Sanou akallah: Mäne käy uuši, kaunis kesseli, annamma šen hänellä.

Akka tuou kesselin. Pakkani šanou:

- Ota nyt tämä kesseli, täštä šuat vielä parempua ruokua.

Köyhä velli lähtöy hyvällä mielin, kun šai niin kaunehen kesselin ta jotta on vielä parempua ruokua. Mänöy kotihih, rävähyttäy kesselin pöytäh ta sanou:

- Tulkuat nyt syömäh!

Kesselištä hyppyäy kakši mieštä ta alettih lyyvvä pualikoilla isäntyä: "Siinä šiula, kesselin antaja!. Köyhä ukko häin tuškin šuatto miehet kesselih ta kesselin iärelläh umpeh. Lapšillah šanou:

- Mänkyä šanokkua tiätällä, jotta šain vielä paremman, kaunehemman kesselin. Pohatta velli meinuau: "Lähen ta oššan šen kesselin. Välttäy hiän ilman kesselie ta pahemmilla ruuvvilla". Mänöy pohatta köyhän vel'l'en luo, šanou:

- Etkö, velli, myö miula šitä uutta kesselie?

- En mie myö, šie kun olet pohatta, ota parempi, miula välttäy pahempiki. Vajeha järelläh.

Pohatta ottau uuven kesselin ta tuou köyhällä vel'l'ellä vanhan. Viey uuven kesselin kotih akallah ta šanou:

- Kuču nyt kaikkie šyömäh. Nyt šiinä onki ruokua eri tavalla, kuin vanhašša kesselissä.

Akka käški kyläštä šuuriarvosie, pohattoja. Ne tullah kaikki vierahikše. Käšetäh vierahat pöytien tua istumah. Vierahat vuotetah hyvie herkkuja. Rikaš mieš puissaltau kesselie. Sieltä kun porhaltau kakši mieštä rautapualikkojen kera ta ensimmäisekše lyyvvä mäčkytetäh isäntyä ta šiitä kaikkie vierahie. Ne hypätäh ken ikkunašta, ken ovešta pakoh. Pohatta mänöy köyhän vel'l'en luo:

- Ota pois kesseliš!

- En, velli!

Eikä antan epämpi vanhua kesselie pohatalla vel'l'elläh. Ta niin jäi elämäh. Siihi loppu starina.

45. JAUHINKIVI

Oli ennen köyhä velli ta pohatta velli. Ollah-eletäh, roštuo on tulošša. Köyhä velli lähtöy lihua kyšymäh pohatalta velleltä. - Anna šie, veikko, - šanou, - lihua meilä keitokše, kun pruasniekka tulou.

Pohatta velli kävi lehmän reijen, loi hänellä šen lehmän reijen eteh. Sanou:

- Tuošša on, vie hot' hiiteh - karjahtau hänellä.

Se otti šen lehmän reijen, lähtöy kotih päin, ajattelou: "Miksi mie tätä kotih vien, kun käšettih viijä Hiiteh? Kerran käški, nin lähen vien Hiiteh".

Aštuu, aštuu tuon pitkiä, tämän lyhyttä, tulou šielä halonleikkuajat vaštah. Hiän kyšyy niiltä halonleikkuajilta:

- Ettäkö työ tiijä, olenko mie oikiella tiellä, mänöykö tämä tie hiiteh?

Sanotah:

- Tämä mänöy Hiiteh, myö Hiiteh halkuo leikkuamma.

Sanotah hänellä:

- Sie ota täštä koivuni halko. Kun mänet šinne, nin hiän kiukualla istuu, še Hiijen išäntä. Kun mänet, nin elä anna kättäš hänellä, hiän kiän kopristau, a šie ojenna tätä halkuo. Hiän ihaštuu hyvin, šie kun mänet. Siitä hiän kun rupieu tariččomah makšuo, nin šie elä ota ni mitä, kyšy vain jauhinkivie. Hiän istuu jauhinkivi šeläššä. Se on šemmoni kivi, jotta še jauhou, mitä käšet. Hiän ei šitä mielelläh antais, vain kuitenki antau, kun et muuta ota.

Hiän ottau halon ta lähtöy ielläh. Aštuu šini kuni tulou talo. Se istuu kiukualla, še Hiijgn ukko, jauhinkivi šeläššä. Hiän tervehtiy ta halkuo ojentau. Se kun kopristau šitä halkuo, nin vesi tippuu šiitä halošta. Ukko kun ihaštuu, ei tiijä mitä i ruatua hänen kera. Sanou:

- Kun ei kenkänä tuo iče, työnnetäh koirie myöte, a koirat ei šuateta, iče šyyväh. Millä mie nyt šiula makšan?

Kultua ta hopieta tariččou. Sanou še köyhä velli:

- Miula rahua ei tarviče, anna vain še jauhinkivi šeläštäš.

Sanou še: - Tätä mie en antais, ka kun šie olit niin hvvä, nin mie šiula annan. Tämä kivi on šemmoni, jotta tätä mitä käšet, - šanou, - nin šitä še jauhou.

Ukko kun šuapi kiven ta lähtöy kotihis. Vielä kerkiev roštuolla kotihis. Sanou naisellah, missä hiän kävi ta mistä šen kiven šai. Sanou:

- Panemma nyt tämän kiven jauhomah, mitä meilä pitäy pruasniekakse.

Kivi jauho, mitä heilä piti. Pruasniekka hyyin elettih. Kivi kun kaikkie heilä jauho, ta viimekše köyhä velli rupei tuumaimah:

- Emmäkö myö luaji omua laivua?. Niin hyö luajitah oma laiva, šiitä lähetäh koko perehellä merellä. Sielä hyö ajellah, muutaman kerran ruvetah keittämäh, a šuolua ei ole. Köyhä käšköy šen kiven jauhuo šuolua. Kivi rupesi suolua jauhomah, ta hiän ei muistan šitä kieltiä. Hyö Syötih ta ruvettih muate kaikki. Kuni hyö muattih, kivi jauho laivan täyven šuolua, ta laiva upposi. Sinne mäntih ne kaikki, tai starina loppu.

46. AKKA I KATTILA

Elettih muinoin ukko da akka. Heilä oli yksi kattila da pirtti paha-paha. Ukko kuoli. Akka da kattila d'iäd'ih eloh. Akalla rubezi himottamah huttuo. Akka läksi ovešta, kattila karjuu:

- Anna mie lähen!

Kattila läksi, vieröy, vieröy toizen bohatan talon edeh. Sieldä tuldih niitolda ukko, akka da kazakat. Ruvettih huttuo keittämäh, heilä kattiloa ei ni ollu. Ukko rubezi huhuomah:

- Kattila on veräjän ieššä, ragaičetta kattiloida!

Siidä akka otti kattilah, rubei huttuo keittämäh. Noššettin kattila stolalla. Ruvettih ašteida panomah. Kattila hyppäzi stolalda da rubezi vierörnäh oman veräjän edeh. Karjuu akalla:

- Avua veräjät!

Akka avazi veräjän. Nošti kattilan stolalla, otti hutun, piäšti aštieh, otti kattilan, pezi da pani hingalolla...

Siidä akka šanou:

- Himottau voida.

Tuaš kattilan työndäy voida eččimäh. Kattila läksi da vieri tuaš veräjän edeh. Sielä vanha akka voida kolauttau. Akka voin kolautti, ei ole ni mihi piäštyä. Siidä läksi toizesta talosta aštetta kyžymäh. Kaččou - kattila on veräjän ieššä, ottau žen kattilan da voin piäštäy ših kattilah. Akka pezi voin da šuolazi, pani šiidä stolalla. Kattila hyppäzi tuaš da läksi vierömäh oman veräjän luo. Karjuu akalla!

- Avua veräjä!

Akka šöi huttuo voin keralla, nouzi kiugoalla da šanou:

- Ukkuo himottau.

Kattila läksi vierömäh. Vieri, vieri vierahalla šittatungivolla. Kaččou, tulou ukko ulloš. Ukko kaččou, täššä on kattila, pidäy kattilah ulloštauduo. Hiän kun rubezi kattilah šittumah, kattila i puuttu peržieh. Kattila vierömäh, ukko karjumah. Kattila vieri oman veräjän ed'eh. Akallah tuaš karjuu:

- Avua veräjät, akka!

Kaččou-ukko kattilašša. Siidä šanou akka ukolla:

- Nouže poigeš kiugualla.

47. LEPPÄPÖLKYN STARINA

Oli ennen ukko ta akka. Heilä ei ole lašta. Akka šanou ukolla:

- Leikkuasit meččäh käyvveššäš leppäpölkyn, kun meil ei ole lašta, nin rupiesima šitä tuuvvittamah huvikšena.

Ukko mänöy meččäh. Leikkuau leppäpölkyn. Tuou šen kotihih. Akka šanou ukolla:

- Luaji kätyt, mie rupien tätä tuuvvittamah.

Ukko luatiu kätkyön. Akka kiäriy ripakkoih leppäpölkyn. Alkau šitä tuuvvittua kätkyössä. Tuuvvittau kolme vuotta. Erähänä huomenešša rupieu leipomah leipyä. Kätyt on hänellä šiinä viereššä. Alko kätyt liikkuo ičekšeh. Akka kaččou kätkyöh: poikalapši nousi istumah šiihe kätkyöh. Leppäpölkyštä tuli kolmevuotini poika.

Poika šanou:

- Luaji, muamo, miula rehennysrieška, miul on nälkä.

Akka luatiu pikkaraisen riešan ta pistäy šen kiukuan suuhu paistumah. Rieška kašvo niin šuurekse, jotta ei šua šieltä kiukuan šuušta pois, kakšinkerroin piti kiäntyä. Anto pojalla. Poika šöi šen riešan ta šanou:

- Miul on vielä nälkä, luaji vielä toini rieška, pienempi kuin ensimmäini.

Muamo luatiu toisen riešan, vielä pienemmän, panou šen kiukuan šuuhu paistumah. Se rieška tuli niin šuurekše, jotta ei mitenkänä voi šuaha šieltä kiukuan šuušta pois. Antau šon pojalla.

Poika šöi sen riešan ta šanou:

- Luaji kolmas rieška, vielä pienempi.

Muamo ottau oikein pikkaraisen palasen tahasta ta pistäy kiukuan šuuhu paistumah. Rieška tuli niin šuurekše kiukuašša, jotta nellin kerroin piti kiäntäy, jotta sai šen ulos. Antau pojalla. Poika šyöy šen riešan ta šanou:

- Nyt mie olen jo kylläni.

Kyšyy poika:

- Missä on tuatto?

Muamo šanou:

- Pellolla on kyntämäššä.

Leppäpölkky šanou:

— Tuo miula, muamo, vuattiet. Mie lähen kyntämäh, käšen tuaton poikeš.

Muamo toi hänellä vuattiet. Poika šuorieu. Hiän on niinkuin suuri mieš, vaikka häntä on vain kolme vuotta tuuvvitettu.

- Nyt lähen, tuaton käšen kotih ta iče rupien kyntämäh.

Muamo šanou:

- Elä lähe, rutto tulou murkinalla.

Poika ei huolin mitänä muamuh šanasta ta mäni pellolla, šanou šinne mäntyö:

- Terveh, tuatto!

Ukko kaččornah rupieu ta šanou:

- Eihän meilä ole lašta.

Poika šanou:

- Miehän olen se leppäpölkky, mitä oletta työ tuuvvittan.

Miušta tuli poika. Anna mie rupien kyntämäh. Sie mäne murkinalla, tuatto.

Rupei poika kyntämäh. Uatran pisti muaha vuarnahie myöt'e ta käški heposen männä. Heponi yritti vetämäh uatrua - ei voi vetyä, niin šyvällä oli pissetty uatra muaha. Löi ruošalla hevoista niin lujalla, jotta heponi hyppäi ta kuoli i šiihe uatraki rikkautu. A ukko kačöou viereššä. Ukko šanou:

- Ka tapoithan šie heposen.

Poika šanou:

- Kun še kerran oli niin vähähenkini, jotta kuoli kun yhen kerran löin, niin anna mäni.

Ukko šanou:

- Lähemmä šyömäh nyt.

Niin hyö lähetäh ukko pojan kera ta ruvetah šyömäh. Poika šöi kaikki ruuvvat, se kun on niin väkövä ta šuuriruokani. Akka kantau, kantau - ei täyvy ni millä. Poika šanou:

- Mitäpä nyt, tuatto, ruattavua?

Tuatto šanou:

- Mäne aitua panemah siihe pellolla, missä kyntimä.

Poika mäni. Siinä pellon laijalla oli šuuri meččä. Mečän kaikki kuato pellon piällä. Kirvehen katko, rautakanket paloikse murottelli: niin oli väkövä se Leppäpölkky. Mänöy pirttih, šanou tuatolla:

- Tuommoset ašiet miula ei kestä. Kaikki kirvehet ta rautakanket katkesi.

Ukko šanou:

- Eihän šiula mitkänä ašiet kessä. Kyl šie šuat lähtie meiltä pois, muuvvalta työtä eččimäh.

Poika šanou:

- Mie lähen. Antakkua miuža enšin ruokua.

Akka šanou:

- Vaštahan myö šöimmä. Ei ole mitänä ruokua.

Poika šanou: - Onhan teilä härkie ta lehmie liävässä.

Akka šanou:

- Ne on vielä tappamatta.

Poika šanou:

- Miula kelpuau ne i tappamatta syvvä.

Mänöy liäväh poika i syöy härän. Sitä ei tarvin tappua eikä keittyä, Se mäni niin.

Poika läksi muailmalla ta sanou:

- Kun mie olen niin väkövä, nin kaikki koko tämän linnan väen tapan ta šyön. Lähen nyt toisie väkövie eččimäh.

Ukko ta akka ollah hyvilläh, kun piäštih erilläh pojašta.

Leppäpölkky matkuau ta matan varrella näköy, kun mieš puita ruaššaltau šijoiltah ta toiseh paikkah pissältäy. Leppäpolkky kyšyy mieheltä:

- Mitä šie ruat?

Mies vaštuau:

- Mie olen niin väkövä, jotten tiijä, mihi mie väkeni šuan. Tulin mečöäh, jotta kison puun šijoiltah ta toiseh paikkah issutan.

Leppäpölkky šanou:

- Mie olen niisi väkövä, emmäkö lähe eččimäh toisieki väkövie?

Kuuluu mečästä, kun paščkau oikein lujašti. Leppäpölkky šanou:

- Lähemmä eččimäh. Siel on vielä muitaki väkövie.

Männäh kohti paukantua. Mieš pačkuttau kahta kallivuo vaššakkah.

Leppäpölkky kvšyy:

- Mitä šie, mieš; ruat?

- Mie kun olen niin väkövä, nin pitäy näitä kallivoita pačkuttua vaššakkah, jotta väki vähenis. A ketäpä työ oletta?

Mieš ta Leppäpölkky vaššatah:

- Myö olemma šamoin niitä väkövie da väkövie ečimmä.

- No myöhän olemma kaikki väkövie. Läkkä vielä eccimäh toisie väkövie.

Männäh vähäni matkua, tulou šuuri talo. Männäh šiihe taloh ta ruvetah siihe yökse. Sanotah: "Još ketä tullou tähä, nin kyllä myö ne voitamma, kun olemma kolme väkövyä". Muatah šiinä yö. Huomenekšella Leppäpölkky šanou:

- Nyt kakši lähtöy meččäh ta ykši jiäy keittämäh murkinua.

Jätetäh puijenpissyttäjä keittämäh murkinua, Leppäpölkky ta Vuarojenloukuttaja lähetäh meččäh. Leppäpölkky šanou Puijenpissyttäjä1lä:

- Käy liävästä lehmä, tapa ta keitä šen lihat kaikki.

Toiset miehet mäni meččäh. Puijenpissyttäjä otti liäväštä lehmän, pani patah, rupei keittämäh. Keitti šen hyväkše, nošti rokkapuan tule1ta pois, pani sen pölkyn piähä. Tuli ukko pirttih: ukko oli kyynärän pivus, parta kahta kyynäryä pitkä. Ottau sen Puijenpissyttäjän, pissältäy šiltä piän pölkyn alla, iče kuatau rokan lattiella. Lihat syöy kaikki. (Se oli vielä väkevämpi kuin Puijenpissyttäjä).

Puijenpissyttäjällä tuli šemmoni hätä, jotta toiset tullah murkinalla ta semmoni tapaus oli käynyn, jotta rokat on kuattu ta lihat syöty. Hiän tappau toisen lehmän, panou lihat kiehumah.

Ne ei keritty vielä kiehuo, kun toiset jo mečästä tultih. Puijenpissyttäjyä kirotah, kun murkina ei ole valmis. Puijenpissyttäjällä ei šanua tule šuuhu. Leppäpölkky ta Vuarojenloukuttaja purtih lihat uutena. (Heil oli niin nälkä mečästä tultuo). Oltih huomeneh. Leppäpölkky šanou:

- Nyt pitäy Vuarojenloukuttajan jiähä keittämäh, myö lähemmä Puijenpissyttäjän kera meččäh.

Niin hyö lähettih. Vuarojenloukuttaja tappau lehmän. Panou patah kiehumah. Sai lihat kypšekše, otti puan tulelta, pani pölkyn piähä jähtymäh. Tuli ukko kyynärän pivuš, parta kahta kyynäryä ta kyšyy:

- Kenen talošša työ elättä?

Vuarojenloukuttaja šanou:

- Omašša talošša.

Ukko šanou: - Että elä omašša talošša. Tämä talo ta lehmät on miun. Ukko panou Vuarojenloukuttajan piän pölkyn alla, kuatau rokan, Syöy lihat ta tuas piäštäy Vuarojenloukuttajan pölkyn alta.

Vuarojenkolkuttaja tappau ruttoseh toisen lehmän, panou patah kiehumah. Lihat ei vielä keritty i kiehuo, kun Puijenpissyttäjä ta Leppäpölkky tultih mečästä. Leppäpölkky on šemmosekše šiäntyn, kun ei moneh päiväh ole šuanun kunnon ruokua ta šanou:

- Että kehtua keittyä, kun makuatta.

Puijenpissyttäjä ajattelou: "Kyllä še ukko šaman tempun teki Vuarojenloukuttajalla kuin miula eklein". Syötih tuas lihat uutena. oltin huomeneh. Leppäpölkky šanou:

- Mie nyt jiän murkinua keittämäh, mänkyä työ meččäh. Leppäpölkky jäi kotih. Tappo lehmän, pani šen lihat patah. Sai rokan valmehekše, nošii šen pölkyn piähä, niinkuin toisetki, jiähtymäh. Tulou ukko kyynärän pivuš, parta kahta kyynäryä ta šanou:

- Mitä työ tiälä meinuatta, kun šöittä miulta kaikki lehmät?

Tai rupei panemah Leppäpölkkyö pölkyn alla.

- Elä, tovarissa! - šanou Leppäpölkky ukolla. Ottau šitä parrasta kiini ta šanou:

- Sie olet toisilla šitä temppuo ruatan, vain nyt puutuit miehen käsih!

Niin Leppäpölkky viey meččäh kyynärän pituuven ukon. Halkuauv koivusen kannon ta šiihe halkuantaisen väžih panou ukon parran. Se šiihe i liehahtau [?]. Tullah toiset mečästä. Keitto on valmis heilä. Syötih šiinä keitto. Leppäpölkky ei vielä šyyvveššä sano, jotta hänellä on ukko parrašta kiini. Sen verran šanou, jotta "miehän šain keiton kypšekše". Syötih. Leppäpölkky šanou:

- Läkkä kačomma miun vankie!

Männäh kaččomah. Leppäpölkky šanou:

- Tämähän teiltä rokan šöi. Ettäpä ole väkövie, kun tuommosen ukon annoitta rokan šyyvvä.

Ottau vičan ta lyöy ukkuo. Ukko piekšäyty, piekšäyty, joi parta katkei. Parta jäi kannon välih, iče pakeni. Ukko läksi juokšomah — Leppäpölkky jälkeh. Juossah, juossah jälekkäh. Juostih vuaran piällä. Kallivossa oli reikä. Ukko siitä čuklahti ta mäni männeššäh. Leppäpölkky tulou jälelläh ta šanou:

- Lähtekkyä ta solahuttakkua milma reikäh, nin mie lähen eččimäh. En mie niin vähällä šitä ukkuo jätä.

Toiset miehet, Vuaranloukuttaja ta Puijenpissyttäjä, lašetah Leppäpölkky šiitä reijästä kallivon Siämeh. Sielä on talo. Leppäpölkky mänöy taloh. Tytär, nuori, kaunis kävelöy lattiella i kyšyy:

- Mitä šie, veikkon, tänne tulit? Nyt šiun tuatto tappau, kun šie häneltä parran kisoit. Nyt hiän makuau toisešsa huonehešša oikein kipienä. Mie olen čuarin tytär. Hiän miut varašti. Sie kun Inänet hänen luo, työ toreuvutta. Hiän on silmä väkövämpi. Nyt kun hiän tuli, nin joi elävyä vettä. Kun še ukko šuau šiun allah ta rupieu tappamah, nin šie šano: "Piäššä milma kuulla ta päivällä prostiutumah". Sill aikua šie levähä. Iče Sie mäne aittah, juo pullošta elävyä vettä, elävän vejen šijah laita kuollutta vettä. Ukko kun käyt jälestä päin, nin juou kuollehen vejen. Poika mänöy ukon luo. Ukko kravatissa läsiy tai šanou:

- Joko rosvoinniekka tulit? Semmoseh paikkah tulit, jotta heität henkeš.

Ukko hyppäi Leppäpölkyn piällä ta niin i kuato pojan. (Nyt ei ole hänellä partua. Parta jäi kannon välih). Leppäpölkky šanou:

- Nyt tapat, piäššä kuulla ta päivällä prostiutumah.

Ukko sanou:

- Mäne.

Leppäpölkky mäni aittah, joi elävän vejen, kuollehen vejen pani šijah ta tuas mäni ukon kera toruamah. Leppäpölkky kun joi šen elävän vešen, nin tuli ukkuo väkövämmäksi. Alko ukkuo kuristua. Ukko šanou Leppäpölkyllä:

- Piäššä šie nyt milma kuulla ta päivällä prostiutumah. Leppäpölkky šanou:

- Mäne.

. Ukko juoksi ruttoseh aittah ta joi kuollehen vejen. Hiän luuli, jotta se on elävyä vettä, kun oli varuštan valmehekše. Siihe ukko i kuoli ta kuolleššah karjuu tytöllä, jotta "šie miut šuatoit kuolemah, kun sanoit Leppäpölkyllä". Siihe ukko kuatu kellahti. Poika sanou tyttärellä:

- Nyt lähemmä poikeš.

Tyttö šanou:

- Mielelläni lähenki, - ta antau Leppäpölkyllä imennoin šormuksen.

Niin hyö otetah ukon koista kallehie tavaroita ta männäh kallivon reijän kohalla. Leppäpölkky liikuttau nuorua, jotta toiset nossettais jälelläh muan piällä. Sitou tytön nuorah ta šanou:

- Mäne sie iellä, ta noššatta šiitä miut jälestä.

Miehet nossettih tytär muan piällä. Leppäpölkky jäi vielä šinne. Tyttö sanou:

- Leppäpölkky on sielä. Se pitäy noštua.

Vuaranloukuttaja ta Puijenpissyttäjä šanotah:

— Ei noššeta, olkoh šielä.

Kyšytäh, kenen hiän on tytär. Tyttö šanou, jotta hiän on čuarin tytär. Hänet viijäh Čuarih, šanotah:

- Myö tämän tyttären šaimma muan alta.

Tytär ei voi virkkua ni mitänä. Leppäpölkky kävelöy šielä muan alla. Ei piäše ni miten poikeš. Ukon talošša on kiukuan perissä ukon akka. Akka itköy, kun ukko kuoli. Leppäpölkky šanou šillä akalla:

- Etkö, akkasen, voi miten šuattua milma muan piällä?

Akka šanou:

- Suattasin mie kyllä, vain kun ruavoit pahoin i tapoit miulta ukon.

Leppäpölkky šanou:

- Ičepähän oli šyyššä, kun rupei miun kera toruamah.

Akka muuttuu hyvin vanhakše korpikše ta šanou:

- Istuuvu šie miula šelkäh, muiten šie et tiältä piäše.

Korppi lenti reijän šuilla, Leppäpölkyn loi muan piällä, iče mäni männeššäh.

Leppäpölkky mäni šamaseh taloh, missä eli Vuaranloukuttajan ta Puijenpissältäjän kera. Ei ole miehie, ei tytärtä. No totta siitä lähtie täyty johonki. Leppäpölkky mänöy šillä linnalla, missä on Čuarin tytär. (Se kun oli šanon, min linnan čuarin tytär hiän on). Mänöy lešk'akkah vatierah. Kyšyy lešk'akalta:

- Eikö mitä tällä linnalla uutta kuuli?

Akka šanou Leppäpölkyllä:

- Ei tänne mitänä muuta kuulu, kuin čuarin tytär oli kavokšissa muan alla viisitoista vuotta. Nyt kakši miestä häntä löyvettih ta toisen kera pijetäh häitä.

Leppäpölkky niijen jalkojeh šijalta pyörähtäy ta lähtöy čuarin kotih aštumah. Tytär šilminä-korvina varteiččou ikkunašta, jotta eikö näkyis sitä mieštä, Leppäpölkkyö, mikä pelašti hänet muan alta. Leppäpölkky alko hypitellä Čuarin ikkunan alla kiässäh šormušta. Čuarin tytär näköy ikkunašta šamammoisen miehen, kuin olli Leppäpölkky, ta kaččou: niin ois kuin hänen antama šormuš. Čuarin tytär juokšou Leppäpölkyn luo ta kyšyy:

- Mitein šie olet tänne piäššyn? - ta kertou Leppäpölkyllä, mitein hiän iče piäsi.

Čuarin tytär viey Leppäpölkyn tuattoh luo ta šanou:

- Tuatto, tämä on še mieš, mi milma pelašti muan alta. Täšš on imennoi šormuš, minkä mie olen hänellä antan, kun lupauvuin hänellä moršiemekše.

Čuari anto tyttären Leppäpölkyllä. Ruvettih pitämäh häitä. Toiset, valehtelijat miehet, ammuttih.

Siihe še Leppäpölkyn starina i loppu.

48. YHEKSÄN KULLAISTA POIKUA

Oli ennen leškiakkani. Hänellä on kolme tytärtä. Käyväh iltua istumašša kylyššä. Sanou vanhin tyttö:

- Mie šuan yheštä osrajyväštä šotaviällä ruuvan.

Toini tyttö šanou:

- Mie šuan yheštä liinankuijušta šotaviällä vuathet.

Nuorin tvttö šanou:

- Mie šuan kolme kullaista poikua yheššä kohušša: kiät kultaset kalvosista šuahen, jalat hopieset polvista šuahen, kuutamaiset kulmilla, šimčukkaiset šilmillä, otavaiset olkapäillä, tähet taivan harteilla.

Samoin lähetäh toisena iltana kylyh iltua istumah, šamat šanat tolkkuijah, a čuarin poika kuuntelou ikkunan alla.

Kolmena iltana käyväh šielä kylyššä.

Čuarin poika šanou tuatollah:

- Hospoti plahoslovi, tuatto, mie lähen leškiakan nuorempah tyttöh šulhasiksi.

— Mitä šie lähet niin alhaiseh šiätyh, šuammahan myö kor- kiempie šiätyjä čuarih.

Lähtöy hiän. Läksi tai ottau moršiemekšeh šen leškiakan tyttösen.

Ollah-eletäh, še tulou naini kohtušekši. Lähtöy čuarin poika merellä. Naini šuau kolme poikua šillä aikua: kiät kultaset on kalvosista šuahen, jalat hopieset polvista šuahen, kuutamoiset kulmilla, šimčukkaiset šilmillä, otavaiset olkapäillš, tähet taivan hartehilla. Lähtöy čuari puapuo eččimäh. Tulou Syötär-akka vaštah:

- Kunne läksit, čuari-kormeličča?

- Tänne läksin linnalla kävelömäh.

Tiijän, tiijän, puapuo mänet eččimäh, ota milma puapoloiksi!

- Enkä ota, enkä!

Lähettih tuaš aštumah. Se Syötär-akka tuaš juokšou poikki polvelta vaštah.

- Ota milma puapoloiksi, tiälä miän linnalla ei ole ketänä muita kun Syöttäriä.

- Totta še pitäy ottua.

- Ala männä kotihis, - šanou Syötär-akka čuarilla, - mie käyn riepuo ta vaštua.

Mäni, otti kolme hurtan poikaraiskua, vei ne šillä naisella, a ne - kolme kullaista poikua otti ta vei vihantah peltoh, valkieh vainivoh, valkien kiven alla. Mänöy pirttih, kyšytäh häneltä, jotta mitä šielä on.

- On šielä, kolme hurtan poikaraiskua, ei ni mitänä muuta!

Ollah-eletäh. Mieš tulou mereltä. Miehellä sanotah. Miehellä on paha mieleštä. Ollah-eletäh tuaš kotva aikua, mi oltaneh. Tuaš naini jiäy kotih, a mieš lähtöy merellä. Tai šuau tuaš kolme poikua kullaista, kuin ennenki. Työnnetäh tuaš čuari puapuo eččimäh. Tuaš še šama Šyötär-akka tulou vaštah:

- Kunne läksit, Čuari-kormeličča?

- Tänne kävelömäh.

- Tiijän, puapuo ečit, ota milma puapoloiksi!

- Enkä ota, enkä!

Tuaš lähettih, še Syötär-akka juokši meččiä myöte kiirehešti, tulou vaštah toisen kerran.

- Ota milma puapoloiksi.

- En ota.

- Ka ei ole muuta miän linnalla, kun Syötär-akkoja.

- No hoš ottanen, - šanou čuari.

- Mäne, ala männä, niin otan puapolapšillani riepuo ta vaštua.

Tuaš mänöy naisen luo, ottau ne kultaset pojat, viey ne vihantah peltoh, valkieh vainivoh, valkien kiven alla, a tilah panou kolme varikšen poikua. Mänöy pirttih, kyšytäh häneltä:

- Mitä šielä on?

- No että tätä tiijä šuajua, kolme varikšen poikua on!

Tulou tuaš čuarin poika kotih, hänellä on hyvin paha mieleštä. Tuaš še naini tulou kohullisekši, a čuarin pojan pitäy lähtie merellä. Sanou Čuarin poika, jotta kun ei šuane parempie lapšie nyt kolmannella kertua, niin še naini pitäy uhhotie. Tuaš ni šuau še naini kolme kullaista poikua. Tuaš čuari työnnetäh puapuo eččimäh. Käveli ikäh-aikah, tai toi šen šaman Šyötär-akan. Šyötär toi kolme harakan poikua, a še naini kerkisi yhen pojan peittiä sorok- kah alla.

- Kunne panit yhen pojan? - karjuu Šyötär.

- Ei ni ollun kun kakši.

Ottau ne kakši poikua ta viey tuaš šinne vihantah peltoh, valkieh vainivoh, valkien kiven alla.

- Nyt še pitäy tappua, - tuumatah.

Mieš kirjuttau, jotta uhotiet pois. Naini šanou, jotta "elkiät tappuat, työntiät muailmalla".

Šiitä häntä pannah počkah ta työnnetäh mereh poikah kera. Še poika kašvau počkašša. Kuunnellah, kun koškou počka, čylkyttäy pohjah. Poika šanou:

- Prosti muamo, mie nuppinieklalla puhkuan reijän, kačomma, missä olemma.

- Elä, poikan, kuolemma.

- Kuolomahhan miät on ni työnnetty.

Poika puhkai loukon ta kaččou:

- Niin pitäis olla kuin muata vaššen. Mua on, ka mi mua on? Prosti, muamo, mie potkuan počkan puhki, niin piäšemmä mualla.

- Jumala prostieh.

Poika potkai počkan halki, ta hyö piäštih mualla. Kačotah – kun on kaunis šuari.

- Annaš, muamo, - šanou, - hivušrihmaš.

Otti hivusrihmat ta löi kolme kertua ristih. Tuli kaunis linna ta kaikkie mitä šuinki voipi olla.

- Luaji, muamo, kaheksan paitua ta kaheksan rieskua nännimaijostas, mie lähen vellijäni eččimäh.

- Elä lähe poikan, Syötär-akka šyöy.

- Ei še nyt syöy, kun ei ole nuorempana Suanun syyvä.

Muamo luatiu kaheksan paitua ta kahekšan rieskua, hiän lähtöy vellijäh eččimäh. Mäni šuaren rantah, löi hivusrihmoillah kolmičči: kun tuli hopieni šilta, vaškiset käsipuut mantereh suaten. Hiän mäni šitä šiltua myöte mantereh. Mäni vihantah peltoh, valkieh vainivoh. Heitti stolalla ne riešat ta paijat, a iče heittih nieklakše ta mäni šeinän rakoh peittoh.

Tuli viuhahti kahekšan poikua. Maissellah rieškoja ta šanotah:

- Niin ois kuin muamosen nännimaijosta nämä riešat. Panetellah paitoja:

- Niin ois kuin muamosen luatimat nämä paijat.

Poika hyppyäy šeinän ravošta, šanou:

- Syökyähän, veikot, ne riešat suuhuna, pankua paijat piällänä lähemmä kotih.

- Ka emmä myö, veikkon, lähe, miät Syötär šyöy.

- Ei šyö, hyvä še ennen kuin šöi.

Syötih pojat riešat, pantih paijat piällä ta lähettih kotih mänömäh. Yhekšän kullaista poikua mänöy. Siitä kun muamoh ihaštuu, jotta kaikki hirvie!

Hyö šiitä aletah elyä hyvin, ei ni Čuarissa niin hyvin eletä, kuin hyö eletäh. Kävelöy kualikkasie (kyšyjie) šielä merenrannalla. Sanotah:

- Mit ollah eläjät tänne ilmeššytty, läkkä kaččomah.

Männäh šinne šiltua myöte. Hiät otetah hyvin vaštah, šyötetäh, juotetah, kaikki huonehet näytelläh ta annetah matkah eväštä.

Šatutah šiitä kulkomah čuarin ikkunan alačči. Čuari pistäy piäh ikkunah:

- Tulkua vanhoja skuaskuja šanomah.

- Meillä on äijän nyt uutta sanomista, ei ole nyt vanhat.

Aletah šiitä sanuo, kun hyö mäntih meren šuareh, missä on kaunis linna, kaunehempi kuin čuarilla, šielä on yhekšän kullaista poikua ta naini. Lintuset laulelou satušša ta kaikki.

Čuari oikein häpšistyy, jotta mi on še šemmoini. Pyrittäy kualikkasie šuattamah. Siitä huomenekšella lähetäh kaikki kaččomah. Männäh šinne šuurella sakilla. Kačellah niitä huonehie ta šiltoja. Männäh. pirttih. Heitä šielä vaštah otetah, ševätäh. Jo tunnetah mies naiseh, - naini mieheh, pojikšeh pakauttelou kultasie poikie čuari. Pyrittäy, jotta "lähtiet pois tiältä".

- Emmähän myö vois lähtie, kun miät kuolomah oletta työntän.

- No että nyt kuole, nyt Šyöttäret šiltä linnalta hävitäh.

Lähetäh šiitä šieltä. Poika še ottau hivušrihmah. Lyöy kolme kertua ristih. Ne huonehet kavotah ta kaikki katou šuarelta, männäh šillan poikki, tai šilta katou.

Siitä Šyötär-akka sivotah upehilla häntäh: kuh jäi šilmä, kuh käsi, kuh jalka.

Siitä alettih eliä elmetellä. Luajittih pirovanjat kaikella linnalla. Šielä mieki olin, šain kirjakintahat, hernehini ruoška, vahani heponi. Šiitä kun tulin tulipaloh, kun Taipalen Kal'ošša palettih, niin vahani heponi šuli, kirjakintahat palettih, a hernehini ruoška koirat šyötih. Sinne miun hyvyöt mäntih, tai šen pituvuš starina.

49. KOLME SISÄREŠTÄ

Oli ennein ukko ta akka. Heilä oli kolme tyttyö. Tytöt pyrittih vieristänä kuuntelomah vierissän akkua. Hyö lähettih kuuntelomah ta otettih lehmän nahka matkahaš. Istuuhuttih lehmän nahkalla, pantih huppu korvihis ta piirrettih veičellä nahkašta ympäri. Lehmän häntä kun oli šuorana ta sitä ei piirretty, niin vierissän akka i tuli ta alko vetyä hännäštä. Tytöt issutah eikä ruohita ottua huppuo piäštäh. Vierissän akka vei hiät pimieh korpeh hyvin loitoš. Sielä tytöt vašta otettih huppu korvistah. Kačotah, jotta "missä nyt olemma, kun on meččä? Tänne nyt kuolemma!".

Kävelläh tytöt šielä tuon pitkyä, tämän lyhyttä. Ei ole rahvašta, ei taluo. Jo heilä on nälkä, ta vuattiet repieli, jotta kohta ollah alačči. Nouštih hyvin šuurella kivellä ta itetäh.

- Alko kuuluo koiran haukku. Hyö - "jotta nyt šieltä tulou imehnisie, vain mitä meistä tulou, kun alačči olemma". Koira tuli, alko haukkuo heitä šieltä kiven piältä. Čuarin poika oli mečällä, ta hiän tulou kaččomah, mitä koira haukkuu, pyššy on šuorana. Hyö aletah molie Čuarin poikua, jotta "ole niin hyvä ta elä ammu meitä, emmä myö ole mitänä otuksie, kun ihmisie olemma". Hyö aletah kyšyö, jotta "ketpä työ oletta?". Čuarin poika pyrittäy heitä matkahaš, vain hyö ei luvata lähtie niin alaččomana. Čuarin poika jakau piältäh vuatteitah heilä suojakše ta lähtöy viemäh kotihis. Vei kyläh, ta vei leškiakalla ruokittavakše. IČe hiän lupasi hommata ruuvat ta vuattiet.

Tytöt ollah hyvin kaunehet, nuorin on kaikista kaunehin. Ne tullah niin ilosikse, jotta kaikki hirvie, kun šuahah vuatetta ta hyvyä ruokua.

Silloin piti olla kaikkien hil'l'ua, konša leškiakka moli. Tytöt alettih pyrkie kylyh iltua istumah šillä aikua, jotta hiän šais rauhašša molie. Leškiakka lupai, ta tytöt mäntih kylyh. Čuarin poika tuli leškiakkah, kyšyy:

- Missä tytöt ollah?

Akka šanou, jotta "kylyh mäntih, kun mie rupesin molimah, jottei häirittäis milma. Sielä sovietuijah".

Mäni čuarin poika kuuntelomah kylyn ikkunan alla, jotta mitä tytöt paissah. Kuuntelou, niin tytöt ollah iänettä, ei virketä mitä. Vanhin tyttö virkkau, jotta "paiska myö hoš mielitiettylöistä. Milma kun ottais čuarin ruuvankeittäjä naisekšeh, niin mie šaisin liinan kuijušta šotamiehillä vuattiet". Keškimmäini tyttö šanou, jotta "mie kun šaisin šen pöyvälläkantajan, niin mie šaisin yheštä osranjyväštä šotamiehillä ruuvat". Kolmaš šanou, jotta "miun kun ottais čuarin poika, niin mie šaisin kolme lašta: ensimäisenä tytön, mill ois kiät kultaset kalvosista šuahe, jalat hopieset polvista, kuntamoiset kulmilla, otavaiset olkapäillä, tähet taivan harteilla".

Čuarin poika kuuli i läksi pois. Sanou šiitä ruuvanlaittajalla, jotta "etkö šie ottais tuota vanhinta tyttyö naisekšeš, niin piemmä hiät ta tuomma tänne". Keittäjä lupuau ottua. Toisella, pöytähkantajalla, tuaš šanou, jotta "ota keskimmäini tyttö, niin mie otan nuorimman". Se lupai tuaš ottua. Niin hyö kaikki käytih ta otettih tytöt čuarih järeštäh, niin kun luvattih.

Kun alettih elyä šiinä, niin vanhemmat sisäret ollah vihasie nuorimmalla, kun še nyt piäsi čuarin pojalla. Čuarin poika läksi matkoilla ta naini jäi pakšukše. Sisäreh tuumatah šielä, jotta "nyt kun šuau kultasen lapšen, niin otamma pois ta panemma koiranpennun tilalla".

Aika kulu, ta hiän šai tyttären. Sisäreh piätetäh nyt še tappua. Hypättih šitä muka hoitamah, tai vietih koiranpenikka, ta lapši otettih pois. Lapši pantih ripakkoih ta työnneitih lautapalasella jokeh. Lautapalasen kanto tuuli čuarin puutarhan hoitajan rantah. Tarhuri otti lapsen ičelläh, kun ei heilä ollun lašta. Čuarin pojalla sisäreh kirjutettih, jotta "naiseš šai koiranpenikan".

Ollah-eletäh. Čuarin poika tulou kotih, ta aletah elyä kun ennenki, ei šen pahempua. Tuaš kun čuarin poika lähtöy, ka naini jiäyki pakšukše. Nyt hiän ajattelou tulovan semmosen pošan, kuin tvttö šano. Tuaš tuli šuantiaika, niin sisäret tuas otettih lapsi, työnnettih jokeh lautapalasella, ta hurtan pentu vietih tilah. Puutarhuri lapšen tuaš otti. Čuarin pojalla kirjutetah, jotta "nyt se šai hurtan pennun". Tuli čuarin poika kotih. Jo häntä vähäsen šiännyttäis, vain ei virka i mitä.

- Lähtöy čuarin poika kolmannen kerran matkoilla. Naini tuaš jiäy pakšukše. Tuaš šama kauppa. Nyt pantih šijan poršas tilalla. Kučuttih čuarin poika kaččomah, jotta nyt on poršas. Čuarin poika läksi vihašša, jotta nyt hiän sen tappau. Tuli kotih ta kuto še naiseh alačči kivikuvelmah muantiehe päin. Rahvaški hävetäh alačointa, toiset sualiutuu[?].

Lapšet kaikki kašvetah puutarhurin luona. Puutarhuri laittau heilä huvikse šenmallisen tarhan, kun on Čuarillaki. Puutarhan hoitaja vanheni ta kuoli. Lapšet jiätih yksinäh. Hyö ruštatah aina šitä puutarhuah, ta šiitä tulou niin kaunis ta hyvä, jotta jo toisešta valtakunnašta käyväh šitä kaččomah.

Pojat lähettih kerran mečällä ta tyttö jäi yksin kotih. Tuli muilta mailta vanha akka kaččomah hiän tarhua.

- Kun, - šanou, - šitä on niin kehuttu, niin milmaki himotti nähä.

Tyttö lähtöy näyttämäh.

- Ei tämä vielä ole, - šanou, - valmis, täštä puuttuu kolmie ainetta.

Tyttö kyšyy, jotta "mitä še puuttuu?".

- Ka šuihkuvua vettä, helisijyä puuta ta ičelaulavua lintuo.

Tyttö kyšyy, jotta "mistäpä myö ne šaisima?".

- Ne on, - šanou, - pohjoistunturien takana. Sielä on Semmoni tarha, jotta šielä on, kun voinetta šuaha.

Akka mäni pois, ta pojat tultih rneöältä. Tyttö kerto, mitä akka oli šanon puutarhašta, mitä puuttuu. Pojat ollah hyvin innokkahie mänömäh.

Vanhin poika läksi käymäh. Ajau tuon pitkyä, tämän lyhyttä, ta tulou ukko vaštah, niin vanha kotta ei ni paissa šuata. Hiän keriččöy ukolta partua, ta ukko piäšöy pakajamah. Kyšyy:

- Onko tällä tiellä heläsijie puita?

- 0n, - šanou ukko, - še ei olekana vuara loittona. Mie annan šiula lakin, ta kun ajat vuaran piällä, niin elä ota lakkie šilmiltäš, vaikka mitä karjehta kuullet. Silloin piäšet, tai läššä on.

- Hiän kun pani lakin šilmilläh ta läksi noušomah vuarua myöte, alethh karjuo:

- Kačo, mie olen šiun muamoš! Täššä on tuattoš! Nyt mänet tuleh, palat!

Ei ni keštän poika: vain livahutti lakkie šilmiltäh, tai muuttu kivekše.

Koissah kun vuotettih, ta kun ei tullun, niin toini poika läksi ajamah. Se tuas näki ukon, otti lakin, kačahti - tai muuttu kivekše.

Tyttö kun jäi yksinäh, niin ajatteli, jotta "mitäpä mieki täššä yksin? Lähen mieki eččimäh". Tuli ukon luo ta pesi šen, keričči parran ta šanou, jotta "juohata nyt hyväsistä, mitein mie piäšen". Ukko antau tuaš lakin, ta tyttö lähtöy. Niin tyttö läksi ielläh, pani lakin šilmilläh ta noušou vuarah. Vaikka ois kuin karjuttu, niin tvttö ei ottan lakkie šilmiltäh, ta niin piäsi vuaran piällä. Hänellä annetah šieltä helisijän puun oksa, šuihkuovua vettä pullošša ta laulava lintu. Tuli vuarah, missä velleh oltih kivenä, ta hänellä kun oli elävyä vettä, niin virotti velleh. Yheššä šiitä mäntih kaikki kotih.

Siitä pantih lintu laulamah, šuihkuva vesi ta helisijä puu. No tietyšti, aina vain enämpi käypi rahvašta kaččomašša.

Ei tyttö eikä pojat tiijetä, jotta hyö ollah čuarin pojan lapšie. Hyö toivotah olovan puutarhurin lapšie. Tyttö šanou laulavalla linnulla, jotta "mitä myö čuarin pojalla šyötämmä, kun tulou puutarhua kaččomah: eihän meilä ole niin hyvyä?". Lintu šanou, jotta käy kaupašta haulie, ta pane monta hunttua niitä kukokše. Hoikkani vehnäkuori vain pane piällä".

Tyttö luati kukon haulista ta kyšyy:

- Mitäpä šiihi muuta pannah?

- Ei mitänä muuta, kun kukko luuvalla ta pöytäveičči reunah.

Tyttö hätäytyy jotta mitäpä še šiitä tulou. Lintu šanou, jotta "mie vaštuan".

Čuarin poika tuli vierahikše, kaččeli tarhua monta tuntie, käveli nälkähäš šuahe, ta tyttö kuččuu hänet šiitä kamarih šyömäh. čuarin poika istuutuu pöytäh ta leikkasi veičellä kukon poikki. Haulit ni pirahettih ympäri stolua. Čuarin poika šiänty ta kyšyy:

- Mintäh tämmösellä valehukšella milma šyötät?

Lailava lintu rupei šanomah, jotta "et šiekänä, čuarin poika, käytä oikein aseitaš: kerran pantih šiula lapšekše koiranpentu, toisen kerran hurtanpentu, kolmaš kerta šijanporšaš. A šiula oli lapšet - kiät kultaset, jalat hopieset, ta kaikki niin, kuin naiseš šiula oli luvannun šuaha. Vihamiehet kun vajehetiih, niin šie naiseš panit alačči kivikuvelmah, jotta koko kaupunki häpiey. Nämä on täššä šiun lapšet, puutarhuri kašvatti".

Čuarin poika ottau lapšet, piäštäy naiseh pois ta alkau elyä elmetellä.

50. KUKKO DA KANA

Oli ennen kukko da kana. Kukolla da kanalla oli kivi. Hyö ku kolme kerdoa pyörähytetäh-kakkara da piiroa, huttuo pada, kakkara da piiroa, huttuo pada, kakkara da piiroa, huttuo pada. Čoari tiijusti, što heilä on semmoine kivi, tuli da otti. Kiven ku otti, ga kukolla da kanalla rodii nälgä.

Läksi kukko kivie tuomah čoarilda. Matkai, matkai, ga tuli hukka vastah. Hukka sanou:

- Kunna sie mänet?

- Mänen, - sanou kukko, - čoari otti kiven, ni kivie tuomah, kyzymäh.

Hukka sanou:

- Ota i rniuda.

- Sydeäte, - sanou, - peržiehe.

Hukka peržiehe mäni, da kukko toas ielläh i läksi. Matkai, matkai, tuli möntti vastah, sanou:

- Kunna läksit?

- Läksin kivie kyzymäh, - Sanou, - čoari kiven otti, ni nälgä rodih.

Möntti sanou:

- Ota miuda tovarissaksi.

Heän sanou:

— Mäne peržiehe!

Möntti peržiehe i šolahti. Kukko läksi ielläh. Matkai, matkai - tuli lambi vastah. Kukko istuotih vedeh peržein, sanou:

- D'uo, perže, vettä!

Pidi, pidi peržettä veissä, nosti da läksi ielläh. Matkai, matkai - mäni čoarin talon pihalla:

- Kukareekuu, ana, čoari, kivi!

Čoari sanou:

- Mängeä pangoa kukko varžoilla keskeh yöksi, ana händä sinne tapetah.

Heän ku mäni, da hukan peržiestä i laski. Hukka kuda roaničči, kuda söi, a huomuksella tuldih - ga on midä kaččuo. Čoari huomukšella sanou:

- Mängeä ottakkoa kukko, valmis nyt on.

Tuldih, ku ovi avattih - heän sieldä furahtii, mäni pihalla:

- Kukareekuu, čoari, ana kivi!

Čoari sanou:

- Mängeä maduo pangoa hebozilla keskeh!

Pandih hebozilla keskeh, heän peržiestä möntin ni laski. Möntti kuda roaničči, kuda tappo, kuda söi. Ga huomukšella mändih hävinnyttä kukkuo ottamah, heän i furahti pihalla:

- Kukareekuu, čoari, ana kivi!

Coari sanou: - Toas mado i peäzi, mängeä maduo pangoa kylyh, lämmittäkkeä kyly hyväžesti.

A kyly se oli raudane. Kylyh ku pandih, heän peržiestä lammin laski, kyly i d'ähty. Mändih ottamah, ovi avattih - heän sieldä i furahti pihalla:

- Kukareekuu, Čoari, ana kivi!

Čoari sanou:

- Mängeä maduo tavottakkoa, muuda hot' ei, ni žoarimma.

Kukko tavotettih, peä leikattih, sullat nyhittih, pestih, pandih riehtilällä, žoarittih dai syödih.

Čoari mäni šitalla, kukko peän peržiestä i toi:

- Kukareekuu, čoari, ana kivi!

Čoari huhuou:

- Hoi mado, vielä on elošša, tuogoa soabl'a, peän, maolda, leikkoamma.

Tuodih soabl'alla, ku rubettih peädä leikkoamah, kukko ku peän temboau, čoarilda perže i leikatah. Heän sieldä furahtau:

- Kukareekuu, čoari, ana kivi!

Čoari ei voinun enämbi kesteä, prišlos' andoa kivi. Kukko peäzi elämäh.

51. KULKIJAUKKO

Oli ennein kulkijaukko ta mänöy köyhäh taloh ta kyšyy yhteh mittah, jotta "antuat ruokua". Talon joukko tapetah lehmä ainut ta keitetäh. Ka jauhuo ei ole yhtänä.

- Ka mäne šie aittah ta kačo, još šielä on.

- Ka ei šielä ole, kuin mie vet eklein kävin ta ei ollun yhtänä.

- Ka mänehän.

Akka mäni aittah ta kaččou - kun on puurnut täyvet vil'l'ua.

Ka kun akka hyvilläh, jotta on jauhuol

- Ka nyt myö, ukkoseni, hyvin elämmä, kun šaima jauhuo äijän. Vain kuin kerkisimä lehmän tappua ta lehmyä ei ole.

Ka ukko šanou, jotta "pankua huoli muata vašše". Ta muatah huomenekšeh. Ka kun talon ukko mänöy tanhuolla, niin lehmät kuin liäväššä ammou, nin kaikki hirvie.

- Ka a-voi-voi, akkaseni, kuin on lehmie liävä tävši! Ta kenen nuo, vel'l'et, lehmät ollah? -

- Ka kenen - tiän, - šanou kulkijaukko ta lähtöy pois kulomah.

Siitä mänöy toiseh taloh, jotta šais yötä olla. Šielä ei ole muuta šyömistä, kuin vuaššua ta mämmie. Talon tyttö lähtöv pohatalta kyšymäh leipiä vierahalla. Mänöy ta kyšyy, jotta "antuat meilä leipiä, kuin vieraš tuli".

- Ka käškiet še vieraš meilä riihtä puimah, jotta šuau hos yhtenä piänä kunnollah šyyvä, a vet on jo monta aikua šyömättä on.

Ta niin annetah leipiä tytöllä. Ka kun ruvetah nassakašta vuaššua laškomah, niin ei ni lähe tulomah. Ka ruvetah kaččomah, niin kultua on ihan täyši, tai vielä nakrista karsinan täyveltä.

- Ei nin ruven šyömäh, kuin läksi rikkahah taloh, mih pyritettih riihtä puimah. Mänöy taloh ta šanou, jotta "kuin olen kučuttu vieras, nin rohkiešti tulen".

- Ka tule, tule, meilä on vet riihimiehen tarviš.

Akka šanou, jotta "rupiernma muata, jotta piäšemmä riiheh". Muatah, ta šanou kuin isäntä noššattau, jotta ka alkuat männä.

- Vet miun pitäy vielä šyyvä.

- Ka ei ni mitä šyömistä kuin riiheh!

Isäntä läksi, nin ei ni kerin riihen luo, kuin riihi oli jo kokonah palan.

Hiän ukko nousi ta mänöy yhen akan luo, ta akka justih taikinua luatiu.

- Ka hyvä akkaseni, - šanou ukko, - luaji miula rieška.

- Ka mäne leikkua še aikua puuta pihalla miula.

Ukko leikkasi puuta ta tuli pirttih, ta akka i antau vain riešan laitua vähäsen. Ka ukko šanou, jotta "mäne i šie, akkaseni, puušta ruokua šuamah ta šua ilmani ikäš", ta niin akan työnši puušta ruokua šuamah ta muutti tikakši. Nytki tikka on akašta šyntynyt ta lentäy.

Siitä hiän mänöy yhteh taloh, ta šiinä on kakši hyviä hevoista, ta šanou, jotta "milma pitäy lähtie kyytih".

- Ka mitä šie et vielä pakaja! Ka emmä myö šiun näkösie lähe viemäh.

- A että lähe, ka että i heposilla huomena aja.

Ukko läksi, ka toisena piänä heposet i kuoltih. Nyt hyö, tiijät, lähettih ukkuo jälkeh ajamah, ka kun ajetah ka nähäh, jotta šuuri herra ajau heposella.

- Ka etkö šie nähnyn ukkuo?

- Ka näin, vain vašta mäni.

- Ka ota meitä rekeh.

- Tulkua.

Kun läksi ukolla jälkeh ta ajau pilvih, jotta tiälä mänöy.

- Ka piäššä pois!

Ka ei vielä. Viimein hypättih pois ta niin kuoltih ta česnittih.

Sen ni pituhuš starina.

52. STARINA KOLMESTA MATISTA - POHATTA MATTI, KEYHÄ MATTI DA TUOMARI MATTI

Ka keyhä Matti ottau velkua pohatalta Matilta - kolmešatua rupl'ua jo velkautu. Ei voi makšua keyhä Matti. Pohatta Matti šanou, jotta makšua pitäy, vaikka talo myyvä. Männäh tuomari-Matin luo šiitä tolkkuimah. Tuomari-Matti šanou, jotta "pahahan še ois vanhalta mieheltä talo myyvä, kun pereh on".

No, šiitä šanou tuomari-Matti, jotta "tulkua huomenna, eikö voi mih muuh toimenpiteih ruveta". Tuomari-Matti šanou, jotta "kun tuletta huomenna, nin kun keyhä Matti šuanou kolme šemmoista arvautušta, jott ei pohatta Matti arvanne — šiitä velat makšettu, kolmešatua rupllua ta vielä šata rupl'ua käteh antua pohatan Matin keyhällä Matilla".

No, keyhä Matti läksi kotihis, ajattelou, jotta ei hiän šua arvautušta, pahalla mielin on. Valittelou koissah šitä, jotta "talottomakše toitimma". Tytär šanou, jotta annahan elämmä huomenekšeh". No šiitä kun oltih huomenekšeh, šiitä tytär šanou:

- Kun männet, nin šano, jotta mi on šukkelin ta vikkelin täšsä muailmašša? Siitä šano toisekši, jotta mi on ihanin ta lihavin tällä muailmalla? Ta mi on hyviä hyväštä hyvällä muanitetah? Kun ei arvanne niitä, nin: šukkelin ta vikkelin on ajatuš (še tytär šelvittäy), a ihanin ta lihavin on mua; hyviä hyväštä hyvällä muanittau - še on hyvä heponi, hyväššä orašpellošša leivällä muanittau (totta še isäntä hoš muanittau).

No, kun läksi, ta männäh šiitä Matit kaikki kolme ta šiitä hyö keškuššellah šielä. Siitä še šanou keyhä Matti:

- Mi on šukkelin ta vikkelin täššä muailmašša?

Pohatta Matti šanou:

- Ollou lintu šukkelin ta vikkelin.

- No mi on ihanin ta lihavin? - šielä šanou nyt.

Pohatta Matti šanou, jotta "lihavin še ois šika, ka ei ole ihanin". Keyhä Matti kyšyy:

- Mi še on: hyväštä hyviä hyvällä muanittau?

- En tiijä, šanou pohatta Matti.

No šiitä piti pohatan Matin velat ne prostie ta šata rupl'ua antua keyhällä Matilla. Keyhä Matti lähti kotih hyväsilläh: velat sai makšua ta šata rupl'ua kormanoh. Tuomari-Matti lähtöy jälkeh, šanou:

- Olitko šie iče niin viisaš, vain ken šilma juohatti?

Še Sanou ukko, jotta tyttö juohatti. No, šanou, jotta "kun on siula niin viisas tyttö, ni mie tulen šulhasikše". Ka, še šanou keyhä Matti, jotta "tule kun tullet, a kun et, ni ole koissaš".

- No eletäh huomenekšeh, ka keyhä Matti lähtöy halkuo šuamah,

Matin akka lähtöy velkoja makšamah, kun rahua šai. Siitä tulou še tuomari-Matti, šulhais-Matti. Tytär on pihalla. Matti šanou:

- Mihipä täššä heponi šivotah?

- Ka šivo kešäh eli talveh.

- Ka mie en tiijä, - še tuomari-Matti šanou, - missä on kesä, missä talvi.

- Ka šiinä kun on pihalla talvella ajettava ta kešällä ajettava reki tai kärry - šivo kumpaseh tahot.

Siitä hiän tulou perttih, kyšyy:

- Miss on isäntä?

- No lämmintä šuamah mäni.

- A missäpä emäntä?

- Emäntä on männehen vuotisie šyöntähisie kokuomašša.

A velipoika mäni mečällä mitä šuanou, ne šinne heittäy, a mitä ei šuane - ne tuou kotih.

Se ei Matti ymmärrä, tytär šelvittäy: halkuo šuamašša on isä, velkoja makšamašša on muamo, a veli-poika kun näki, jotta vierašta tuli, ni täitä mäni tappamah toisih huonehih: min šuau, ni sinne heittäy, a mitä ei šua, ni pukšuloissah tuou jälelläh. Matti šanou, jotta "mie tulin šiuh šulhasikše - šie kuuluu olet viisaš. Vain kun rupiemma elämäh, nin milma ennen ei pie tuomita, hoš kuin viisaš oilet".

No šiitä lähetäh šužhasen kotih. Se tuomari-Matti kävelöy kylillä šielä, aseillah, a naini on koissa. Tulou keyhä akka, kyšyy jauhuo. Hiän antau jauhuo tasan. Tulou tuulisnenä ta viey ne jauhot käsistä. Akka tulou jälešläh itkien, šanou:

- Kun tuuli vei jauhot!

Se šanou Matin akka, jotta "mäne kačo, näkyykö mereltä tulijie ketä". Akka kaččou: juštih laiva tulou rantah.

- Kuču laivan isäntiä tänne.

Siitä akka kuččuu. Sanou, jotta "noštijako tuulta?" - šillä isännällä šanou še tuornarin akka. Sanou, jotta "akaltav kun tuuli vei jauhot, nin kullalla ta hopiella šuatta makšua". Se šanou laivan isäntä, jotta "makšua se pitäy, kun kerta tuomitah".

No, tuomari-Matti juštih tulou šiitä kotih, laivan isäntä šanou, jotta "šiun naini tuomičči näin äijä makšua, no totta še makšua pitäy".

No totta se pitäy, kun kerran tuomičči, tuomari-Matti sanou.

Siitä se laivan isäntä läksi pois. Tuomari-Matti sanou naisellah, jotta keitähän nyt erokahvit, myö nyt eruomma, kun rupeit kerran tuomiččemah ilman miutta.

Kahvie juuvah ta viinua juuvah. Tuomari-Matti sanou:

- Milma vaivuttau, mie rupien muate. A šie mäne pois, ihan kotihis tai kunne kačot, ota hoš mi täštä semmoni muištikši, minparahakši kačot.

Se kun uinosi siitii, Matin naini šanou niillä ketä ollou kašakkoja, niinkuin ennen sanottih:

- Kantakkua Matti miun tuaton kotih.

Tai kannettih. Šiitä hiän sielä töitäh ruatau, Matti makai kuni makautti. Havaččeutu, ka naini kun kävelöy lattiella, ni šanou, jotta "mintähpä šie et männyt, kun mie käsin?"

A hiän šanou:

- Minne mie mänen? Mie olen tuattoni koissa jo.

Matti šanou:

- A mipä še miun on tänne tuonut?

Naini šanou, jotta "mie toin. Mie kaččelin ta en ni mitä šen parempua veššua nähnyt, kuin šie, tai toin mukanani".

Ka šiitä Matti noušou ta šanou, jotta "läkkä poikeš kotih, elämmä koissa, kun šie šen vielä kekšit".

Mäntih omah kotih, eletäh tänäki piänä, vielä kotva huomenaki. Ta šiih še i loppu.

53. VIIŽAS TYTTÖ

Oli ennen pappi, papilla oli kolme tytärdä. Hiän tyttärie ei laže gul'aimah. Suattau hiät kahen meren tuakši. Luadiu kel'l'azet kolmella tyttärellä, panou šinne hiät, ikkunašta noštau. Yksi on vanhin, toini nuorin, kolmaš keškimmäini. Nuorin on ylen kaunis, ei šua šuarnoissa šanuo, viržissä vedyä. Joga ikkunan alla tuatto pani saduzet dai linduzet laulamah.

Siidä čuarin poiga tiijuštau, što kolme tyttyö on hyvyä. Hiän šuorieu kualikan vuatteih, šuorieu, a alla panou yžen hyvät vuattiet da čuassut da kai, ottau koroban käzivardeh i lähtöy buitto kyžymäh. Mänöy šinne kahen meren tuakši. (Hiän oli ylen čoma, mäni nasmehaimačče čuarin tyttäristä ymbäri). Siidä tuli ikkunan alla. Enžin mänöy vanhemman tyttären luo kyžymäh:

- Eigole, tyttön, ozrazie jyväzie?

Dai tyttö tuou ozran jyväzie stauččazen i rubieu ikkunašta an- damah. Tyttö kun rubieu ozrie kuadamah värččih kyžyjällä, ga hiän värčin šuun umbeh plakkuau: jyvät kaikki muaha i männäh. Hiän ildah šuate jyväzie keryäy, štobi yökši piäššä tytön luo. Keryäy ozrie yksin jyväzin. Tuli ilda. Hiän pyrgiy yökši:

- Laže, tyttön, yökši.

- Kuin mie šiun lažen?

- Anna ut'eral'nikka, mie riputtauvun, a šie viät.

Tyttö ut'eral'nikan ando, hiän riputtaudu i krabahti nouzi. Tuli da kiugualla nouzi, kaikki pahat vuattiet piäldä heitti: roih šuarnoissa šanuo, viržissä vedyä, kai pomuadalla tulou. Dai tytön muanitti, tyttö še i maraudu. Hiän tytön kun nagro, da česnoi tyttö oli, ga linduni sadušta hävii, dai jo lindu ei laula, dai sadu kuivi. Tyttölöillä oldih ženihät, ga tämä ručaiččih, što hiän nagrau. Tuattoh tulou, ga jo sadu kuivan dai linduni yksi hävinnyn. Hiän jo i dogadiu, što tämä tyttö männyn on, a toizilla linduzet lauletah dai sadut kukitah.

Tulou tuaš ilda, tuaš kualikka tulou toizen - keškimmäizen tytön luo. Tuaš šamoin pidäy värččie, jyvät iuaš muaha mändih, ildah šuate jyväzie keryälöy i tuaš illalla pyrgiy yökši. Tyttö andau ut'eral'nikan dai noštau kel'l'ah. Čuarin poiga tuaš jakšauduu, pahan nutun piäldä heittäy, tuli kaunis, kun ei sua malttua šanuo, a tyttö ei tiijä midä i ruadua - ikkunašta et hyppyä. Tuaš poiga tytön i nagro, läksi pois kodih kahen meren tuakši. I niin hiän nagro kakši tyttyö.

Čuarin poiga tuli kolmannešta naimah. Enžin tahto kolmannen tytön nagrua dai tuli hänen luo kuin toizien luo dai piäzi kel'l'ah, jakšaudu. Tyttö pöläšty, kaččou - ei ole aziet hyvät, dai čokkuau nožniččemet, lykkyäy pihalla dai käšköy poigua:

- Mäne nošša nožnicčemet, äšen laššen yökši.

Poiga mäni, a hiän šillä aigua staunin ločkai umbeh, hiän jäi ikkunan alla. Pyrgiy poiga jälelläh kel'l'ah.

En lasse, sanou lyttö, sizaret nagroit, milma et nagra.

Poiga kyžyy tytöldä:

Laže jälelläh.

Tyttö ei lasken, i poiga läksi mänömäh kudih. Dorogalla kai jalat kylmätti, varbahat kylmätti.

Nuorembi čikko vei čuarin pojalla čikkoloijen poijat: yhen pani käzivarrella, toizen toizolla käzivarrella. Sadu rubei ikkunan alla kukkimah i linduni laulanlah.

Pojat ruvettih itkömäh. Čuarin poiga pölästy, ei tiijä, midä i ruadua. Sanou tuatollah azien. Se tyttö sadun tallo, linnun tappo. Čuarin poiga duumaiččou: "Pidäy naija se nuorembi tyttö", - i tulou kozzomah.

Tyttö šanou:

- Tulen miehellä, vain prostinet endizet dielot, midä mie siula luajin pahua: lapset toin, sadun tallain, linduzen tapoin i jalat siulda kylmätin.

Poiga šanou:

- Prostin, tule.

Briha ottau, tyttö mänöy, hiät pietäh. Tullah sulhazen kodih dai pannah heidä muata. Muata kun ruvetah, ga čuarin poiga i šanou:

- Nygyön mie kai muissan i kai malgivot makšan, mie šiulda piän leikkuan.

Poiga läksi suabl'ua käymäh, a tyttö hyppäi koikalda, näppäi mezibočkan i pani krovatilla, katto, kun rissittyhengen maguamah. Poiga tulou da kun suabllalla ähkyäy kakši kerdua, dai bočka puh- kei, mejet lähettih vuodamah. Hiän ni pöläšty:

- A-voi-voi, kun mara avaudu, kai paškat vuuvetah krovatilla!

Kun vielä šie tukkuuduizit, ka enämbi en märällä šormella kožettais.

Tyttö šanou:

- Suulaš-kielaš, kun et kožettane, ni ihan šamašša tukkuuvun. kai dielot paretah.

- No en kože, vain šie tukkuuvu.

Naini nouzi krovatin alda, kai keräzi mejet, bočkan paikkazi i pani paikoillah. Poiga ihaštu. Heilä oli äijä kuldua. Kullat oli pandu šadavuodizen akan alla kätkyöh, akkua šidä tuuvitettih da maijolla šyötettih šarvešta. Se oli čuarin baabuška. I niin hvö ruvettih elämäh. Pojat kažvettih šuurekši, muamoloijen luo käydih gostih.

Elettih erčykši, parettih parčukši, kovettih kolačukši.

54. LINTUNI

Oli ennen ukko ta akka. Ukko käypi aina mečäššä halkoja šuamassa, šillä kun-pitäy elättiä iččieh. Oli kerran mečäššä, kaččou, on puussa lintuni kaunis. Hiän ajattelou: "Tuosta nyt mie akalani keiton šuan, vuota vain tapan tuon linnun. Lintu alkau paissa, Sanou:

- Elä milma tapa, ota kotihis, mie aijalla hyvyä luajin.

Hiän ottau linnun kotih, tuou akallah, šanou:

- Täššä on nyt, akka, lintu, mie toin.

Akka ihaštuu, pannah še lintu häkkih. joka päivä lähtöy ukko töih, akka lähtöy kirikköh. Siitä sanou:

- Sussietaisen, sussietaisen, kaččokkua kirjoni, karjoni, hankkikkua miula murkina.

Akka tulou kiriköštä, ukko töistä, heilä on murkina hankittu, lehmät lypšetty. Hyö ei tiijetä, ken šen hankkiu.

- Čuarin pojalla on špouvattu, jotta "šie otat lintusešta akan".

Cuarin poika ajattelou - hänen pitäy nähä, mittyni on ukolla ta akalla lintuni. Kun tulou, ni kuulou, jotta karšinašša jauhetah, ovet on lukošša, ei piäše mistänä. Hiän ottau laškeutuu truvasta hinkalolla. Siitä tulou pirttih sisäh. Kuuntelou, jotta karšinašša jauhetah. Mänöy kaččou, šiel on karšinašša oikein kaunis tyttö, jauhau ruista, kaikki on karšina valosa, niin on kaunis. Hiän mänöy viereh šeisomah, tyttö muuttuu mavokši i kaikekši. Hiän ottau rupieu leikkuamah miekalla: "Myöššäty maloššatu omakši moršiemekši". Myöštih, maloštih, ihan kullašša kulajau neičyt, niin on kaunis. Siitä ei hän voi enämpi lintuseksi muuttuo. Häntä oli kirottu lintuseksi. Čuarin poika mänöy pois truvašta, tyttö jiäy šiih. Ukko ta akka tullah, yksi töistä, toini kiriköšfä. Ihaššutah, jotta ei tiijetä mih šuah, kun on ruoka valmis, kaikki työt tehty ta vielä i tyttö. No ei ehitä ni mihi, kun tulou čuarin poika šulhasiksi. Hyö ei annettais ni millä, itetäh oikein, kun vanhalla päivällä heilä ois elättäjä. Čuarin poika heilä šanou, jotta "hiän ežättäy tiät, tai tytön ottau, että työ auta i kumminki mitä, hiän kun pelašti tyttären".

Hiän šiitä ottau hänet, pietäh hiät, viey čuarih moršiemekšeh. Se moršžen ei ruvennun ni yhtä šanua pakajarnah, ihan on kuin mykkä. Čuarin pojalla on niin paha mieleštä, jotta kun ei pakaja. Čuarin poika lähtöy yhen akan luo, šanou šillä akalla:

- Mitä mie ruan, kun ei pakaja miula naini ni yhtä? ois mielehine i kaunis, ta kun ei pakaja.

Se hänellä akka-tietäjä šanou:

- Siula on naini pakšu. Kun šuau lapšen, ni šie ota šilloin hänen polvilla tapa še lapši, šilloin hän rupieu pakajamah. Čuarin poika šanou:

- Enhän rnie raškie, miula tulou šuali lašta.

Akka šanou:

- Tulou teilä toini.

Milloin hiän šai pojan, naini, oikein kaunehen, Silloin čuarin poika leikkasi pojan šen. Naini rupei itkömäh, ja tuli veri šuušta ta nenäštä, tyrškähti itkömäh. Yhtä hyvin naini ei alkan paissa. No hiän mäni tuaš šen akan luo, sanou:

Mitä mie ruan, kun ei ruven naini pakajamah, tarkoin mie lapseni tapoin ei pakaja.

Se šanou akka:

Šuat ottua toisen akan, silloin se rupieu kyllä pakajamah. Siitä kun otat toisen akan, lämmitä kyly kumpani puhtahammakši peseytyy, sen ni otat akakses.

Čuarin pojalla šattuki Syöjätär ottua akakši (še on Syojätär l'udojetka, paha ihmini). Issutah stolan takana šulhaskanša häissä. Se vanha moršien oštau čaijumaitopuan hinkalolta, šinne kantau stolalla vartukallah. Se nuori morsien šanou:

- Kuurottinapatua tuuvvah šusšunahelmalla stolalla.

Vanha naini šanou:

- Oho čikkon, mie keššin ukon, kešsin akan, kessin kovan koukkurauvan, keššin i šen, kun puhtahaini portimoini leikattih polvillani, vain en voinun tuota keštyä, kun tuotih tulini huora omahani venččähäni.

Alettih paissa molemmat naiset, vanha tai nuori. Čuarin poika heilä šanou:

- Pitäy lämmittiä kyly. Kumpani kaunehemmasti pešeytyy, sepä ni jiäy moršiemekši.

No hyö lähettih kylyh. Lintuni (ensimäni) sanou nuorella morsiemella:

- Heittäkkä šilmat ikkunalla, ni paremmin peseyvymmä.

Syöjätär ottau ta heittäy šilmät ikkunalla. Ottau lintuni, luou Syöjättären šilmät ikkunan alla, iče vähäsen valautuu, tulou kotih ruttoseh. Šyöjätärtä vuotetah kylyštä, hyvin pitältä on Syöjätär kylyššä. Čuarin poika šanou:

- Mintäh on pitältä kylyššä, ei tule pois?

Lintuni šanou:

- Pitäy paremmaksi pešeytyö, jotta šiula paššais, a mie lähen pois ukon ta akan luo.

A čuarin poika kieltäy:

- Ehit šiitä lähtie, kun hiän kylyštä tulou, pitäy vuottua.

Čuarin poika šanou piijoillah:

- Mänkyä käyttä pois, jo nyt on pešeytyn, kun on näin monta tuntie ollun.

Kun männäh käymäh - kiukuan on šortan kylysšä, noven on iččeh, jotta ei tunnu inehmiseLtä, i šokie on. Tuuvah häntä čuarin pojalla, et täššä on moršien. Čuarin poika kaikki pöläštvy, šanou:

- Viekyä hoš minne, miula häntä ei piel!

Alkau lintuseh kera elyä, niikuin ennenki. Lintuni alkau paissa.

Ta šen pivus starina.

55. LAISKA AKKA

Mieš ennen šielä löytäy tyttären. Kuin hänellä šilmäh pistäy, tai kos's'ou šitä, tai ottau šiitä akan. Alettih hänellä kylän akat šiitä šanuo, jotta "a-voi-voi, hyvä poika, mikse otit niin laisan moršiemen, kun ei kehtua ičelläh ruokua laittua".

- Ei ole hätyä, kullä mie šuan naisešta naisen još on halu švvvä-elyä, niin šiitä pitäy šuaha naini.

No kun ruvettih elämäh, näköy, jotta šen verran kun šyömäštä piäšöy, niin šijalla käy, ei ni tikkuo tikun piällä pane. Hyö männäh illalla muate. Alkau mieš šanuo:

- A-voi-voi, kun olet šie kylmä, kun jiäpalani, enhän mie voi šiun kera muata.

Naine šanou:

- Miten niin, enhän mie ole šen paremmin kylmä kui ennen.

- En tiijä, no en voi muata šiun kera, niin kylmä olet kuin jiäpala.

No nouštih huomenekšella. Mieš läksi töihih, naini ei muuta kuin nousi kiukualla. Kiukuan puatiešša istuu, jotta anna kuumenou takapuoli. No päivän istuu, ei ni mihi liiku. Tuli mieš työštä kotih illalla. Hiän ei liikaha šieltä. Palvelijat pannah šyömistä ta juomista stolalla, hiän ei liiku. Kravatti luajittih i valmehella petillä mäni muate, kun mieš jo viruu. Miehen viereh kun mäni, a mieš i šanou:

- A-voi-voi, kuin olet šie kylmä, en voi mie šiun kera muata, kuin jiätukku huahat viereššä.

Sanou:

- Elä nyt turhie, päivän issuin kiukuan reunalla, jotta ihan tuškuau takapuoltani.

- Issu mitä issu, niin toivotko, jotta šillä lämpiet? Et lämpie šillä.

- No mitä pitäis ruatua?

- Mitä pitäis ruatua? Työtä pitäis ruatual Mitä enemmän ihmini ruatau, šitä kuumempi on. A tulen reunašša ei lämpiel ollah päivä. Naini rupei ruatamah, halkuo šahai, vettä kanto, puita kanto, päivän ruato, jotta hiki tuli očašta. Tuli mieš työštä-šyötti, juotti. Männäh muate.

- Ka mi šiula on, kuin olet näin kuuma? - naisellah šanou.

- Ka älä virka, koko päivän olen ruatan, jotta hiki očašta tippuu.

- Sanoinhan mie šiula, jotta työn ruannašša ihmini lämpiey, eikä tulen reunasša.

Tuošta šai naison, ruatajanaisen. Eikä laiskana muannun.

56. KOLME SANUA

Oli ennen poika. Ni mitä ei ollun nimie kun Kolikapačkoi. Istuu laučan piässä, tuli čuari viuhahti i kyšyy:

- Mitä nyt issut, Kolikapačkoi?

No hiän i šanou šiitä:

- Čuari-hosutaari, hospoti, kun tiijät suutie ta riätie muuta, niin suuti miula ošua.

- 0 stukoi-stakoi, miten šiula ošua suutie? - šano čuari tai mäni poikeš.

Hiän tuaš istuu, istuu šiinä, tuaš tuli pirttih čuari. Hiän tuaš kyšyy:

- Čuari-hosutaari, hospoti, kun tiijät suutie ta riätie muuta, niin suuti miula ošua.

Hiän tuašen karjuu:

- Oh čutakka, konša šiula ošua suutitah?

No tuaš istuu, istuu, ei vielä lähe pois, ajattelou, jotta kolmaš kerta pitäy kyšyö. Siitä mitä tulou kolmannešta kerrašta. Tuaš kgšyy:

- Čuari-hosutaari, hospoti, kun tiijät suutie ta riätie, niin suuti miula ošua.

Čuari viuhahti šiihe i karjuu hänellä, jotta "konša šiula ošua suutitah?!". Tyttö šano šiitä tuatollah:

- Mintäh šie et hänellä suuti ošua?

Hiän šiinä tytön ta pojan ruaššalti pihalla.

- Mänkyä ta suutikkua min voitta. Ras've voit ošua antua suutimalla?

Tai mäntih šen pojan kotih. Hiän antau pojalla šiitä kolmešatua rupl'ua ta šanou:

- Mäne oštamah linnah kolmenšuan rupl'an ieštä šulkkuo.

Tai toi ne šulkut tai yön aikana ompeli paikan niistä šulkkuloista. Toisena piänä antau šen paikan ta šanou:

- Mäne myö tämä paikka, ota kožmešatua rupl'ua.

Mieš mänöy, ta kävelöy, ta myöy, no ni ken ei voi oštua paikkua, niin on kallis. No tai lähtöy pois jo kotih, kun ni ken ei ota. Mieš šeisou kaupan ovella.

- Ka mitä šie kävelet?

- Kävelen, ka ošis paikka myötävänä, no ni ken ei ošša, niin oli kallis.

- A näytä šitä, - šanou.

Hiän i näyttäy šen paikan.

- A kaunis olis, - šanou, - no liika kallis. Rahatko otat vai otatko šanan?

Hiän ajattelou, jotta hyvä olis šanaki ajalla.

- No otan šanan.

Toini šanou šiitä, jotta "šana tulou šemmone: hot' minne i kävelet, ennen šurmua ei šurma tule".

No pelkyäy, mäni kotih, no naini sanou:

- Saitko kaupakši?

- Sain.

- No mitä sait?

- Otin, - sanou, - sanan.

Antau kunšišatua rupl'ua.

- Mäne ota kuutehsatah rupl'ah šulkkuo.

Otti ta mäni tai osti kuuvenšuan rupl'an ieštä šulkkuo tai vei naisella. Naini yön aikana tuaš ompeli paikan. Sanou:

- Mäne myö tämä paikka, ota kuusisatua rupl'ua.

Hiän i läksi šitä kauppuamah. I mäni šiih šamah puotih, kušša enšimmäisen möi.

- Ka mitä olis? - kyšyy.

- A olis paikka myötävänä, no kačotah kallehekši.

- No näytäš.

Toine i näyttäy.

- A hyvä olis paikka, kaunis olis, vain kallis on.

Sanou tuaš:

- Otatko sanan vai rahan?

Tuas ajattelou, mitein ruatua, no i sanou:

- Otan šanan. Sana še šemmoine, jotta "rauta on kultua kallehempi".

Ajattelou še mieš, jotta "kyllä še naini häntä kiruou, kun näin äijän hukkuan tavarua". Mäni kotih, naini kysyy:

- Saitko paikan kaupaksi, no mitäpä šait?

- A šanan.

Antau yhekšänšatua i šanou:

- Mäne ošša šulkkuo.

Hiän i mäni tai ošti yhekšähšatah šulkkuo. Toi, i naini yön aikana ompeli paikan. Huomeneksežta nouštih, šanou:

- Mäne myö tämä paikka, i kuule, ota yheksänsatua.

Tai iäksi. Käveli, käveli tai tuaš mäni šen šaman puojin eteh.

- No mitäš olis kaupittelemista?

- A paikka on, no šanotah ylen kallehekši.

A tuaš se sanou, še mieš:

- otatko rahan vai šanan?

Hiän i ajattelou, jotta "kun olen niin äijän jo propustin rahua, tai pitäy rahana ottuah kuit'enki sanou:

- Anna sana.

Sanan kun otti, kun läksi kotih tai ei ruohi männä: varajau, jotta naini lyöy, kun niin äijän rahua propusti. Kaččou, laiva on juuri lähössä merellä. Hiän juokši laivarantah i hyppäi aiihe laivah.

Läksi laivalta matkah toisien miehien keralla. Sielä matatah, matatah, keski merellä puuttu laiva. No siinä jo kolmet vuorokauvet istuu se laiva, ei piäše ielläh. Laivankäyttäjät šanotah: - Ei pitäis tällä paikalla olla ni mitä kiinniottajua, mikähän puuttu laivah?

Hiän ajattelou, jotta kun šanottih, jotta ei ennen šurmua surma tule, niin hiän proopuiččou, jotta onko šana kova. Sanou niillä toisilla tovarissoilla:

- Laškekkua milma meren pohjah, šitokkua čieppih kiinni i laškekkua.

No ne pantih čieppih kiinni ta lašettih meren pohjah. Kun meren pohjah mäni, ka ovi avautu meren pohjah. Kun mäni šinne, ka šielä kakši mieštä istuu, yksi yhellä puolella stolua, a toini toisella. Hiän kun pirttih šiihahtau, niin ne miehet šanottih:

- Vot tuli vieraš mieš meitä piäštämäh täštä kiistelemiseštä. Kun myö olemma jo kolme vuotta täššä istun ta kiistän: toini šanou, jotta rauta on kultua kallehempi, a toini šanou, kulta on rautua kallehempi.

Hiän šiitä šanou:

- Heittäkkyä pois kiissäntä: rauta on kultua kallehempi.

Hyö i piäštih kiistämäštä. Miehet lähettih häntä kaimuamah, ta šiitä kun läksi pois, miehet anto lippahan kultua, toisen hopieta, a kolmannen samosvetloita kivie. Tuli šiihe čiepin nenäh, čieppie kiepvahutti, jotta häntä noššettais laivah. Laiva piäsi matkah. Sielä matatah, matatah, kačotah-kun merisvieri lentäy, a poika hampahissa rippuu. Hiän šuau vavan pitän, lyöy merisvierie hampahih, poika i kirpuou. Hiän šen pojan ottau šiihe ta šuorittau šijah. A niillä laivan matkuštajilla šanou:

- Nouše maštoh kaččomah, mitä-muata kohti männäh.

No mieš otti ta lankieu šieltä maštošta. Kun lankieu maštošta, ka ei ole ni henkie, ei helmie. No šitä šuoritah mieštä mereh luomah. Hiän šanou:

- Elkyä vielä luokua.

I rupieu niitä lippahie kaččomah. Kun avuau šen lippahan, miššä on svetloita kivie, šielä on pienie pulloja. Kaččou - ka šielä yheššä pullošša on elävyä vettä, ottau ta tipahuttau kolme tippua šillä miehellä šuuhu. Tointuu mieš ta šanou:

- Huh, huh, kun viikon makain.

- Olisit vielä viikomman muannun, kun ei milma pahua olis ollun. Jo šuorittih mereh luuva, a mie en antan.

No tai läksi, ta matatah, i hiän noušou maštoh kaččomah, mitä muata kohti matatah. Hiän i näköy, kun čuarin palatsi šieltä paistau. Kuin tähti paistau. Juohattau, jotta tuota ilmua kohti männäh. Tai mäntih muarantah. Nouštih maihin kaikki. Šielä kun kävelläh muata myöt'e: šielä yksi čuarin tytär itköy, jotta häneltä on merisvieri pojan vienyn, jotta "ettäkö ole nähnyn?". Mieš i šanou:

- En tiijä, meilä on yksi poika, merisvieriltä šuatu.

Čuarin tytär työntäy tietoloilla, jotta onko še elošša še poika. Tai kyšytäh häneltä:

- Etkö ole nähnyn ta šuanun merisvieriltä poikua?

Hiän šanou:

- No mistäpä mie šain, kun laivalla matkuan - en nähnyn.

Ta kuitlenki iče pojan tuou ta sanou:

- Viekyä poika...

Vietih čuarin tytöllä poika. Hiän kun ihastu, jotta en tiijä kunne männä. Tai työntäy kolme miestä kuččumah, jotta "tuokua kostih jotta hiän maksau siitä palkan". I mäntih ne miehet sinne, häntä pyyvetöh, jotta "tule kostih".

- Ole hyvä ta lähe kostih, nyt pyyvettih tulomah kostih.

- Kuin mie, - šanou, - voin lähtie, kun Ime olen kaččoja. Još nyt tulou mitä vahinkuo laivalla, niin kenpä šen vaštuau?

Mäntih hyö pois, a čuarin tyttö työntäy miehen, jotta hiän kaččou, još tulou vahinko, niin kyllä hiän vastuau.

Hiän läksi šiitä kostih. Mäni šinne. Čuarin tytär otti hänet hyvin vaštah, kostittau hyvin i antau kaikkie hyvyä. Sanou:

- Mitä tulou nyt vaivoista, un lövit merisvieri1tä sen pojan?

- No mitäpä häneštä tulis? Mitäpä siula ei šiäli olis?

Hiän ottau ta antau kolme laivallista hyvyyttä.

Tuaš ollah kolme päivyä, mäntih miehet linnalla kävelömäh. Čuari alkau valittua, jotta hänellä on tyttö kolme vuotta šijašša muannun, tullun on kuin huamu, eikä kuole. Jo šitä on käytetty monvešsa tohtorissa, a ei ne tohtorit voinun parantua.

Se šanou mieš:

- Meilä on yksi mieš laivalla, kun mie mastošta putosin, ei ollun ni henkie ni mitä, niin hiän miut virotti, kuollehenki voi virottua.

Tai työntäy hiän kolme saltattua, jotta "mänkyä pyytäkkyä, jotta hiän tulis tänne käymäh". Ne mäntih, pyyvetäh häntä, jotta "ole hyvä, lähe čuarih käymäh: ×uari pyytäy käymäh šinne".

- En, - šanou, - en mie lähe, en voi mie laivoja heittyä: još miulta laivat viijäh, ei ni mitä miula jiä.

No, mäntih čuarilla jälelläh ta šanottih:

- Ei hiän lähe, ei ruohi jättyä laivojah.

Tai työntäy kuuši saltattua häntä kuččumah kirjan kera, jotta "ole hyvä, tule", jotta kyllä hiän vaštuau kaikki, mitä vahinkuo tullou. Tai ottau tai lähtöy šinne käyrnäh.

Mäntih šinne, tai vei čuari häntä yläkertah kaččomah tytärtäh. Tai kaččou, ka ei ole muuta kuin huamu jälellä. Poika šanou:

- Kun kahen jätättä, niin mie rupien häntä parantamah, a en muijen aikana.

Čuari miettiy.

- Olkua hyvä, ei tuošta ihmistä tule, olkua šiinä kahen.

Ottau ta neuvou čuarilla, jotta kun mie čillih lyön, tai tuletta kaččomah". Hiän i jäi šen tytön kera šiihi. Ottau kuatau teelusikkah kolme tippua elävyä vettä - tai tytöllä suuhu. Suuhu kun kuato šen vejen, tyttö hyppyäy istumah i sanou:

- Jo i tervehyin!

- Et, - šanou, - šie vielä tervehtyn.

Kuato toisen kerran kuuši tippua. Tyttö hyppäi šeisualleh i šanou:

- Jo olen tervehtyn!

- Et ole, - šanou, - vielä oikein terveh, elä liiku.

No kun otti tuaš i pani yhekšän tippua šitä elävyä vettä i kuato šuuhu - tytär hyppyäy kävelemäh latetta myöt'e i šanou:

- Jo olen terveh, ei šen enämpyä tarviče.

- No nyt, - šanou, - olet terveh.

Kävelöy kuin muan marjani latetta myöt'e kaunehena. Ottau ta lyöy čillie še mieš, i kun še helähytti šielä alakerrašša, niin juoštih isä ta emä kaččomah. No kun ihaššuttih, kun ei tiijetty, kuin šitä mieštä piettäis.

- No mitä nyt, toveri, - šanou, - otatko moršiemekšeš, vai millä makšan?

- A en ota moršiemekše, miula on moršien koissa.

No hyö häntä pietäh, pietäh, kuin hiän šen hyvän sai aikah. Ottau ta lähtöy laivallah. Ottau ta kirjuttau čuari hänellä, jotta yhekšän laivua antau hiän hyvyyttä šiitä, kun tytär piäsi. Jo alkau miehellä olla hyvyyttä: Yhekšän laivua šai yheltä, kolme toiselta. Vahtuamista on šiinä!

Laivan isäntä i lähtöy kävelemäh, i hiän i pyrkiy, jotta "ota šie miutki mukah, jotta piäšen tuttavakši". Toini ajattelou, jotta anna lähtöy. Hiän i kaččou, ottauko še isäntä kostinččua. I hiän otti, tai hiänki otti svetloita kivie kormanoh i lähti. No kun mäntih šinne taloh, niin še isäntä otti hyvin vaštah. Kostinčat annettih, se mieš i hiänki anto.

Pani heijät šiihe istumah. Vanhan tuttavan pani alakokkah, a uuven tuttavan pani yläkokkah. Kun rupieu kostittamah, kahešti kumartau yläkokkah i yhešti alakokkah. Hiän i rupieu ajattelemah, jotta "mihän tuošša on, kun oli köyhä mieš Kolikapačkoi i hänellä kahešti kumartau, a miula vanhalla tuttavalla yhešti". Tai kaimai ne vierahat pois.

Kun ollah šielä tuaš toisen päivän laivalla, niin še pohatta i alko šuoriemah. Kun näköy - rupieu šuoriemah, hiän i kysyy:

- Tuasko sie lähet kostih? Ota miutki.

- A lähe.

Kaččou, kun ottau isäntä kostinččua, i hiän ottau svetloita kivie kormanoh. Heijät tuaš isäntä vaštah hyvänä vierahana. No pani heijät tuaš istumah. Sen uuven pani yläkokkah, a šen vanhan pani alakokkah. Kun šyöttäy, juottau - kahesti kumartau yläpuoleh, a yhešti alapuoleh. Ei ni keššä enämpi še pohatta, jo i sanou tovarissalla:

- No minkä šie teit, kun olemma vanhoja tuttavie, a tämä kun on ollun kaikista köyhin koko kyläšsä, ei ni muuta nimie kuin Kolikapačkoi, a šie nyt vaštah otat Kolikapačkoin i kahesti kumarrat?

Se mieš šiitä vaštuau:

Miušta on yhennäköni, oliko Kolikapaökoi [vain ei]: hiän tuou miula šemmoset kostinččat, jotta ei ni miun taloni vaštua.

Lähettih pois. Läksi kaimuamah vierahie isäntä tai antau hänellä kolme laivallista hyvyyttä. Panou vielä laivan peräh rautapočkan i šata metrie čieppie. Hänellä on jo, miehellä, viisitoista omua laivua, kaikki kruusittu tavarua täyvet.

Lähettih kotih tulomah kaikki. Matatah, matatah mertä myöte. Toiset miehet jo ruvetah vihuamah häntä, kun hiän niin hyöty šielä. Sanottih, jotta "ei muuta kun tapannna hänet pois i luomma mereh". A še mieš, jonka hiän pelasti, kuulou, i siäli tuli. Hiän läksi i šanou hänellä:

- Kuule, toveri, nyt on huonot asiet tulošša. Silma toiset miehet šuoritah tappamah ta luomah mereh.

Hiän hänellä sanou:

- Puolušsa . Šano heilä, jotta ei tapettais, jotta pantais rautapočkah i luotais mereh.

Hänellä sanotah toiset, jotta mäne tuoh počkah. Hänet i luuvah rautapočkah tai ollah hyvilläh, jotta Kolikapačkoi on poissa i suatih viisitoista laivua hyvyyttä. Lähettih matkah. Tulla Čurahettih rantah. Miehet noustih mualla, lähettih kotih, i hiän jäi šiihe, še pelaštajamieš. Toiset kun lähettih, hiän veti rautačiepistä i veti počkan rannalla. Mualla kun veti rautapočkan, halkai sen, i mies piäsi. Hiän juokši kotih i näki, jotta hänen vaimolla viruu kaksi prihua, yksi yhellä puolella, toini toisella. Hänellä i tuli mieleh, jotta kavaleerit ollah. Miekalla yritti lyyvä, no i tuli mieleh, jotta hänellä šanottih: "hot' jo šuoriet lyyvä, elä šivalla", i heitti pois miekan kiäštä.

Nosšatti šiitä naisen i lapšet.

- Mit šiula nämä prihačut ollah reunassa? Enkä ollun prihaččuo luatimašša.

- Emmä ole tietän, oletko šie elošša vain kuollun. Mie jäin pakšukše, kun šie läksit, a prihačut on kašvan.

Tuli mieš hyvällä mielellä. Hänellä on hyvyyttä äijä, hiän on niin ihaštun, jotta ei tiijä, miten elyä. Ottau lapšet tai šuorittau tai ottau naisen, lähtöy näyttämäh niitä laivoja. Sanou naisellah:

- Ei nyt tarviče enämpi hätyä varata, nyt on loppuijän leipyä, vaikka meitä čuari lykkäi ovešta kuolomah. Tällä kertua mie voin čuarie avuštua.

Lähettih rannašta tulomah pirttih. Čuari kaččou ikkunašta.

- Mi on tullun nyt, kun on ranta täyši laivoja?

Kaččou, ka kun hänen tyttö ta vävy matkuau, i ajattelou, jotta nyt on Kolikapačkoi hyötyn. Ottau ta työntäy Siitä kolme mieštä, jotta "mänkyä kuččumah Čuarih kostih". Miehet mäntih i šanottih: - Ole hyvä, čuari-hospoti kučču vävypoikah ta tyttäreh kostih.

Ei hiän sinne aššu, - šanou.

- Ei ole niitä hyvysie tullun, jotta voit kostittua milma.

Panou kuusi saltattua kuččumah, jotta "još hiän ei lähe iče, niin tuokua kantamalla". No mäntih ne kuuši saltattua i häntä pyyvetäh:

- Olkua hyvä i tulkua! No još et kučulla rupie lähtömäh, niin myö viemmä kantamalla.

Tai läksi, aštuu šinne. Hiän kun tuli, čuari hänellä kumartau:

- Siun miekka, miun piä - leikkua piä poikki.

- Ei ole miula miekkua, ta en leikkua.

Cuari itköy i anteiksi pyytäy, jotta anna anteiksi, kun hiän šilma niin pahoilla šanoilla haukku.

No hiän šiitä mäni, nošti čuarin pistyh. Hänen tähen voit elyä, - šano.

- Oli miula matalla vaikevukšie. No i tällä miehelöä luajimma kojin tähä vierellä, kun miun pelašti.

I še mieš tuli čuarin alimmaisekši, i šiitä hyö ruvettih hyvin elämäh.

57. ČUARIN POIKA SUTJANA

Oli ennen ukko ta akka. Ukko tuli kipiekše ta šanou akallah, jofta "kun mie kuolen, nin myö pois heponi, helpompi šiun on elyä ilman hepoistaš. Ukko kuoli, ta akka pani ilmotukšen, jotta hänellä on myötävä heponi. Heposen oštaja tuli hänellä toisešta kyläštä. Tai ošti šen heposen. Rupei ukko lähtömäh pois, vain akka rupei kieltämäh:

- Elä lähe, kun on kerran niin pitkä matka, makua tiälä yötä.

Ukko jäi yökše. Tamma oliki tiineh ta sai sinä yönä varsan. Huomenekšella ukko rupieu lähtömäh, nin akka ei annakkana varšua.

- Se on miun, - šanou akka, - kun kerran miun tanhuošša sai.

Heilä tuli riita. Ukko šanou:

- Mie varšan tähe oššinki, en mie tammua halunnun.

Heilä mäni riita niin pitällä, jotta prossiuhuttih čuarih šuate. Čuari oli matkoilla, nin čarouna suuti. Čarouna šanou, jotta "akan on varša, kun kerran akan tanhuošša šai".

Čarouna oliki pakšuna, ta poika šanou čarounan vačašta:

- Pliäti pliätin puoleh suutiu. Varša ei kuulu akalla. Se on oštajan, eikä myöjän.

No muamoh šanou, jotta "no suuti šie šilloin tämä asie".

Poika šanou:

- Akka ei antan rekie heposen myötäh ukolla. Nyt tuokah heponi pihalla, ta ukko vetäkkäh hevoista, a akka rekie, toini toiseh šuuntah. Kumpasen jälkeh varša lähtenöy, nin še šuau varsan.

Kaikki rahvaš mäntih kaččomah pihalla, ta ukko alko taluttamah hevoista, a akka rekie. Varša i tuli heposen jälkeh. Ukko vei tamman tai varšan männeššäh. Kun asie mäni, niin čarouna sanou pojallah:

- Annahan kun tulet näillä ilmoilla, nin mie näytän šiula, mikse ennein šyntymistäš rupesit suutimah ta mänit ielläh miušta.

Poika kun šynty, nin čarouna käški piijan kaupunkilla tiijuštamah, jotta eikö toisilla ole šyntyn poikua. Šepän akalla i oli šyntyn poika. Čarouna käšköy uuveštah piijan männä šepän akan luo, jotta eikö hiän vajehtais poikuah čarounan kera. Sepän akka lupuau vajehtua. Tai kiäritäh poika ripakkoh ta pannah olkikuvon siämeh ta piika muka olkikupuo juokšuttau šeppäh a šiämeššä onki poika. Šamoin sepän poika tuuvah čuarih olkikuvnon kera. Čuari tulou matkoilta ta on hyvilläh, kun heilä on poika. No, kun ne lapset aletah šielä leikkie yheššä, niin čuarin poika on aina seppänä, ta sepän poika on tuaš kirjojen kera ta koulušša. Čuari šanou:

- Tämä ei ole miän oma poikana, še on hoš mit'ein šekon šepän pojan kera.

Čarouna šanou:

- Elä höperrä, kun oma poikana on.

Kerta tuas lapset eloissellah pihalla, nin šepän poika on tuomarina, a cuarin poika on šeppänä. Silloin oli šemmoni sakona, jotta heposen varaš hirtettih. Jenirualan poika i varašti eloissellešša toiselta heposen, ta sepän poika šanou:

- Se pitäy hirttyä viisseliččäh.

Tai luajittih viisseliččä, pantih kaklah ta vejällettih henki pois. Sepän poika mäni čuarin satuh peittoh. Kaikki mäntih eččimäh häntä. Čuari šanou:

- Se on miän poika; ei šepän poika tuommosie töitä ymmärrä ruatua, a meilä on šepän poika.

Čarouna tuas väittäy vaštah.

Kun juokšenneltih satušša, ta jeniruala hätäykšissäh poikua eččimäh mäniki šemmosešta veräjäštä, mistä šuau kulkie vain čarskoi šiäty. Sepän poika peitoštah ni näki tämän tai ampu jenirualanki. Sepän poika läksi pakoh. Ajatteli, jotta ruvetah häntä nyt kovemminki eččimäh. Hiän läksi tietä myöt'e aštumah toiseh kyläh. Pikku kappaleh oli leipyä vain evähinä. Čuari työntäy šata šaltattua ta kultasen korjan ajamah tietä myöt'e toiseh kyläh. Čuari käški ottua pojan kiini ta tuuva čuarih kultasella korjalla.

- Se on, - šanou, - miun poika. Kyšyöt enšin korjan hintua, mitä hiän vaštuau.

Lähettih ajamah, ta poika kyyköttäy tiepuolešša.

- Mitä šie šielä ruat? - kyšytäh.

- Staaroita upuavin, noovoita pripuavin, neprijaatelin kera voinua pien.

Häntä tahotah tulomah tiellä.

- Meilä on asieta. Hiän tulou tiellä, ta saltatat kyšytäh:

- Aijänkö tämä korja makšau?

Hiän vaštuau:

- Kellä on tarvis, niin makšais triisto tiisäč mat'maamen, a mie en makšais ni mitä enkä ottais ni ilman.

Hyö lähettih pois ta sanotah:

- Ei tämä ole čuarin poika, mi lienöy repaleh.

Poika läksi ielläh ta mäni kyläh. Palkkautuu papilla karjapaimenekse. No saltatat tultih čuarin luo, toimitetah Čuarilla, jotta "näkimä šemmoista poikua". Čuari šanou:

- Se oli miun poika, - ta ajau hiät uuvestah eččimäh kultasen korjan kera.

Poika kun läksi paimeneh, niin mäni joven poikki ta rupei šyömäh. A lehmät jiätih jokeh, missä on polvesta suaten vettä. Sotaväki tuli joven rannalla ta kysytäh:

- Äijäkö täšsä jovessa on vettä?

Hiän vastuau:

- On tässä vettä šata kuusikymmentä polvie. (Jovešsa kun oli nellä kymmentä lehmyä ta jokahisella vettä polveh suate, niin hiän laški ne kaikki yhteh).

Tuas myöššyttih pois ta šanotah čuarilla, jotta oli poika lehmien kera, niin oli šyvä joki, jotta emmä piäššyn piälicci.

- Missäpä ne lehmät oli? kysyy čuari.

- Jovessa, - vassattih hänellä.

- Oho työ höperöt, - sanou cuari, - vet' ei še niin syvä ole, kun hiän šanou. Mänkyä uuvessah poikua kaymah.

Poika ei enämpi i lähten paimeneh, vain pakeni muilla mailla. Sielä hiän vaurastu šuureksi mieheksi ta ajatteli, jotta "nyt mie voin männä kotih, jotta ei pie šataija muailmalla, mänen čuarih". No tulou kotikylähäš tai mänöy leškiakkah. Sanou leškiakalla:

- Ota milma elämäh šiun kera, mie rupien šiula pojakse.

Leškiakka otti ta kävi ruokua ta käški pojan levähellä. Akka läksi jauhojah käymäh, ta poika kaččou jälkeh. Akka kun otti jauhot olkapiällä ta rupieu aitan ovie kiini panemah, tuulen torakka tulou ta kuatau jauhot. Akka itkien pirttih.

- Mitä, poikasen, nyt šyömäh, kun jauhot kuatu?

Poika vaštuau:

- Elä šie ite, kun mäne čuarih prossimah, šieltä makšetah šiula jauhot.

- Miten mie, poikasen, mänen, vet' hiän kiruou milma vielä, kun kuavoin jauhot.

- No kun ruvennou suutimah, niin šano, jotta meilä on poika, mi käški antua jauhuo, tai suutie malttau.

Akka mäni čuarih ta toimittau, mitein häneltä jauhot kuatu, ta kyšyy jauhuo.

Čuari kyšyy:

- Ken juohatti šiun miun luokše?

- Meilä on poika, - šanou akka, - še käški.

Čuari arvuau, jotta šiinä on hänen poika. Čuari šanou:

- Mäne i käše tänne še poika.

Akka šanou pojalla:

- Čuarih kučuttih.

Poika mäni čuarih.

- Mie kyllä, - šanou, - tuomiččisin, kun miula ois čarskoi puku piällä.

Čuari lupuau hänellä puvun ta čarskoit pokonat ta istumeh. Poika šuorieu ta alkau suutimah. Sanou:

- Mie olen vieraš mieš, jotta šiä oli tyyni ta kaunis, kun akka läksi jauhon käyntih, vain šiitä nouši tuuli. Kyšykkyä kaupunkilla, ken šillä minuutilla läksi merellä, niin še nošti tuulen. Šyyllini šiihin, jotta jauhot kuatu, on še, ken merellä läksi.

Cuari käški heittämäh puvun pois. Poika šanou:

- En heittäis, još kun iče kerran annoit, niin mie jiän čuarikse.

Cuari šanou, jotta "kotvan kävelit, vain tulit kumminki - šie olet miun poika ta šuat jiähä čuarikse".

Niin Poika jäi čuarikse, ta iče čuari jäi vanhoikse, ta akalla annethh jauhuo koko loppuijäkše.

58. VIISAS MORŠIEN

Oli ennen ukko ta akka. Heilä oli poika. Ukko ta akka kun alettih vanheta, niin šanottih pojallah, jotta "ala eččie nuorissušta taloh, kun et liene ennen kaččon".

No poika šanou, jotta ei hänellä ole vielä mie1itiettyö, no lupuau kumminki huomenekšelža lähtie naisen eččoh. Poika kysyy kumminki, jotta "mintäh sie, muamo, käset milma aivoin huomeneksella?"

Muamo vaštuau:

- Ka jotta näkisit, makuauko vielä tyttö, vain joko on männyn tvöhö: meilä vet pitäy olla työn ruataja, eikä makuaja!

Tai läksi poika huomeneksella noustuo heposella ajua köryyttelömäh, neiččysie kaččomah. Muamoh käški männä semmoseh taloh, mistä enšikse šavu näkyy. Tai näköy poika yheštä talosta savun noušovan: mäni pihalla ta kaččelou. Heitti heposeh ta mäni pirttih. Sielä tyttö räččinäisilläh kutou kankasta. Tyttö sanou, jotta "mintäh šiula, vierahaisen, ei ollun šuuta eikä nenyä?". Hiän ei osannun šiihi mitänä vaššata. Kyšyy, jotta mihi mie panisin heposeni kiini, kun jäi pihalža irallah? Tyttö kačahti pihalla ta vaštasi, jotta "kesä ta talvi on pihassa. Sivo kesäh eli talveh.

Poika männä töllötti piha1la, vain ei ymmärtän, jotta mihi še tyttö nyt neuvo šitomah, ta heponi jäi irallah. Kyšyy poika tytöltä, jotta "ketä teilä on muita eläjie?". Tyttö šanou, jotta "onhan miula tuatto ta muamo ta veikko".

- Missäpä hyö nyt ollah? - pakauttešou poika.

- Tuatto on lämmintä käymäššä, a muamo läsiy kešähisie nakrantoitah, velleni ieš-tuaš kävelöy.

Rupei tyttö vuoroštah kyšymäh:

- Mitä mie šiula, vierahaisen, keitän, kun ei ože valmista keitettyö? Keitänkö mie šiula šylekšennellen šyötävyä vain puromatta nieltävyä?

- Keitä, - šanou, - šylekšennellen šyötävyä.

Neičyt keitti hänellä ahventa. Hiän läksi pois, šanou:

- Jiä tervehekše! A kaunis ois ollun hänen mieleštä tyttö. Tuli kotihis, ta muamoh kyšyy, jotta "löysitkö tyttären?"

- Löysin, - vaštasi poika, - vain höpšö oli tyttö.

Ukko kyšyy:

- Mitein hiän oli höpsö, mitä hiän pakasi?

Ka kun mänin, - šanou poika, - niin kyšy tyttö miulta, jotta mintäh šiula ei ole suuta eikä nenyä?. Eikö še höpertän?

- No iče sie olit šyypiä, kun tyttö tietenki kuto räččzinäisilläh, kun oli aikani, a šie et näneššäš ryvähellyn etkä niistän nenyäš, jotta hiän ois kuullun šiun tulovan ta korjannut iččeh. Tietyšti šiula oli šuu šekä nenä, vain kun et käyttän niitä, niin hiän viisahašti kyšy.

- A mintähpä hiän käški šitomah miun heposen kešäh eli talveh?

- A sentäh, kun pihalla oli kärryt ta reki: kärryt oli kešä, a reki oli talvi. Siun ois pitän hoš kumpaseh situo heponi.

- No vieläpä še muutaki plaši, kun šano, jotta tuatto on lämmintä käymäššä, muamo läsiy kešällisie nakrantahisie, a veikko ieš-tuaš kävelöy.

- Ka tuattoh oli puun vevošša, muamoh oli šuanun lapšen ta oli lapšikylyššä, a veikkoh oli kyntämäššä. A keittän hiän ois kananmunie tahi huttuo, a kun kyšyit šylekšennellen šyötävyä, niin šaitkin ahventa.

Ukko šanou, jotta "nyt pitäy lähtie šulhasikse: kun šuanemma, niin tuomma, a kun emmä, niin olkah šielä". Tai mäntih, tai kosjottih, tai hiät piettih, ta tuotih moršien kotihis.

Lähettih šulhani ta ukko meččäh. Ukko šanou min'n'allah, jotta "lämmitä kyly, ta pane kukko kylyn lautojen piähä, ta siitä varušša ruokua stolalla, ta pane miekka stolan poikki, a iče šuat ruveta muate: myö myöhä tulemma.

Mäntih meččäh, ollah jo pois tulošša, niin ukko šanou pojallah, jotta "leikkua šie miulta piä ta kiät ta luo pualikkoja tiellä, jotta matka kuluis huvemmašša".

No poika arvelou, jotta ukko höpertäy, kun lähtiessä jo anto naisella šemmosie miäräykšie. Poika ei leikan piätä eikä käsie. Tultih kotih, šyötih, kylvettih ta ruvettih muate.

A moršien jo makasi kun oli laittan, mitä käšettih, niin rupesi muate. Sanou moršiemellah, jotta "oletko sie huomannun, jotta tuatto höpertäy?".

- En, en ole huomannun, - sanou naini. - Eihän še höpertän lähtiessä, kun hiän käški kukon panna lautojen piähä - hiän tarkotti šillä vaštua. Mie hauvoin vaššan ta panin lautojen piähä. A ruokua kun käški laittua, niin hiän tarkotti käsipaikan pantavakše poikki stolan, eikä miekkua.

- No höperti še kumminki, - šanou poika, -kun käski mečäštä tullešša leikata miun häneltä piän ta kiät. Ta käski pualikoija tien.

- Ka hiän sano sen vain vertaukšena, jotta kun hiän oli vaipun, niin šiun ois pitän ottua hänen lakki ta kintahat kannettavakše. A pualikkojen luoksentelomisella hiän tarkotti, jotta šie pakajaisit hänen kera, etkä iänettäs töllöttäis.

Kun maine levisi semmoni, jotta köyhäsšä talossa on viisas naini, niin čuari tuli ta otti pois, jotta "välttäy teilä i pahempi".

Tuatto-ukolla jäi ikävä ta paha mielestä. Hiän ajattelou, jotta millä hiän sais min'n'ah pois. Ukko työntäy kyšyjie myöt'en tiijon naisella, jotta "missä miun surma on?" Min'n'a työntäy vaštah šanua, jotta "tallin paččahah kun očin paukahtau, niin siina on šurma. Ukko mäni tai kävi tallin paččahan piäštä rahakasnah. Hiän tarkoittiki šurmalla rahojah.

Ukko työntäy kysymykšen tuaš, jotta "kuin hyvissä vuatteissa šilma pietäh, onko vuattiet konsana levälläh?". Naini työnši šanan, jotta "muina päivinä on hyvin lujat, vain suavattailtana on levällini košto".

Hiän tarkoittiki šillä, jotta konša ois vapahemmalla, jotta šaisiko ukko häntä šieltä pois, niin min'n'a tarkotti, jotta muina päivinä ei, vain šuavattailtana on takaveräjä kahallah. Ukko kun šai tämän tietä, niin mäni ta kävi min'n'ah pois, ta niin piäsi naini jälelläh elämäh ukon luona.

59. MARINAN STARINA

Oli ennen ukko ta akka. Akka tuli kipiekše ta sanou ukollah, jotta "kun mie kuolen, niin elä nai muista kuin Marinoista". Akka i kuoli, ta ukko läksi akkua eččimäh. Mänöy tuon pitkyä, tämän lyhyttä. Akka tulou vastah. Kyšyy:

- Minne, ukkosen, mänet?

- Mänen, - šanou, - akkua eččimäh.

- Ota milma, - šanou akka.

- Mipä šiun nimi on? onko Marina?

- Ei.

- En ota šilma, - šanou, - kun et ole Marina.

Aštuu tuaš, ta tulou toini akka vaštah.

- Kunne mänet?

- Akkua eččimäh.

- Ota milma!

- Otan, kun ollet Marina. Ei ni ollun tuaš Marina. Tulou tuaš kolmaš akka, ta šen ottau. Vei kotihis, ta še Marina on niin pahavirkani, jotta ei ni millä tule toimeh. Ukko tuumiu, mitein hiän piäsis eris akaštah: ei voi elyä yheššä. Juohtu mieleh, jotta peluanpa konstilla. Mäni meččäh ta löysi hettien. Hettien laijoilla tiputteli rahua. Tuli kotih ta šanou, jotta "vain kun mie höysin hettien ta šen ympärillä on rahua, vain en ruohtin männä ottamah rahoja, jotta mänen hettieh".

- Sanohan miula, - šanou akka, - missä še on, mie käyn rahat.

- "Et šie šua niitä, - ukko šanou.

- Suan tai!

Ukko varottau, jotta "elä mäne kirpuomah". No lähtöy ukko hetettä näyttämäh ta männäh hettiellä. Akka mäni ta kurkki, kurkki niitä rahoja ta šikäli, jotta kirpoi hettieh päin.

Ukko mäni kotihis ta alko elyä. Ajattelou, jotta "paha on pahan kera elyä, vain paha on aivan pahattaki. Lähen onkittamah pois". Pani korpikuušen vavakše, pakšun hilanuoran šiimakše ta juakkerin onkekše ta pučkasi hettieh. Kuuntelou - nykiy. "Jo šiun nyt šuan pois", - ajattelou. Hiän nošti, ta šarvi alko näkyö, noštau vielä - niin toini šarvi. Nošti muan piällä, niin eikä Marinua eikä, kun iče piessa. Kiittäy piessa, jotta "kyllä luajit hyvän työn, kun pelaššit miun Marinan kynšistä. Millä nyt šiun palkičen?".

- No mie, - šanou piessa, - mänen nyt Čuarin tyttyö muokkuamah, niin šie tule šiitä piäštämäh. Mie kun heitän muokkuannan, niin še parenou ta šie šuat hyvät rahat. Toista niis muokkuan, ta še käy niis pelaštamašša muka. Vain kolmanteh elä tule!

No hiän ruato niin. Kakši tyttyö i parenti ta šai hyvän palkan. Kolmatta kun rupei muokkuamah, ka tuaš ni käyväh häntä.

- En lähe, - šanou.

Luvatah pakošta viijä. Ta hiän lähtöy, jotta "šyökäh piessa kun šyönöy". A hiän kokuou korillisen koiranpentuja ta panou čunah ta vetäy tietä myöte. Pennut šielä vikajau. Piessa kaččou, jotta jo i tulou. Hiän vaštah, tuli kerošta huohtau, šanou, jotta nyt hiän šyöy, mikse ukko tuli, vaikkei käšken. Hiän sanou, jotta - elä tule, vet' Marina on tiälä čunašša, mie kävin onkitin hettiestä .

Piessa juokši kyličči ta juokši hettieh. Ukko mäni ta parenti viimesenki tytön. Ta häntä otettih čuarih vanhoikse, a piessa joutu Marinan käsih hettieh.

60. EI VIERNOI AKKA

Oli ennen ukko da akka. Akalla oli kolme druuguo. Yksi oli Pekka pellon poikki, toin'e oli Mikki, a kolmas Van’ka. No tulou yht'enä peenä ukko mečästä, istuotou ildažella dai šanou akalla:

- Akka, tänä peenä mie näin spoossuo ylen pitässä kuuzessa, i miulda priimi kaiken reehän.

Akka šanou:

- Priimiygo i miulda?

Ukko šanou:

- Priimiy i siulda, - šanou.

Dai akka huomuksella nouzi, ukon d'uotti, syötti i lähtöy sen spoossun luoksi reehkee šanomah. A ukko d'äi kodih. Ukko, kun akka läksi, kylličči akasta d'uoksi, - dai ielläpäi hän'dä i nouzou kuuzeh. Nouzi kuuzeh, tulou akka kuuzen alla. Akka i kirguu:

- Hoi spoossu, spoossu, oletgo sielä?

Heen šanou:

- Olen!

- Ni priimitgo miulda reehät?

- Priimin.

- No voi spoossu-rukka, - akka šanou. - Miula on kolme druuguo: yksi on Pekka pellon poikki, toin'e on Mikki, a kolmas on Van'ka. Ni prosltitgo miula reehät?

- Prosltin.

Spoossu i kyzyy akalda: - Nigoi tahot peessä endizestä ukosta vai kui lienou?

Akka šanou:

- Himottais peessä, Spoossu-rukka, nu en voi hänestä ni kuin peessä.

A Spoossu sanou hänellä:

- Enämbi vai syötä rieskoo maiduo, argivoida da lihoo, hen zogenou dai siži peezet.

Akka läksi hyvällä mielin kodih.

A ukko heitty kuuzesta, kylličči akasta proidi, tuli kodih dai vuottau akkoo. Tuli akka. Akka samovooran pani, Sillä kerdoo samovoora kiehastu, pani Stolalla argivoida, rieskoo maiduo. Ukko d'oi da söi sil kodvazen i sanou akalla:

Akka, mintäh en liene rubennu nägömäh.

Akka hvvžillä mielin sillä kerdoo ukolla sanou:

- Ukko, Ineilä on häkki, - šanou, kolmekezän'e. Nukka myö hänen issemmži, ni sie, - sanou, - sproovietet.

Nu, nostau akka häkin sarailla. Ukko otti hamaran i mänöy sarailla häkin luoksi. Ukko šanou:

- En voi, akka rukka, mie iskie, - Sanou, - sogeissah, - šanou.

- Mäne kuču kedä kajo abuh.

Akka Sanou:

- Mie kučun, - šanou, - Pekan pellon poikki.

Läksi akka, kučcu Pekan. Tuli Pekka. Pekka i šanou ukolla:

- Ana mie issen.

Ukko šanou:

- A-voi-voi, mie,- šanou, - kolme vuotta syötin häkkie, nin hot' omasta keestä issen.

Otti tämä Pekka häkkie rubei pidämäh. A ukko nosti hamaran i šanou:

- Hospodi blahoslovi! Hoš häkkie ei puuttune, ga Pekkoo puuttuu.

Pekkoo kui iski hamaralla, Pekka šiih i koodu. Akka šanou:

- A-voi-voi, midä sie roovoit?

- Nukka, - šanou, - keerimmä rogozah da lykkeemmä karzinah.

Keerittih se Pekka rogozah, lykättih karzinah. Akka šanou:

- Lähen mie, - šanou, - kučun abuh Mikin.

Läksi akka, Mikin kučču abuh. Tuli Mikki. Mikki šanou ukolla:

- Na pie, ni mie issen.

Ukko šanou:

- A mie ku kolme vuotta syötin häkkie, ka hot' omasta keestä issen.

No otti ukko, nosti hamaran. Mikki rubei pidämäh häkkie. Ukko i šanou:

- Hospodi blahoslovi, hos häkkie ei puuttune, ga Mikkie puuttuu.

Tooš ku ottau, kun iski hamaralla, tooš Mikki Siih i koodu. No, hyö keerälletäh händä rogozah, tooš lykätäh karzinah. Ukko sanou:

- Kembä meilä nyt häkin isköy?

Akka šanou:

- Kučun mie, - šanou, - Van'kan.

Akka mäni d'uoksi, kučču Van'kan. Tuli Van'ka. Van'ka i sanou ukolla:

- Na pie häkkie, ni mie issen.

A ukko šanou:

- Mie kun, - šanou - kolme vuotta syötin häkkie, ni hot' omasta keestä issen.

Ukko tooš nosti hamaran: - Hospodi blahoslovi, hos häkkie ei puuttune, ga Van'koo puuttuu.

Tooš Van'koo hamaralla oččah. Van'ka siih i koodu. Tooš händä keeritäh rogozah da lykätäh karzinah. Nu, siidä otti ukko, häkin iski. Verestä lihoo käski akalla panna kattilah. Akka pani verestä lihoo kattilah. Ukko šanou akalla:

- Akka, meilä on, - šanou, - sapožnikka d'uomari yl'en, - šanou, - ni män'e sie hän'dä kuču. Heen miät bedasta peestäy. Akka mäni kučču sapožnikan.

Tuli sapožnikka. Akka siih pani verestä lihoo stolalla, kaiken d’ytyistä, - značit, ukko četvertin viinoo, i rubetah hyö d'uomah. D'uodih, d'uodih vähän'e, tämä ukko i šanou ombelijalla:

- Vot, - šanou, - meilä on, - šanou, - pokoinikka. Etgo sie, - šanou, - šoottais koskeh?

A humal'nikka še kun humaldu, sapožnikka, heen šanou:

- Anaškoo vai täh, mie sidä kerdoo hänen vien.

Otetah nossetah pokoinikka karzinasta. Sapožnikka ottaa pokoinikan olgupeel'l’e, i juossulla mänöy juoksou sillalle i lykkee koskeh. A kuni Sapožnikka sin käy, Sidä aigua hyö nossettih toinle. Nossettih toinle, ku tuli sapožnikka d'ärelläh, hyö i šanotah:

- Pahoin lykkäžit, kačo - tuli d'ärelläh.

- Kui heen tuli, - sapožnikka šanou.

- Anakkoo mie uuvvestah hänen lykkeen. Otti toižen pokoinikan tooš olgupeel'l'e dai tooš juoksulla kossella. Mänöy i lykkeey hänen, a sini hyö tooššen kuni sapožnikka käy, tooššen hyö nossettih kolmas. Tooš ku tuli sapožnikka d'ärelläh, hyö šanotah:

- Ka sil, - šanou, - pahoi lykkäit, ga tooš tuli d'ärelläh.

Sapožniekka šanou:

- Anakkoo kolmannen kerran juoksen, - šanou, - lykkeen, ei enämbi tule.

Ottau pokoinikan olgopeel'l’e i läksi d'uoksemah koskeh. Nu, a akalla rodiih žoali druuguloja, heen suoriih, pani valgien skoot'erin peeh i läksi koskeh kaččomah druuguloja. A sapožnikka matkoo d'ärelläh kossesta i kui nägi akan i duumaiččou, što heen on pokoinikka. Heen kui tavotti akan sylih, d'uoksi sillalla i lykkäi koskeh. Tuli ukon luoksi. Ukko i kyzyy häneldä:

- Etgo nägen miun akkoo?

A sapožnikka šanou:

- Miula tuli vastah, mie duumaičin, što on pokoinikka, i mie hänen lykkäzin koskeh.

I sidä jo hyö d'uodih viinoo i kozittih, i ukko nai uuven akan, i nygöinä eletäh kuin pidäy.

61. RAHALOMPŠA

Oli ennen ukko ta akka. Ukko käveli kyläššä tai löysi hvvin šuuren rahalomšan, monta šatua ruplfua oli rahoa. Tuli kotih hyvillä mielin ta šanou akallah:

- Kačo šie tätä rahašummua, kuin löysin äijän rahoa, nyt onnakko köyhyyš lähtöy. Pane nyt nämä rahat talteh.

- Akka hätäyty, jotta ei tiijä kunne ne rahat panis. Ašettau mikä mihinkä, jottei ni yhtä näkyis, ašettau lippahah, varajau, jotta šieltä varaššetah. Lopulla panou vaššan alla. Ei ne i šielä pisytä. Šiitä hänellä šuuri hätä, jotta ei tiijä kunne panna. Viimein pani šišälöhönšä. Hyvillä mielin mänöy kyläh ta i alkau šanuo kylän akoilla, jotta hanen ukko löysi äijän rahua, jotta riittäy koko ijäksi.

Ukolla tuli hätä käteh, jotta "ohoh, ohoh, ei olis pitän šanuo: viijäh meiltä kuitenki ne nyt". Ukko otti pois akaltah rahat. Kun rahvaš šai tietyä, jotta oli löytän rahoa, tai alettih kyšyö, jotta "oletko löytän rahoa?". Ukko jotta "en ole löytän, akka valehtelou".

Ukko i mänöy meččäh tai šuau ryšäštäh hauvin ta anšašta mečon. Mečon pani ryšäh ta hauvin pani anšah. Tuli kotih, šanou akallah, jotta läkkä myö kaččomah pyyvykšie". (Ei šanon, jotta oli ennen käynyn). Männäh kaččomah. Akka hätäytyy:

- Mimmoni čuuto on rotiutun, kun on hauki anšašša ja meččo ryšäššä!

Ukko i šanou, jotta še "muailman loppu tulou". Akka šanou, jotta "minne šie miun šuatat muailman lopun aijakši, jotta en näkis muailman loppuo?". Ukko šanou, jotta "kun mänemmä kotih, niin mie šiun peitän".

Tultih kotih. Ukko pani puisen kumuol'l'ah ta akan šiämeh i varottau, jotta "elä liiku, mie šanon konša loppuu".

Hiän ni kylvi puisen piälä osrua ta pani kanat ta kukot niitä n'okkimah. Akka šiellä yksinäh pakajau, jotta "nyt šielä parahallah on muailman loppu, kun rakehie šatau", jotta "teräväh loppuu". Ukko i ottau akkah puisen alta tai šanou, jotta "jo loppu muailman loppu".

A virkakunta i tuli tutkimah ukkuo, jotta löysiköhän rahua. Ukko šanou, jotta "en löytän, akka valehtelou". Akalta kyšytäh, jotta "mihi aikah še kuit'enki tapahtu?. Akka i šanou, jotta "še oli moniehta päivyä iellä šitä, kun hauki puuttu anšah ta meččo ryšäh". Ukko šanou, jotta "kuulkua työ nyt, konša še šemmoista on tapahtun, vet' jo akka parka kokonah on höpertyn".

- Konša se hauki ka nin on puuttun anšah? - kyšytäh akalta.

Akka i šanou, jotta päivyä ennen muailman loppuo.

- A konša še muailman loppu on ollun? - kyšytäh tuaš ne tutkijat.

- Ettäköhän tuota kuullun, kun rautasie rakehie šato katolla?

Ukko i šanou, jotta "akka raiska kokonah on höperö, plašiu".

Siitä tutkijat i šanottih, jotta "kun olet höperö, nin piäššämmä ka nin poikeš tiät".

Ta niin i šuatih ukko ta akka piteä rahat.

62. HOI, HURIT!

Oli enfnlen akka, akalla oli poiga da tytär. Poiga huomukšella lähtöy, en tiijä, mihi roadoh meččäh, a moamo da tytär d'eähäh kodih. Moamo päčin panou lämbiemäh, päčissä d'o ollah yhet keglehyöt, leibät voaliu, tytöllä sanou nimie myöteh (en muišša, mi oli tytöllä nimi):

- Mäne kašša rannašša hau.

Tyttö ku mäni hauo kaštamah, a d'ärvi eu levie, ga d'ärvestä poikki huhutah mužikat:

- Hoi, tyttö, siä ku mennet d'ärven toižella puolella miehellä, dai enzi kerdoa d'ärvestä poikki proidiešša mänet vedeh.

Tyttö itušša perttih. Perttih tulou, ga moamoh kyzyy:

- Midä itet?

- Mužikat huhutah, što ku mänet d'ärvestä poikki kellä ni gi miehellä, ni enzi kerdoa d'ärvestä poikki proidiešša mänet vedeh.

Moamo tarttuh hänellä kaglah: ga itkömäh, ga itkömäh, ga itkömäh. Päivä d'o ildapuolessa, vielä moamo da tytär itetäh. Leibät d'o stolalla reämissyttih, päčči viluštu. Hyö van yksi yhen kaglašša riputah da itetäh. D'o poiga tuli kodih, kyzyy:

- Midä kaglakkah itettä šezissä?

Hyö sanottih-sidä da Sidä itemmä. Poiga sanou da peädä lekuttau:

- No hurit, no hurit! Pidäy lähtie, engo voi vielä mistä ni gi hurie löydeä.

Mäni, mäni, ga mužikka kylyn ku van on kylvenyn, humalašša van missä ollou, koadeida ei voi d'algah panna, unohti kui koadiet pannah d’algah. Koadiet on ažettanun kahen seibähän peähäh opuškapuolešta, seärykšet riputah alašpäin. Sidä d'uoksou, dfuoksou - hypähtäy koadeiheh, no ku ei aigau’uttoa d'algah. Poiga sanou:

- Kačoi, yhen hurin ni löyin.

Poiga kyzyy mužikalda:

- Midä siä roat?

Heän sanou:

- Unohin kuin koadeida d’algah pannah, ni koadeida d'algah panen.

- Hoi, huri, vet ei näin pandoa koadeida d’algah. Andanet šoan rubl’oa, ga miä opašsan, kui pidäy koadiet dlalgah panna.

- Anan, van siä šoata koadiet d’algah.

Poiga koadiet d'algah pani, šoan rubl'oa otti da läksi ielläh, a mužikka vielä sil'mät risti, ku koadiet šoadih d'algah.

Poiga mäni, mäni, mäni, ga kylyn peällä lehmeä nossetah. Kylyn peällä, katoksella on kazvan heineä, ni seniidä heinie syömäh noššetah lehmeä. Poiga sanou:

- Kačo, ei kai hurit oldu sielä, on vielä i teälä hurie. Midä työ roatta?

- Ka lehmeä noššamma katoksella heiniä syömäh.

- Hoi, hurit, niittäkkeä libo nyhikkeä heinät, a elgeä lehmeä sin noššakkoa.

Hyö niin ni roattih, pojalla šada rubloa annetah, poiga läksi ielläh. Mäni, ga kodie srojitah, ni kuhu rodieu pitembi hirzi, ni sidä pal'l'alla riehitäh, štobi lyhenis, a kuhu lienöy lyhemmäksi, ni siidä venytetäh - ei roattoa, a kigletäh. Poiga sanou: - Elgiä senin roakkoa, a roakkoa näin: ku vuidiu pitemmäksi hirzi, ni se pilikkeä, a ku vuidiu lyhyemmäksi, ni d'atokkoa. Pojalla toas annettih šada rubl'oa, poiga otti d'engat da läksi ielläh.

Matkai, matkai, matkai, kaččou-ga hurstiloin kera d'uokšennellah rahvaš pihalda perttih, pihalda perttih, ielläh-d'ärelläh.

Poiga tuli, sanou: - Midä työ roatta? - Ka vasta ku srojima pertin uuen, ni ku eu päiveä pertissä. Ni pertih päiveä kannamma.

Poiga duumaiöčou: "Ka dai teälä on hurie". Sanou:

- Ongo teilä ikkunat pertissä?

- Ka eu, velli, ni midä.

- Ni ottakkoa pila da pilakkoa loukot seinih, rakennakkoa, oššakkoa stloklat, loajikkoa roamat, dai päiveä tulou perttih kandamatta.

- Slava tebe, hospodi, poiga-rukkoa n'euvonnalda!

Annettih šada rubl'oa, da poiga otti i läksi ielläh. Matkai, matkai, matkai, ga toas uuessa pertissä viuhketäh rahvas hurstiloin kera - pertistä pihalla hurstiloilla sauda kannetah. Poiga kyzyy:

- Midä roatta?

- Ole siä, ku vaštanikkoš koin srojima, ni ku pertti täyzi on sauda: ni ei šoa ni silmie avata. Ni pertistä pihalla hurstiloilla šauda kannanuna.

- Ka hoi, hurit, ongo teilä hoti truba?

- Ei, velli, ole ni midä.

- Nu ku ei ole truboa, ni kaivakkoa van loukko lageh da loajikkoa truba, ni enämbi šauda hurstiloilla ei pie kandoa.

- Passibo da passibo neuolda.

Toas šada rubl’oa annettih, poiga otti, läksi. Puolen tuhatta dengoa sai, ei vet midä i männyn. Poiga duumaiččou: Ei oldoa yhet miän hurit, on vielä i muualla hurie.

Sihi i starina loppieti.

63. HOMA-VÄY

Elettih ukko da akka. Mužikkoo kučuttih Homaksi. Heen šanou akalla:

- Mäne nyt siä kyndämäh, miä rubian nyt murginoo loodimah.

Akka šanouz

- Miä ka lähen, van roo kodiroovot.

I käsköy:

- Lämrnitä perti. Tuošša ollah rugehet, n'e jauho; tuošša padazešša on kuore, pieksä voiksi, syötä kanat. Lapsi štobi ei itkiis, liekuta lašta.

I läksi pellolla kyndämäh. Heen mäni pellolla da van kyndäy, a mužikka Homa van emännöiččöy: pani päčin lämbiemäh, kanoilla d'yvee lykkäi da laški lattiella pertih, vällällä, kuoriat pani vakkah da kuorevakan selgäh, kätkyöstä provedi nuoran karžinah da sido d'algah, štobj vois lašta liekuttoo, rugehet otti da Zavodi d'auhuo. oigiella keellä kivie pyörittäy, vazemmalla keellä ruista kiveh panou, d’allalla lašta liekuttau, a kuorevakka selläššä. Kuorevakka läikky, kuore selgee myöten valuu, Homa šanou:

- Emäšköiniä, midähän on selgä märgä?

Rubei nuorašta liekuttamah kätyttä, ga kätyt d'o ei liiku, duumaiččou: "Vuota siä, miä kačon, midähän kätyt ei liiku". A kuore d'o valuu selgee myötlen. Tuli, ga orzi, mih kätyt oli sivottu, on langennun lapšen peellä dai lapšen tappannu. Kaččou, ga kanoida pertiššä ei oo. Kušša kanat? Ku heen on pöllässyksissä, hieššä. Kačahti, ga kanat on mändy päččih da palettu.

- A—voi-voi, emäšköiniä, midä miä roovoin! - šanou heen. Midä miä nyt akalla šanon, ku akka tulou kodih? Lapšen tapoin, kanat poltin, kuore mäni mooh, rugehet on d'auhomatta...

Kačahti, ga appi tulou, d'o on pihalla.

- Lapšet, šanokkoo diedollaš, što tata da mama ollah pellolla kyndämäššä, - šano da iče nouzi lauoilla, magoondapalatilla moota.

Appi tuli da kyžyy:

- Missäbä, lapšet, ollah toottoš da moomoš?

- Mama da tata ollah pellolla kyndämäššä.

Diedo, appiukko, rubei lapšilla gostinčoi d'agamah.

- Tämä siula, tämä siula, tämä annakkoo moomollaš, tämä annakkoo tootollaš.

Hän ku sieldä palatilda rubei kaččomah, midä appi d'agau, da vielä rodii žooli, ei van syödäis hänen gostinčoida lapšet, dai kaččuošša langei. Appi šanou:

- A-voi-voi, Homa-väy rukka, mi siula rodii?

- Hoi, appi rukka, vet d'äin kodih emännöimäh, ni lapšen tapoin, kanat poltin, kaiken elokšen mänetin. Midä miä nyt šanon akalla, ku heen tulou kodih?

- Homa väy, miä tulin siuda svood'bah kuocumah.

- No tulit, ni silloin pidäy lähtie, pidäy männä moomoodas kuččuo pellolda, - šanou lapšilla.

- Mäne hot' siä kuču, - šanou vanhemmalla pojalla.

- Hoi, väy rukka, kunna siä lähet, ku siula on lapši kuollut, pidäy vet še mooh panna? - šanou appi hänellä.

- Heitä siä, lapšen panemma kartofeikuoppah, a svood'boo ei šoo piettee.

Emändä tuli pellolda.

- Homa, d'ogo murgfina on valmis?

- Hoi, akka rukka, lapšen tapoin, kanat poltin, kaiken elokšen hävitin, eigo roinnun murginoo, eigo midä.

- Hoi emäsköiniä, kunna siä d'iänet, sielä hyvin i lienöy,- šanou akka hänellä.

- Appi tuli meidä svood'boh kuččumah, meilä pidäy lähtie sinne.

- Kunna myö lähemmä? Pidäy hot' lapši šoottoo mooh.

- Midä siä, akka, tolkuičet, lapšen panemma kuoppah, a svood'boo ei šoo piettee.

Lapšen pandih kuoppah da lähettih svood'boh: akka root sidä midä ukko šanou.

Mändih svoodlboh, ga pidäis kyly lämmittee. Sanotah:

- Ken voinou kylyh halguo šooha?

Homa sanou boikoina mužikkana:

- Miä

Hänellä annettih yhekšikežähine ubeh. Läksi halgoh. Mäni Homa meččah, kaččeliekse puuloin ladvoi myöten: "Tuošta ei liene ni midä, tuon leikkoon". Man1 kymmenikän kelon alla: "Kunne päin miä tämän šorran? Tuuan päin šordazin - paha tulou noštoo regeh, reen peellä šordazin-regi murenou, šorran ku miä vembelen peellä, ni kaikkieš kebiämbi tulou regeh noštoo". Otti dai kelon hičutti, hičutti leikkai - šordi vembelellä. Mäni kaččomah ga hebpžella on d'alla puoleh da toizeh van hoorottu. "No emäšköiniä, midä miä roovoin!" Istuoti kannon peellä da van pinnittäv itköy ibu ildažeh soo: Koissa d'o kylyt lämmitettih, kyl'vettih dai šanotah:

- Kunna hiän Homa-väy viikostu?

Lähethh eččimäh. Tuldih, ga heen on hebožen tappanun da van kannon peellä istuu da itköy pinnittäy.

- Midä itet? - kyzyzytäh häneldä.

- Hm, hm (ei voi šanoo šuušta peeštee), hm, hebožen tapoin ga...

Van nyyčkyttäy.

- Heitä itendä, matkoo kodih!

Händä pandih regeh da lähettih kodih viemäh. Tuldih kodih, ga toos pidäis rokka, liharokka, keittee svoodlbovehella. A keittee pidäy ynnälline lammaš.

- Ken rubiau keittämäh lammašta?

Homa boikoina mužikkana šanou tooš:

- Miä rubian!

- No rubiat, ni keitä, lihat on täššä.

Mäni keittämäh. Lihat kelttl, läksi kodih matkoomah, ga koirat rubettih häneh päin haukkumah. Heen yhellä lihoo palažen toizella toizen - lihat lykki kaikki, a koirat vielä ei heitetty haukundoo - Loppuzilla lykkäi rokan: "Nakkoo, täššä on rokat!" Da tyhd'än kattilan kera tuli kodih.

- Hoi väy, missäbo on rokat? D'ogo lihat keitit?

- Olgoo työ, ku koirat rubettih haukkumah, ni kaikki lihat heilä syötin da lopulla rokat annoin.

- A-voi-voi, siuda, väy, midä siä toista roovoit?

Händä otetah da pannah tarhalla šaratukkuh. Heen d'ärelläh pertih i tulou, ei pyzy vet, mado, šaratukušša.

- Ken lähtöy voošoo tuomah bučišta?

Homa tooš šanou:

- Miä!

- No lähet, ni mäne. Ved'orka on täššä.

Otti ved'orkan, mäni da propkan bučišta peesti, vooša ved'orkah valuu. Koirat ruvettih haukkumah häneh päin.

- Hoh, d'eretniekat - ottau da propkalla koiria i lykkeey.

Vooša d'o mänöy vedlorkašta peeličči, a propkoo eule, millä bučči typpie. Sormiloi čokiu. Ni millä ei heitä vooša peeličči matkondoo. A vooša dfo matkoou latetta myöt’e. Hiän kaččo, kaččo gai omahah veščan ni čökkäi bučin typpieksi. Voošan tuoja viioštu.

Midä kummoo! Kunne miän Homa väyn työndänet, sielä hyvin ni dielot roitah.

Mändlih kaččomah, ga Homa seižou bučin luona da ravajau. Ei tiijetty, midä roodoo: bučči go murendoo, van še vešča leikata (a bučišša ollah raudažet vannehet). Otettih dai bučin i murennettih. Händä tooš šaratukkuh i mäčkättih i šanottih:

- Stobi enämbi et liikkuis!

Hiän, Homa, noužou buiškalla (da vet ennen oldih šaupertit, a trubat niissä oldih lauoista loojitut, kohallizet), truboo myöte kočahti lattiella: ligautti, ku noven kera tuli, andilahat dai kai siidä pertin.

- Hoi, Homa väy, midä siä root?

Otettih da pandih tooš hänen šaratukkuh i šanottih:

- Stobi enämbi teeldä et liikkuis!

Heen sielä nyt všruu vaibunuona. Svoodlboveh illalla myöhäššyttih, rubettih yöttämäh. Työnnettih šogia staruuha pertih heinee panomah. Homa pertih i Inäni. Sijat levitettih, vierdih moloduhat sillä sijalla moota. Vierdih, dai Homa rubei sebeemäh andilašta. Naine šanou ženihällä:

- Heitä siä sebeendä.

- Ka en miä sebee.

Homa van sebeey.

- Ka heitä siä sebeendä!

- Ka en miä sebee!

- Davai panemma keet yhteh.

Pandih kai nellä kättä yhteh, ženihä kyzyy:

- Vielägo sebeey?

- Ka sebeey! - sanou andilaš.

Noštih, kai pernät riičittih - Homa sielda vilahtI. Tootto-appi šanou tyttärellä:

- Ku pidällöy vielä eloh d'ättee, ni läkkä panemma regeh da viemmä kodih, a ku ei, ni otan da panen laudoo vaš dai seičaš ammun!

Tytär šanou:

- Hoi tata rukka, elä ammu, lähemmä kodih!

Homa šootettih regeh da viedih kodih, dai svoodboveh läksi kodih. Svood'bo loppui, dai starina loppui.

64. KUKKO KIEKKUU

Oli ennen ukko ta akka, elettih kahen. Hyö oltih oikein köyhät. Ukko oli niin vähätöini: ku missä työššä hiän ni kävi, ei hiän ni mitä šuanun, ei ni mitä tuonun kotih.

Sanou ukko akallah:

- Nyt vain, akka, piäššä milma herroih hyrehtimäh, jumalalla laulamah.

No ukko läksi koistah.

Tulou jumalan koti, šielä linnut lauletah, šielä on kaikenlaista lintuo. jumala pani šen ukon paččahalla istumah ta kiekumah.

- Nyt šiun on kolme vuotta kiekuttava kuin kukolla: "Kukko kiekkuu, kukko kiekkuu, kukolla on kultaset kenkät, a kuninkahalla ei ni sviettua". Kun kolme vuotta kiekut, ni šuat palkoikšeš kultaset kenkät, hopieset paklat.

Kulu kolme vuotta, annetih ukolla kultakenkät, hopieset paklat. Ukko läksi kotihenša. Aštu, astu. Tuli mieš vaštah, hevoista vetäy, kyšy ukolta:

- Mistä, ukko, matkuat?

- Matkuan jumaloista laulamašta, herroista hyrehtimäštä. Sielä kulu kuuši vuotta, šeisoin šeiččemen kešyä, šen kaiken kahekšan vuotta.

Mieš kyšyy ukolta:

- Mitäkä šie šait palkkua?

- Sain palkkua kultaset kenkät, hopieset paklat.

Mieš šano, jotta "etkö vaiha heposeh niitä kenkie?"

- No vajehettih.

Läksi, hevoista vetäy ukko. Tuli toini mies vastah, lehmyä vetäy.

Lehmänvetäjä kyšyy:

- Mistä, ukkoseni, vejät hevoista?

Ukko vaštuau:

- Olin jumaloissa laulamašša, herroissa hyrehtimässä. Sielä kulu kuuši vuotta, šeisoin šeiččemen kešyä, šen kaiken kahekšan vuotta.

- Mitä šie šait palkkua?

- Sain mie palkkua kultakenkät ta hopieset paklat.

- Etkö, ukko, vaiha niitä lehmäh?

- Mie olen vaihtan ne jo heposeh.

- Etkö vaiha hevoista lehmäh?

- No vajehettih.

Niin ukko vaihto heposen lehmäh. Läksi ukko lehmyä vetämäh ielläh. Vetäy, vetäy, ta tuaš tulou mieš ukolla vaštah. Mieš vetäy lammašpokkuo.

Mieš kyšyy:

- Mistä, ukkoseni, lehmyä vejät?

- Olin mie jumaloissa laulamašša, herroissa hyrehtimäššä.

Sielä kulu kuuši vuotta, šeisoin šeiččemen kešyä, šen kaiken kahekšan vuotta.

- Mitä šie šait palkkua?

- Sain palkkua kultaset kenkät ta hopieset paklat.

- Etkö, ukko, vaiha niitä pokkoh?

- Mie olen ne vaihtan heposeh ta heposen olen vaihtan lehmäh.

- Etkö šie, ukko, lehmyä vaiha lammašpokkoh?

Niin vaihtau ukko lehmän lammašpokkoh. Lähtöy ukko ielläh aštumah. Tulou mieš vaštah, koirua vetäy. Sitte vaihtau ukko lammašpokon koirah. Sitten koiran vaihtau kiššah. Ta kiššan vaihtau sierah. Läksi ukko aštumah šiera kiäššä. Tuli lampi vaštah. Kaččou - šiinä lammissa kakši šoršua uiksennellah. Loi ukko šoršie šieralla tai ei ni ošan. Ta läksi kotih kävelömäh, ta marššiu ukko kotih. Akka kyšyy ukolta:

- Missä olet, ukkoseni, näin kotvan ollut?

Ukko šanou akalla: - Olin jumaloissa laulamašša, herroissa hyrehtimäššä. Kulu šieIä kuuši vuotta, šeisoin šeiččemen kešyä, šen kaiken kahekšan vuotta.

- Mitäpä šait, ukko, palkkua?

- Sain palkkua kultakenkät ta hopieset paklat.

Akka rupei jalkojah pešömäh. Ukko kyšyy:

- Miksi, akka, nyt jalkojaš pešet?

- No kultakenkie panetella.

- Jo mie vajehin ne heposeh.

Akka rupieu tallie sroimah. Ukko kyšyy:

- Miksi, akka, tallie luajit?

- Ka hevoista pityä.

- Ka jo mie heposen vajehin lehmäh.

Akka partta luatimah.

- Miksi, akka, partta, luajit?

- Ka lehmyä pityä.

- Jo mie lehmän lammašpokkoh vajehin.

Sitten akka šointa luatimah.

- Miksi, akka, šointa luajit?

- Ka lammašpokkuo pityä.

- Ka jo mie pokon koirah vajehin.

Akka allašta luatimah, akka allašta luatimah.

- Miksi, akka, allašta luajit?

- Ka koirua šyöttyä.

- Ka jo mie koiran kiššah vajehin.

Akka rupieu toista allašta luatimah.

- Miksi, akka, allašta luajit?

- Ka kiššua šyöttyä.

- Ka jo mie kiššan sieroih vajehin.

Akka veiččie ta kirvehie eččimäh.

- Miksi, šie, akkasen, kirvehie ta vieččie ečit?

- Ka hivon sieroilla, jotta tultais terävemmät ta näpiemmät.

- Ka jo mie sieroilla šoršie šammissa loin.

Akka kattilua pešömäh, akka kattilua pešömäh.

- Miksi, akka, kattilua pešet?

- Ka šorsie keittyä.

- Ka en mie ni ošannu.

Akka kauhalša-kapussalla ukkuo piäh, akka kauhalla-kapussalla ukkuo piäh!

Sen pivuš še starina.

65. ROSVO-KLIIMON STARINA

Oli ennen ukko ta akka, ta heilä oli poika, poika oli mykkä. A pojalla on Kliimo nimi. Ta hyö kaikella luatuh kuotellah, jotta poika rupieis pakajamah. A ei rupie. Akka sanou ukollah, jotta "mäne šie käyttele mečäššä, eikö rupie sielä pakajamah". Hiän šielä käytti mečäššä. Tultih kujan šuuhu; sielä on suuri vanha honka. Tuatto, mie kun kašvan suurekši, niin tämän honkan kuan šiun piällä, anna kuolet šiih, - šen šano poika, ei muuta enämpi ni paissut.

Akka šanou ukolla, jotta "vie tämä poika rosvojen joukkoh, a kun kuatau šiula honkan piällä, niin šiih kuolet". Siitä tuatto vei šen rosvojen joukkoh. Se otettih hyvin vaštah.

Tai ilta kun tuli, tai lähettih rosvoloiksi. Mäntih pohatan talon ulkoaittah, noššettin šalmo kankiloilla.

- No, Kliimo, mänehän nyt šyytämäh, - še oli nuori rosvo, - opašteliutumah.

No Kliimo pistäyty aittah ta šieltä šyyti, šyyti kaikki mitä oli, yksi liinakukla jäi. Häneltä kyšytäh:

- Onko vielä mitä?

Kliimo šanou:

- Ei ole ni mitä, yksi liinakukla jäi.

Hyö kannettih kaikki pois, šalmo pantih kiinni, a Kliimo jäi aittah. A hyö juoštih ikkunan alla, karjuttih:

- Hoi, rosvot on aitašša!

Sieltä hypättih talonväki juokšomah, a rosvo-Kliimo kun kuuli - nyt tullah! - hiän viritti liinakuklan palamah, a iče rupesi ovikorvah. A hyö kun hypättih šamrnuttamah, šilloin rosvo-Kliimo käsistä aličči pakoh. Ta hiän juokšiki šinne rosvon majalla. Kun oli pimie, nin häntä ei ni nähty.

- Oho työ, Stukoit-stakoit, mintäh miut jättijä?

- Ka nuorta rosvuo opaššamma.

Ta tuaš tois iltana ni lähetäh. Männäh toisen talon aittah. Ta šanotah:

- Kliimo, mäne i tuaš!

Hiän šanou:

- Ei še Kliimo kaikičči lähe, nyt on toisen vuoro.

Toini mieš i läksi, kun šalmo noššettih. No tai kyšytäh: - Joko šie šyyvit kaikki? - šanotah. No tulehan nyt pois!

Tai pantih šalmo kiinni. Kun hiän rupei tulomah, hiän šiih ličkautu ta kuoli. Ta hyö näpättih niitä šivotoja šelkäh ta lähettih juokšomah. Kliimo šanou šiitä, jotta ei hiän yhtä joukošta jätä: "mie lähen käyn pois". Hiän mäni šinne, nošti šalmon, otti pois miehen ta šeläššäh kantau ruumista. Ta vei meččäh ta pani puuta vaššen šeisomah. Siitä mäni šinne rosvon majalla. Yön ta päivän šyötih, illalla tuaš lähettih. Mäntih čuarin karšinah, noššettih šalmo. Čuarilla on karšinašša šivotat. No ta Kliimo šinne čuarin karšinah läksi šivotoja šyytämäh. Kyšytäh, jotta "vieläkö on mitä?"

- Ei enämpiä ole kuin čuarin ta čarovnan venčävuattiet.

Ta šilloin pissettih kiinni šeinä ta hiän jäi karšinah, rosvo-Kliimo. Hiän tuumaiččou, miten hiän piäšöy pois tiältä, jotta ei šuatais kiinni. Kuuntelou, kun čuarissa šuoritah heinällä piijat ta kasakat. Hiän šuorisi, pani čuarin vuattiet alla, čarovnan vuattiet piällä. Noušou karšinašta, šanou:

- Hospoti pomilui, tämmösenä pruasniekkana šuorietta heinällä, mitä teilä jumala antau!

A hiän iče pihalla hivuttautuu. Ne arvellah, jotta kummitteliutu šillä keinoin, karšinašta nousi. Čuari šiitä käški oštua koko kaupunkilla ruškiet plakut, jotta nyt on pruasniekka. Siinä, kačo, čuari petty!

Siinä kävelöy toisenä piänä rosvo-Kliimo čuarin pihalla. Čuari kaččou tai pisti piän ikkunašta.

- Mitä kävelet? -šanou.

- Ka kävelen työtä-ruokua eččimäššä.

- No tulehan, - šanou, - pirttih, niin on työtä-ruokua.

Siitä tuli pirttih, čuari šanou:

- Ašen olet rosvo-Kliimo, kun šuanet miulta härän varaštua liäväštä.

Se poika šiitä otti illalla ta šuoriutu čuarin vuatteih pimieššä, tuaš liinakuklan i otti šelkähäš. A čuari pani härän liäväh ta pani kolme saltattua vahtih. A hiän mänöy niillä saltatoilla šanou:

- Antakkua miula härkä, mie panen tämän liinakuklan liäväh, hiän kuitenki teiltä šuau, a miulta ei šua. Ne i annetah, kun on čuarin vuatteissa (arvellah, jotta čuari še on).

Čuari tuli huomenekšella, kyšyy:

- Onko käynyn rosvo-Kliimo?

- Ei ole käynyn, - šanotah, - šie kun toit tuon liinakuklan, nin Sielä on - ei ole käynyn rosvo-Kliimo.

Čuari pisii piäh liäväh, kaččou: šielä on liinakukla parrešša. Otti piššualin saltatoilta ta alko lyyvä niitä saltattoja, jotta "työki oletta yhessä rosvo-Kliimon kera, milma petättä".

A tuaš toisena päivänä kävelöy rosvo-Kliimo čuarin ikkunan alla. Čuari tuaš pisti piän ikkunah:

- Mštä kellisteliyvyt, kun et tule pirttih?

No ta tuaš tuli poika pirttih, čuari šanou:

- Ašen rosvo-Kliimo olet, još voit varaštua miulta šyöttilähän orihin tallista.

A čuari pani kuuši saltattua vahtih (ei pannun niitä vanhoja, pani uuvet). A rosvo-Kliimo kokosi kiššua värčin. Ta šuorisi čuarin vuatteih ta mäni šinne. Hiän mäni sinne, šanou:

- Slušivoit, anna kun mie otan šen šyöttilähän, lašemma nämä kiššat šinne, anna hiän keriäy näitä kiššoja.

Hyö annettih. Čuari tuli huomenekšella, kyšyy:

- Onko käynyn rosvo-Kliimo?

- Ei ole käynyn, šie kun piäššit nuo kiššat tuonne, nin tuola nuo vielä vilšketäh.

Hiän ni kačahti, šanou:

- No jo še vei, stukoi-stakoi, - ta tuaš niitä piššalin perällä piekšäy.

A šiitä tuaš mäni kolmantena piänä rosvo-Kliimo, kävelöy čuarin ikkunojen alla. Čuari pisti piäh ikkunašta, šanou: - Äšen olet rosvo-Kliimo, kun šuanet rahalippahan miun naisen alta, šormukšet šormista, korvarenkahat korvista.

A ilta kun tuli, hämärty, Kliimo pani ne tuaš čuarin vuattehet piälläh. Nyt hiän mäni kävi šen pokoiniekan, min pani puuta vaššen pistyh, šeläššäh kanto. A rahalipaš on peräššä lattiella, čuarin naini istuu rahalippahalla ta čuari naisellah yšäššä. Pyššy on šuorana ovie kohti, jotta kun tulou še rosvo-Kliimo, niin šamašša ampuo. A rosvo-Kliimo kun tuli, lonkasi ovie ta ašetti šen pokoiniekan oviloukošta kaččomah. Iče mäni peittoh šinčin peräh. A še pokoiniekka kun kaččou ovijoukošta - toivou, jotta še on rosvo-Kliimo, tai ampuo ločkasi. Se kun ampu, niin še i kolahti še ruumis - čuari toivo, jotta nyt še kuoli še rosvo-Kliimo. Čuari šano:

- Nyt milma šyytetäh, kun miehen tapoin, lähen vien peittoh. A čuari kun proiti pihalla, rosvo-Kliimo tuli pirttih naisen luo. Hänellä kun on čuarin vuattiet piällä, niin naini arvelou, jotta še on čuari.

- Anna, - šanou, - rutto še rahalipaš, šormukšet ta korvarenkahat, moušet ei ni ollut še rosvo-Kliimo, niin vien pois: šiulta hiän šuau, a miulta ei šua.

Ta hiän mäni pihalla, liputtau, jotta "nyt jäit näistä". Carovna juokšou jälkeh, jotta "anna hot' rahua vähäsen, nyt milma čuari kiruou, kun annoin kaikkin. Hiän nošti kolme kertua kultarahua: "NO mänehän nyt".

Se proiti. A pappi alko muka nakrua čuarie, kun rupesi rosvo-Kliimolla petettäväkši. No ta rosvo-Kliimo i šai kuulla, jotta pappi čuarie nakrau. Rosvo-Kliimo otti ta luajitti hopiešauvan. Ta mäni kirikköh, šuorisi čarovnan vuatteih: šiinä čillit heläjäy, hopiet läikkyy, jotta kun pimieh huoneheh mänöy, niin kaikki valon antau. Tai rahvaš kaččou - kenhän tuo tuli, kahapäin väki jakautuu, hänellä tietä annetah. Hän mäni šuorah kriiloššulla, alko kallehie molitvoja sielä jorhata. Pappi kyšyy, jotta "ken šie olet?". Sanou: - Mie olen taivahašta, šilma kučuttih šinne pokuajimah.

Pappv1 kun hätayty, jotta "millä mie šinne piäšen?". Se rosvo-Kliimo sanou:

nošgznfčyllä šie piäšet, älä varaja. Lähemmä vain pihalla, mie noššan.

Pappi läksi pihalla, kaikilla rahvahalla prostiutuu:

- Antakkua šynnit antehekši, još kellä pahua ruavoin.

Rahvahalla kumartau, rahvaš hšnellä vaštah. A čuariki šielä oli kiriköššä, hyväšteli häntä. No hiän šiitä kun panou papin hopijašauvan piäh istumah, kun pappi vareutu, kun rupesi [KIiimo] noštamah šitä šauvua, rupesi [pappi] värisemäh tai pieri. Ätkäsi šen muah papin.

- Nyt šie mänet läpi muaemäštä, kun taivahah männeššä pieret, ta šitä lyöy šauvalla.

Siitä hiän nuakličči hänet kirikön šeinäh hiemoista ta pukšunlahkehista ta heittäy šauvan reunah, jotta ken matkuau, niin pappie lyyvä. A šiitä šen papin maatuška šai kuulla, jotta pappi riečkottau kirikön šeinäššä, mäni ta piäšti pois papin.

Papglla tulou Čuari vaštah šiitä. Čuari šanou:

- Sie nakroit milma, jotta petti rosvo-Kliimo, ka pettipähän i šiut.

Pappi šanou:

- Elä-, veikkon, virka, niin on huikie, jotta en voi rahvahan šilmih kaččuo.

Ta šen pivuš i starina.
Kullan lehti kuulijalla,
lemmen lehti laulajalla,
a ken ei liene kuullut –
kuurnisnieklat korvih.

66. KEYHÄ MATTI I BOHATTA MATTI

Vot elettih keyhä da bohatta Matti rinnakkai. Keyhällä Matilla oli huono perti, lasta oli äijä. Vot häin, keyhä Matti, hevon zašli. Hebo hyppäi bohatan Matin orahih. Bohatta Matti mäni da seibähällä iski hebuo nenäh, i hebo kuoli. Keyhä Matti akan da lapsien kera mändih pihalla da itetäh: "Vaste hebozen ostima, a sen sie tapoit". Keyhä Matti sanou:

- Siula on seiččemen hebuo, nyt anna paras hebo, ku hevon tapoit.

Bohatta Matti sanou:

- Anna suudoh, ni miittumua hebuo ei rodei.

Keyhä Matti niini ruado, ando suudoh dielon. Vot mändih suudoh. Bohatta lahd'o sud'd'at. Sud’d'at suudittih, sanotah:

- Keyhällä Matilla muga i pidi, ku tappo hebozen, mikse kiini ei pidänyn.

Häin tuli suudosta, keyhä Matti, akka kyzyy:

- Midä teilä suudittih?

Keyhä Matti akalla vastai, sanou:

- Bohatan kera ei sua suudiekseh, häin vz'atkan ando, i miula vai nahka suudittih.

Keyhä Matti sanou akalla:

- Nyt pidäy lähtie nahka myyvä, suaha, - sanou,-lapsilla leibiä, toizih kylih pidäy lähtie myömäh, tämä Matti nyt ei ota.

Häin läksi sen hebosen nahkan kera. Matkai, tuli dorogalla yksinäine talo, stancie. Talossa sie nuori mučoi, i keyhä Matti tariččieteh yökši, sanou:

- Märgä olen.

Mučoi sanou:

- Mie en lasse ukottah, a ukko on kävelyksessä. Sanou:

- Mie ved' en kosse sinuo, lasse, ku olen märgä, a toizeh kyläh on pitkä matka.

Nu keyhä Matti duumaičči, čto vägeheh eule midä ruveta, tulou ukko, vie tappau. Keyhä Matti läksi pihalla, emändä salbai veräjät umbeh. Keyhä Matti pordahilla seizou, duumaiččou: "Kaksikymmendä virstua on toizeh kyläh, a vihmu ku korvoista kuadau, kassun äijäl. En lähe tolkutta tästä katoksen alda". Häin otti da nouzi halgopinolla seiniä vasse, duumaččou: "Tassa en kassu nyt". Häin kaččou pertih päite ikkunasta läbi. Pihalda päite nägyy, midä ruatah pertissä, a pertistä päi ei nävy, midä ruatah pihalla, ku on pimie. Matti kaččou, ga nuori mies tulou gorničasta pertih. Emändä rubei paistamah oland'ua. Oland'at paisto, siidä toi viinua. Ruvettih čuajuo d'uomah da oland'ua šyömäh, viinua d'uomah - a keyhä Matti kaččou ikkunasta. Hyö d'uodih da syödih, siidä vie emändä kaksi bl'uodua olandlua pani päččih. Siidä hyö vierdih kravatilla muate. Ajo drug čuruzissa hebone pihalla.

Emändä sanou sillä nuorella miehellä:

- Mäne nyt škuappah!

A škuappa oli korgie, lattiesta lageh suaten. Nuori mies mäni škuappah, emändä pani škuapalla lukun. A keyhä Matti ikkunasta nägi kaiken hiän dielon. Izändä hebozen lazetti da tanhuoh pani. Keyhä Matti toimitti, čto tämä tuli izändä, ku bez sprossu lazetti hebozen i pani tanhuoh. Izändä rubei tanhutpordahie myöte nouzemah pertih.

Keyhä Matti šalkun otti halgopinolda da mäni veräjie kolottimah. Izändä sinčosta sanou:

- Ken on matkamies? - sanou.

Keyhä Matti sanou:

- Lasse, velli, yökse, ynnäh olen umbimärgäne.

Izändä avai oven, sanou:

- Tule, velli, tule, miä iče olen kävelijämies.

Laski keyhän Matin izändä. Mändih pertih. A emändä keyhän Matin tundou: vasse ei laskenu, a d'o izännän kera tuli pertih. Emändä duumaiččou iččiedäh vasse: "Lienne tulluh dorogalla vastah, da izändä otti yökse". Izändä sanou emännällä:

- Pane syyvä illasta.

Emändä sanou:

- Nyt keittämäh en rubie, on ennistä keitettyö koufeida, da vilustu koufeiniekka.

Izändä sanou:

- Pane midä tiedänet, šyöndä eule igine.

Emändä pani maiduo, koufeiniekan stolalla, silakkua-kalua, leibiä, kuda-midägi stolalla keräi. Izändä käski keyhän Matin sanou:

- Istoi, velli matkamies, šyömäh.

Izändä istuize kokkah, keyhä Matti toizeh. A keyhä Matti nahkasalkun lykkäi laučan alla, omahaze d'algoih. Izändä kyzy keyhäldä Matilda:

- Kunne piet matan?

Keyhä Matti sanou:

- Olis hebozen nahka myödävä, mänen toizeh kyläh nahkua myömäh.

Izändä sanou:

- On häi teilä kylässä bohatta kupča Matti, mintäh et sillä myönny koissa, kannat toizeh kyläh?

Keyhä Matti sanou: - Elä, velli izändä, pahakse ota, ei, - sanou, - šidä nahkua kaikil sua ostua, kallis on ylen nahka.

Izändä sanou:

- Ča ved' kolme rubl'ua hebozen nahka maksau, tua suabi ostua hoti kellä.

Keyhä Matti sanou:

- Puolen nellikkyö maksau kuldua se nahka.

Izändä sanou:

- Mindäh on sen kallis nahka, midä häin toimittau dieluo, ei häi kengäksi sen kallis voi roita ni mistä päi?

Keyhä Matti sanou:

- Se nahka on volšebnoi, tiedäy kaiken eloksen muailmalla, zentäh on se kallis.

Izändä sanou:

- Opi, tiedäygo midä miun elämästä se nahka, on häi midä tapahtunu?

Keyhä Matti otti da nahkua d'allalla painaldi šalkussa. Keyhä Matti sanou:

- Nahka sanou, čto emändällä on kaksi bl'uodua oland'ua päčissä.

Izändä sanou:

- Keh varoi sie piet oland'at, ku stolah et tuonu?

Izändä mäni, päččilavvan avai - niin i on, kaksi bl'uodua oland'ua päčissä.

Emändä sanou:

- Ved' unohin andua, sinuh varoin i paissoin.

Izändä sanou keyhällä Matilla:

- Nu kuottele, eigo vie midä nahka sano.

Keyhä Matti tuas kuotteli nahkua painua d'allalla, sanou izännällä:

- Nahka sanou: emändällä on druugu pandu škuappah.

Izändä sanou emändällä:

- Anna vai avaimet, kačon skuappua.

Emändä sanou: - Avaimet kavottih, ni midä druuguu eule, da kogo rovussa eule druuguu.

Nu izändä sanou:

- Kačomma, avuan kirvehellä škuapan.

Izändä škuapan oven kirvehellä avazi, druugu sieldä hyppiäy dai pagoh piäzöy pihalla, ei kergie kirvehellä iškie.

Izändä sanou keyhällä Matilla:

- Nu myötgo nyt nahkan, mie ossan?

- Myön, - sanou, - vai puoli nellikkyö kuldua anna.

Izändä ando, vai vähästä ei täydyny puoleh nellikköh kuldua.

- Nu ladno, - sanou, - šyötit da d'uotit.

Keyhä Matti rubei lähtemäh pois matkah, a izändä sanou:

- Kunne nyt lähet yödä vasse pois?

- A lähen, - sanou, - miula pidäy suudoh männä toizeh kyläh srokilla, nyt lämbiin tässä da söin.

Keyhä Matti läksi, duumaiööou: "Nyt ku sain kullat, ni eule miula ni miittumua suuduo, lähen kodih".

Tuli keyhä Matti kodih. Akka kyzyy:

- Saitgo hot' d'auhopuudan arvon d'en'gua nahkasta?

Keyhä Matti sanou akalla:

- Roih dostaliksi igiä, vai elä virka ni kellä ni midä.

Keyhä Matti työndäy kaheksanvuodizen tytön bohatan Matin luo.

- Puolinellikköhistä kyzy, - sanou.

Keyhä Matti neuvvo tyttözel:

- Ku kyzynöy bohatta Matti, midä mittuau, sano: en tiijä.

Mäni keyhän Matin tyttöne bohatan Matin luo.

- Tata kučču, - sanou, - dädä, puolinellikközen, anna meilä puolinellikköhine, - sanou.

Bohatta Matti sanou:

- Midäbo mittuau häin?

Keyhän Matin tyttö sanou:

- En tiijä, midä mittuau.

Nu bohatta Matti duumaiččou: "Nu midä häin mittuau, hänellä ei ole kartohkua, ni vil'l'ua muassa? Bohatta Matti ottau da tervuau uurdiet puolinellikköhizeztä, čtobi d'äis zametno, midä keyhä mittai. Siid ando puolinellikköhizen, sano:

- Mäne vie tuatallas.

Toi keyhän Matin tyttöine tuatallah puolinellikköhizen. Keyhä Matti pani viizirublahizen kuldad'en'gan puolinellikköhizeh i sanou tytöllä:

- Vie mäne puolinellikköhine d’ärilleh.

Toi keyhän Matin tyttö d'ärilleh bohatalla Matilla puolinellikköhizen. Bohatta Matti kaččou - ga kuldad'en'ga d'iänyh uurdieh puolinellikköhizen! Bohatta Matti sanou omalla perehellä:

- Kävelyksissä oli toizessa kylässä, ga on gruabinuh poštan libo laukan mintaho, ku kuldua mittuau. Nyt kai meistä torrut zamniu.

Läksi bohatta Matti keyhän Matin luo.

- Terveh, terveh susieda, - sanou.

Keyhä Matti sanou: . - Vie tervehyön, koiran roža, luait. Yksi hebone oli hyvyttä, sen tapoit da suddil vz'atkan annoit, a miula yksi nahka suudittih. A miuda d'umal ei heittänyt: mäniin linnalla i ulgomuan tuldih kupčat i miula puolinellikkyö annettih hebozen nahkasta kuldua. Ylen on kallis nahka.

Bohatta Matti sanou:

- Usson, ku puolinellikköhizeh oli d'iänny kuldad'en'ga vie, ota tässä d'ärilleh.

Keyhä Matti sanou:

- Sen d'en'gan täh elän, dostaliksi ijäksi nyt roih kuldua, pie se d'enlga, ole päivilles. Vot pelduo oli palane, se jäi kyndämättä.

Bohatta Matti sanou:

- Työnän kolme kazakkua, dai kynnetäh se peldo siula.

Dai työndi kolme kazakkua, i kynnettih peldo keyhällä Matilla. Bohatta Matti tappo kai seiččeme omahaze hevot, nahkat nyl'gi, palkai keyhäldä mužikalda hevon nahkoi vid'd'ä, lähtöy kuldua suamah nahkoista. Mäni sinne linnalla nahkoin kera bohatta Matti. Päivän häin kauppualou, kyzyy puolda nellikkyö nahkasta, a hänellä taritah van kolme rubl'ua, sanotah:

- Ni missä muailmalla eule sidä hindua, ni ken ei anna puolda nellikkyö kuldua hebozen nahkasta.

Bohatta Matti sanou:

- Keyhä Matti sai puolen nellikkyö kuldua hebozen nahkasta, kuibo miula etto anna?

Linnal sanotah:

- Myö emmo tiijä bohattua, ni keyhiä, pidänöy - ota kolme rubl'ua nahkasta, ei-ni mäne kunne tahot.

Siidä möi kolmin rublin nahka, iče duumaiččou: "Ei suannu tälle keyhä Matti kuldua, on mintaho voruinuh, poštan libo laukan". Duumaiččou bohatta Matti: "Nyt kodih menen dai tapan keyhän Matin, ku yhestä hebozesta mänetti seiččeme hevosta".

Kodih tuli i sanou omalla perehellä:

- Keyhän Matin-susiedan-tapan tänä yönä.

A keyhä Matti duumaiččou: "Nyt tappau miuda, ku ei suannu nahkoista kuldua". Keyhällä Matilla oli ylen paha pertine. Ku oli syysilma, pertissä oli vilu, i ainos häin magai eussalla. Bohatta Matti tiedäy, čto häin maguau eussalla, i yöllä mänöy händä tappamah. Keyhä Matti duumaiččou: "Tänä yönä tulou tappamah". Hänellä oli muamo vanha, sadavuodine. Hänellä sanou keyhä Matti:

- Muamo, tule eussalla muate, mie tulen päčillä.

Muamoh sanou:

- Tule, tule, poigane, ku kyl'miit, mie tulen eussalla.

Keyhä Matti mäni päčillä, a muamoh tuli eussalla. Rodih keskiyön aiga, kylä kai uinottih muata. Bohatta Matti läksi kirvehen kera keyhiä tappamah. Tuli bohatta Matti pertih (ku oli ovet karut). Häin rubei eussalla kuottelemah, ongo siinä keyhä Matti. Kuottelou, ga siinä i on maguaja. Häin iški kirvehellä piäh, bohatta Matti se, iče läksi pagoh, ovi d'äi kahallah. Staruuha langei lattiella pois eussalda. Keyhä Matti nouzi, dai akka, dai lapset nostih. Staruuha ryöčkyy lattiella, veri suusta da nenästä lähtöy. Keyhän Matin akka da lapset itetäh, sanotah:

- Oho mado, aiga kaupan pidi, staruuhan tappo!

Keyhän Matin akka sanou ukolla:

- Nyt sie olet puuttunu, sanotah, čto sie tapoit. Läksižiin kyläh, veižiin viestin, čto bohatta Matti staruuhan tappo, ni ussottua ei, svidietelyä ei ole, sanotah: "moužet sie iče tapoit".

- Nu ladno, - keyhä Matti sanou akalla, - elä ite, ijän eli, ku toista sadua vuotta eli.

Keyhä Matti suoritti kuolien muamon, pani tužurkan piäl, šuapkan piäh, kindahat kädeh, da ni kando därven randah, da ni venehen peräh issutti (muamon sen kuolien), melan pani kainaloh. Emän d'ätti isturnah venehen peräh, iče läksi kodih. Huonduksel tuli aigazeh venehen luo, muamoh se ku eläväne istuu venehen peräs, ku vilulla ilmalla d'ämötti. Häin otti da lykkäi venehen kera d'ärvel muamon. A sielä oli nuottaniekkoi monie d'ärvellä. Venehtä kando nuottaniekkoin abajah. Nuottaniekat sanotah:

- Mäne pois, kalat pöllätät abajasta.

Händä kando myödäzeh d'o d'uuri venehen perih. Nuottaniekka mužikka ottau da rindah händä äikkiäy melalla. Häin ottau da vedeh pakkuu i uppoi. Toine tovarissa sanou:

- Poputi i tuli hänellä, ku kaloi pöllättämäh tuli.

A poigah se, keyhä Matii, rannalla kaččo i nägi, čto muamua pandih vedeh nuottaniekat. Poiga kirgu, se keyhä Matti, nuottaniekoila:

- Panija ristikanzan vedeh, seičas dokažin policijal!

Nyt vot, nuottaniekat pöllästyttih, tuldih rannalla keyhän Matin luo. Keyhä Matti sanou:

- Moužet häin oli vähänägföne, a työ ristikanzan vedeh panija.

Nuottaniekat sanotah:

- Eläi, velli, dokaži policijah, myö annamo d'en'gua siulla.

Keyhä Matti sanou:

- Ku puolen nellikkyö kuldua andanetta - bohatat työ oletta eläjät - niin en dokaži.

Nuottaniekat sanotah:

- Anna puoleksi nedäliä srokkua, myömmä žiivatat dai imuščestvat, muite ei tävvy kuldua.

Puolen nedälin perästä hyö myödih kai lehmät, hebozet i tuodih keyhällä Matilla puoli nellikkyö kuldua. Keyhä Matti sanou tytollä:

- Mäne tuo bohatalda Matilda puolinellikköhisty. Tytöllä nevvo:

Ku kyzynöy bohatta Matti: "midä mittuau?", sano: en tiijä.

Keyhän Matin tyttö mäni bohatan Matin luo, sano:

- Tata kucču puolinellikköhistä.

Bohatta Matti kyzyy:

- Midäbo mittuau häin?

Tyttö sanou:

- En tiijä, midä mittuau.

Tuas häin tervai uurdiet puolinellikköhizestä, čtobi d'äis zametno, midä mittuau. Toi tyttö tuatollah puolinellikköhizen. Tuattah tuas pani viizirubl'ahizen kuldad'en'gan puolinellikköhizeh.

- Mäne, - sanou, - vie d'ärilläh.

Tuas se bohatta Matti kaččou, ga d'en'ga puolinellikköhizessä kuldane. Bohatta Matti duumaiččou: "Mistä häin nyt sai d'en'gua, pidäy lähtie käyvä". Tuli keyhän Matin luo.

- Terveh, susieda, terveh!

- 0o, - sanou, - koiran roža, vie tervehyön luait, - keyhä Matti sanou, - ved', - sanou, - tulit minuo tappamah, a eussalla aigaudu muamo, i miun tilasta tapoit muamon. A mie zen muamon vein linnalla, i ulgomuan kupčat annettih puoli nellikkyö kuldua, lekarstvaksi otetah, ylen kallis on ristikanzan teelo.

Bohatta Matti mäni kodih, otti häi omahaze muamon tappo vanhan, pani regeh, lähtöy linnalla myömäh. (Kuldua pidäy suaha puolinellikkyö). Linnalla hänellä oli muamo katettu od'd'ualalla, ajelou linnua myö. Rahvas kyzytäh:

- Midä siula on myödäviä reissä?

Sanou:

- Mie tapoin muamon, nyt myöziin, ken puolen nellikkyö kuldua andais.

Policii od'd'uala otettih, kačotah, d'eistvitel'no on muamon tappanu. Sanotah:

- Mikse sie muamon tapoit?

- Ka, - sanou, - tappohän keyhä Matti, niin puolen nellikkyö kuldua sai.

Poličii sanou:

- Myö keyhiä Mattie ni tunne ni tiije emmo, a siula on reissä tässä.

Bohattua Mattie pandih raudoih muamon tapannasta. Kaheksitoista vuotta suudittih bohattua Mattie tapannasta. Kaksitoista vuotta häin oli sie katoržnoissa ruavossa. Srokka loppi.

Äijänpäivän suovattana illalla pandih kaikki päčit lämmitä, bohatta Matti matkuau tyrmästä kodih. Keyhän Matin akka sanou ukollah:

- Nyt, kačo, siun tappau, kodih kui tuli, piäzi tyrmästä.

Keyhä Matti sanou:

- Ku ollou suudittu synnyndätilalla hänen käzih, anna tappau.

Bohatta Matti mäni, d'oi, söi, akallah sanou:

- Anna poštelipiälizet, vien keyhän Matin d'ärvellä syvimmällä tilalla, hänen tagači kaksitoista vuotta tyrmässä issuin.

Akkah ando poštelipiälizet. Mäni keyhän Matin luo.

- Nyt, - sanou, - susieda, et enämbi ni kedä smuti, nyt panen poštelipiälizeh da syvimmällä tilua vien d'ärveh.

Keyhä Matti sanou:

- Valda siun, rua midä kaččuo!

Rubei bohatta Matti panemah keyhiä Mattie poštelipiälizeh.

Lapset ruvettih keyhällä Matilla it'kemäh da akka. Lapset sanotah muamallah:

- Nyt leivänsuajua ei rodei, kuolemma nä'gäh!

Läksi. Hänet kando poštelinpiälizien kera. Aijänpäivän suovattana rahvašta matkuau kirikköh, ku vezi valau, spuassua vastuamah. Bohatta Matti duumaiččou: "Läksiziin mie lykkiäiziin vedeh, ni suuri riähkä tulou ennen spuassun vastavuo". (Vareudu!). Bohatta Matti mäni kirikön ogruadan oven edeh, keyhiä Mattie sellässä kandau poštelipiälizien kera. Häin duumaičči: "Lähen spuassun vastuan, siidä ässen hänen lykkiän vedeh". Häin sido suun poštelipiälizien i heitti ogruadan veräjien edeh, iče läksi spuassua vastuamah. A keyhä Matti poštelipiälizissä aino lugou: "Oi hospodi, skoro li men’a v čarsvo voz'm'oš?" A bohatta mužikka matkuau kirikköh, duumaiččou: "Ken se lugija ollou, ken seze ollou čarstvah tarriččiuduja?". Bohatta mužikka seizattu rinnalla poštelipiälizien.

- Ken sie olet čarstvah tariččiuduja?

A keyhä Matti vastuau:

- Mie en ole luadinu pahutta ni kanan poijalla tällä ilmua, nyt tuli kolme anhelie i otetah spuassua vassattuo miuda čarsvah. Bohatta mužikka sanou:

- Sua sie miullani tila čarsvah.

Keyhä Matti sanou:

- Äijä pidäy d'enlgua tilan sinne suahessa, tyhd'illä käzillä sinne et piäze čarsvah. Sielä on piisarie da kontoršiekkua, sinne vie kir'd'uttua pidäy, sinne pidäy d'en'gua kir'd'utuksista.

Bohatta mužikka sanou:

- On miulla d'en'gua, ku ijän torguičin. Aijägo pidäy, tuon d'en'gua?

Keyhä Matti sanou poštelipiälizissä:

- Tuhat rub'lua pidäy.

Toi tuhannen bohatta mužikka d'en'gua i tuli keyhän Matin luo poštelipiälizien rinnalla. Keyhän Matin keritti poštelipiälizistä, sanou:

- Na tuhat rubl'ua d'en'gua da pane miuda iččes tilah, a siula ku on anhelit tuttavat, sie toista i suat tilan.

Keyhä Matti otti tuhannen i pani iččeh tilah bohatan poštelipiälizih. Lähtiessä sano keyhä Matti bohatalla mužikalla: - Aino luve: "Skoro li men'a v čarsvo voz'm'oš?". Hot' midä sraščainnou, aino luve.

Keyhä Matti tuli kodih, akallah sanou:

- Midä et sriäpi, ku on äijänpäivän yö, midä olet pahalla mielie?

Akkah sanou:

- Ku-i sie piäziit käzistä, ku otti vedeh panna? Mie pöllässyin, en tiijä ni sriäppie, ni midä.

- Ei, - sanou, - miuda vedeh pannu, vie sain tuhannen d'en'gua, paniin iččen tilasta toizen bohatan poštelipiälizih. Keitä nyt čuajuu da koufeida da paissa oland'ua.

Paisti akkah olandlat, koufeit, čuajut. (Ihastu, ku ukkoh piäzi).

Lapset kai stolah azetti, i ruvettih ynnä perehen ker d'uomah.

Bohatan Matin akka astuu keyhän Matin ikkunan alačči, kaččou ga keyhä Matti d'uou lapsien da akan ker da oland'ua syöy. Mäni kodih, ga tyttäreh sanou:

- Missä kävelet, ku et tule kodih auttamah sriäppimäh?

Näin sanou tyttärellä:

- Heität i sie sriäpinnän.

Tyttäreh sanou:

- Mindäh mie heitän sriäpinnän?

- A heität, - sanou, - sendäh - tuattos läksi keyhiä Mattie vedeh panemah, keyhä Matti d'o lapsien da akan ker koissa čuajuu d'uou, naverno on häin pannuh tuattuadas vedeh.

Tytär muamollah kaglah tarttu da rubei itkemäh, heitti sriäpinnän.

Spuassa vassattih kirikös. Bohatta Matti läksi keyhiä Mattie panemah vedeh. Tuli poštelipiälizien rinnalla. A bohatta mužikka vai lugou: - Oi, hospodi, skoro li men'a v čarsvo voz'm'oš?

Bohatta Matti sanou:

- Čarsvan mie siula annan, vie go čarsvah tahot lähtie?

Nosti bohatta Matti hänen poštelipiälizien ker selgäh i läksi veneheh viemäh. Veneheh vei i heitti. Läksi bohatta Matti soudamah d'ärvellä, syvimmällä paikalla soudau. Syvällä kohalla ku vei, rubei nostamah poštelipiälizien ker, bohatta mužikka pošteli- piälizissä sanou:

- Oi, hospodi, skoro li men'a v čarsvo voz'm'oš?

Matti lykkäi hänen vedeh:

- Vot siula čarsvo!

Tuli bohatta Matti kodih, akkah sanou:

- Kui sie eloh piäzit?

A Matti sanou:

- Miul oli prosto piässä, a keyhän Matin lykkäin vedeh.

Akkah sanou:

- Keyhiä Mattie et lykänny, vasta tulin, häin čuajuu d'oi lapsien da akan ker.

Ukkoh sanou:

- Tädä paginua mie en usso, ku vaste lykkäin syvällä kohalla, kuoli sinne.

Akkah sanou:

- Et usso, ga mäne käy, keyhä Matti on koissa.

Bohatta Matti mäni keyhän Matin luo, koissa on.

- Kui sie nyt piäzit, ku syvälla kohalla lykkäin mie?

Keyhä Matti sanou:

- Vot, kaima, kuh lykkäit, šiid oli vedehizen svuad'bo, šiid annettih miula tuhat rubl'ua d'en'gua i tuodih mualla valmehekse. A ku olluzit syvembäh lykänny, sielä oli toine svuad'bo vie bohatembi, annetannus kaksi tuhatta.

Bohatta Matti sanou:

- Pane, kaima, miuda poštelipiälizih da vie sinne, i mie hot' suan d'en'gua.

- Ka miula, - sanou, - eule vačča siun moine, läkkä vien.

Pani bohatan Matin poštelipiälizih. Da ni soudi syvimmällä kohtua, da ni lykkäi vedeh, iče sano:

- Ken midä eččiy, sidä i suau.

67. KUMOHKA

Oli ennen ukko ta akka. Heilä oli kakši lašta: tytär ta poika. No akka kun rupei kuolomah, niin šanoi lapšilla:

- Totelkua toini toistana, kuunnelkua, elkyä rahvašta nakrattakkvua ta koirie haukuttakkua.

Siitä i kuoltih ukko ta akka, jiätih tyttö ta poika, hyvin hyö elettih. Tyttö oli oikein kaunis. Čuarih haluttih ottua šitä piijakši, vaikka vänkällä, a hiän ei olis voinun ni kuin lähtie, eikä veikko antua, a čuarilla vet oli voima. Veikko šanou:

- Lupauvu, čikko, piijakši.

A iče i läksi, pani čikon vuattiet piälläh. Kun hiän on poikkoi, nöyrä, lepšau, lepšau, ruatau kaikki hyvin. Tai čuarissa hyvin hä- neh miellyttih. Poika pitäy naittua, šuaha tämä min'n'äkši piika. (Näistä voisi vaikka kappalehen luatie, ihan totta-mie voisin vaikka esittyä!).

Tai otettih hiät piettih, šuatih naisekšeh, pantih nuori parikunta sarajalla muata. Čuarin pojalla muamo vakottau:

- Muista še, jotta kolmeh päiväh liikuta elä tyttyö.

Poika lupuau. A poika ei ni keštä. Ruvettih muate, poika alkoi hyvyälla. A še kun oli Kumohka, hiän pyöriy, šanou:

- A-voi-voi, piäššä šie milma uloš. Siitä kun mie nuorua lekahutan, niin šiitä milma noššalla.

Nuora kun rupei liikkumah, hiän noššalti, a šiinä pokko. No šiitä tullah huomenekšella parikuntua noššattamah, ka hänellä ei ni moršienta, pokko vierellä. A muamo šemmosekši pöläšty, šanou:

- No rikokšen luajit.

Hyö pantih še uškokši, jotta jumala še nakasuiči. A šiitä ruvettih väittämäh, jotta eikö še hot' ollun Kumohka.

- Nyt lähemmä hänet tapamma šiitä hyväštä, mitä hän šemmosen häpien luati čuarin pojalla.

A poika šanou čikollah, jotta "lämmitä, čikko, oikein kuumakši kiukua nyt, kattila kalien. Tai še kuumennettih, kattila tuli kuumakši. No hiän rupesi šiinä kuumašša kattilašša huttuo keittämäh kynnykšen alla. Tullah miehet, hiän huttuo keittäy:

- Elkyä patah, elkyä patah!

- Mitä šie šiinä?

- Ka niättä työ.

- Ka mitä šie?

- Ka miula on šemmoni pata - iče keittäy.

Maissellah, maissellah — no kiehuu še.

- Myö šie, veikkon, meilä pata. Meilä ei ole toki emäntyä ta kokkie, kun lähemmä heinällä, nin meilä pitäy tämä pata. Tai makšetah šata rupl'ua hänellä.

- Jäit nyt tappamatta, myö läksimmä kyllä šilma tappamah, no kun tämmösen veššan annoit, nin...

Snačit, hyö lähettih, a čikko ta veikko jiätih nakrua hymyälemäh: "Petyittä nyt".

A hyö tultih čuarih, šanotah:

- Jäi še tappamatta nyt, šemmosen štuukan šaimma, annahan myö häneltä kaiken viisauven kisomma.

No ollah-eletäh, ka tuli heinäaika. Suoritah heinällä, ketä kunne pannah. No čuari šanou:

- Kokki pitäis panna matkah.

Miehet šanotah:

- Meilä ei pie kokkie eikä kakkie, myö šuamma iče ruuvan, meil on šemmoni štuukka.

Prikaati niittäy, jo heilä on nälkä.

- Läkkä pois šyömäh!

- No niittäkkä myö vielä, eihän meilä ole kiireh, meilä on keitto valmis, kun myö panimma šakuo ta makuo, nin šiitä levähämmä enämmän.

No jo hyö on niin vaivuttu, jotta toini toisie kuletetah. Tullah šyömäh - miten on kattila heitetty kannon piäh, niin ei kiehun eikä paistun. No tuaš on Kumohka hiät pettän!

- No nyt ei hänellä enämpi ni mitä ihuo eikä armuo, emmä enämpi uso, vaikka hiän mitä šanois, ei kun henki pois tai pois! - niin piätelläh miehet.

No tullah heinältä kotih:

- Kyt ei ihuo eikä armuo, nyt lähemmä tapamma!

Sätitäh rospoinikakši, a šiitä kun männäh, niin:

- Terveh, prijatteli!

Nyt veikko jo koissa tietäy, jotta nyt häntä tullah kuit'enki tappamah. Sanou čikollah, jotta "täššä on ruoška miula šeinäššä, nyt kun miehet tnllah, niin mie šiula šanon: 'Pane, čikkon, ruokua vierahilla!'. Sie šano, jotta 'šuuh kuššah vierahillaš tai kostillaš'. (A verimöykyn pisti čikollah šišälöh). Mie pissän šilma veičellä kylkeh, šie lankie. Ja kun ruošalla kerran lyön - hyppyä polvihuisillah, toisen kerran lyön - nouše šeisual'l'ah, kolmannen kerran kun lyön, nin hyppyä ruokua laittamah."

Tultih miehet:

- Terveh tänne!

- Tulkua terveh, tulkua terveh.

- No pane šie, čikko, vierahilla ruokua.

- Suuh kušen vierahillaš tai kostillaš

- Vai niin.

Tai kun piššältäy veičellä, lankei.

- Ka mitä šie ruavoit? Čikkoš tapoit!

- Ka tapoin mie! Elkäh olkah vašten, mie pahankuriset opaššan, elkäh vaštah šanokkah.

Ruaššalti ruošan, a miehet kačotah kuin lehmä uutta kesselie. Enši kerran kun ruošalla vejältäy - čikko nousi polvillah, kun toisen kerran ruaššalti ruošalla lyyvä - čikko nousi kävelömäh, kolmannen kerran kun ruaššalti, nin čikko alko kun miilen'koi ruokua laittua pöytäh. Ta niistä oli ihme ta kumma!

- Ka mitä šie ruavoit čuutuo?

- Ka totelkah.

No nähäh hyö, jotta ei tämä ole valehta, kun hiän aikana tappoi.

Alettih pyytyä ruoškua.

- Myö šie, veikkon, meilä tämä ruoška! Kun meilä on niin pahankuriset naiset, niin myö heitä opaššamma. Jiät šie tuaš henkih, läksimä myö šilma lopettamah, ka kun olet noin viisaš, niin emmä myö voi lopettua.

Möi ruošan. Mäntih kotih. Mitä lie yhellä kiečkahti naini vaštah - pisti veičellä, naini kuatu. Löi, löi ruošalla - ei nouše - kuollut kun kuollut. "No a-voi-voi! Valehteli še tuaš, kehnon kiärmis še Kumohka".

Anto čuari nyt šemmosen prikaasun, jotta enämpyä häntä ei heittyä eloh, vaikka mitä kekšikkäh, uhhotie tai uhhotie - hiän on nyt valehellut teitä monella štuukalla, ei kun tappua ta čikko ottua piijakši. A hiän jo sisärelläh šanou:

- Nyt ne tullah milma tappamah. Mie kaivan hauvan, hautua milma tuoh ikkunan alla, šie istuuvu ta ite ikkunakorvašša.

Čikko rautasapoinikan kuumenti, a iče šiellä hauvassa istuu karhottau rautasapoinikka kiäššä. Čikko istuu ikkunakorvašša ta itköy. Tultih miehet.

- Mitä šie itet?

- Ka veikkoni kuoli.

- Missäpä hiän on?

- Ka tuošša on hauvašša ikkunan alla.

- Oho kehnon rospoiniekka, niin kuoli! Nyt emmä voi ni mitä, lähemmä hot' šitumma kiärmehen hauvalla.

Mäni yksi istu kyykisty, hiän ku trähni kuumalla rauvalla, še karjuu:

- Oho kiärmis, mimmoni oli eliäššäh, šemmoni on i kuoltuoh!

- Ka mitäpä hiän ruato?

- Ka koita iče!

Niin kaikki kolme koitettih.

- Kaččokka myö, eikö hiän hoti, rospoinikka, ole elävä! Avatah hauta, hiän terveh-kaunis!

- Nyt šie šatuit, nyt kyllä et piäše!

- Ei muuta kun järveh!

- Ei armuo ni mityttä, lähemmä!

Čunah köytettih ta kiärittih nuorilla - lähettih. Lähettih vetyä kötyttämäh čunašša. Vietih, vietih viijentoista virššan piäh. Ei otettu kirveštä, ei otettu purašta - ka millä hyö še avanto šuahah. Toini toisellah:

- Mäne šie käy, mäne šie käy.

- A läkkä myö yheššä, ei hiän ni kunne piäše, anna piessa kylmäy hoti.

Lähettih kaikin, jiäkäh! A hiän kun venyy, kuulou-čillit čoikuau, puara ajau.

- Paat'uška, paat'uška, elä piällä aja, elä piällä aja!

- Ka mitä šie šiinä venyt?

- A-voi-voi, kun milma, paat'uška, lähettih uušilla mailla, uušilla vesillä viemäh, šieltä ei muuta kuin hyvyyttä ottua, a kun en malta kieltä enkä mieltä, niin miten mie šinne lähen? Paat'uška šanou:

- Mie še kyllä tietäsin kielen tai mielen.

- No tule šilloin hyvin ruttoseh, kun kerran maltat, niin ei muuta kuin hyvyyttä ottua. Paat'uška hänet keritti nuorista, hiän paat'uškan kiäri rokosinah, otti paat'uškalta tulupan ta läksi puaralla ajna köröttämäh. Paat'uška jäi uutta hyvyä vuottamah. Miehet tulhh, jyššettih avanto, pučkattih paat'uška avantoh. Paat'uška ei virkkan ni mitä. No miehet šuatih še, ollah niin hyvilläh, niin hyvilläh, kun hyö Kumohka šuatih avantoh.

- Lähemmä nyt piessan kotih, niin tanššimma, niin tanššimma, otamma tyttären čuarih piijakši - čuari on paššattava!

Lähettih šiitä, tultih sinne, šielä šemmoista pietäh iltamua, pläšsitžih, syyväh. A Kumohka puaroilla pihah, tulou pirttih. - A! Ka šitäkö iluo tulija nyt miun pirttih tanššimah, kun miun avantoh saitta? Ka erehyittä nyt!

- Ka mistä sie, veikkon, tulit?

Mistä tulin? Minne veittä, avantoh panijat? Kun työnnältijä, kun šanoin pul'-pul', niin šamašša puara eteh.

- Ka šaisimmako se i myö?

- Ka mintäh työ että šais!

Ne ušotah (vot ollah höperöt, kolme höperyö, a hiän yksi).

Siitä hyö lähettih puaroja eččimäh. Enšimmäini kun hyppäsi: pul'-pul'. Toini hyppäsi: pul'pul' - karjuu:

— Jo miula on harja kiäššä! Kolmaš hyppäi - šielä ollah tänäki piänä. A tyttö ta poika jiätih elämäh, eikä pitän tyttären čuarih piijakši männä. Elyä elvetelläh vielä i tänäki piänä, kun ei oltane kuoltu.

68. LAISAN MIEHEN STARINA

Oli kerran laiska Matti ta hänellä oli kakši lehmyä. No akka alko noituo, jotta hiän ei rua työtä.

- Elä šie, akka, kiirehi, kyllä šitä vielä ruatah.

Akka elätti Mattie lehmien tuotteilla. Matti huomuau, jotta akalla on kertyn kymmenie ruplie rahua kassah. Matti šanou akallah, jotta "anna miula nelläkymentä viisi rupl'ua rahua, jotta mie oššan heposen ta lähen tienuamah".

- Sie, - šanou, - pirun laiska, et lähe mihinä heposen oštoh, vain viet miulta rahat, - šanou akka Matillah.

- Kyllä mie lähen, - šanou Matti, - ta kyllä mie vielä tienuan.

No akka antau rahua ta ajattelou: "Anna, peijakaš, mänöy, jotta ei pie elättyä". Matti kuin šai nelläkymentä rupl'ua rahua, nin paino lakin piäh ta läksi heposen oštoh. Matti kuin muantiellä käveli, nin häntä vaštah tuli mieš oikein laisalla heposella, min meinasi myyvä. Matti kyšyy, jotta "eikö mieš hevoista myö?".

- Joo, jo olen kakši kuukautta myökšennellyn, ta ei ole kenkäna oštan.

- Mitä makšau heponi? - kyšy Matti.

- Ka nelläkymmentä rupllua. Ka tämä on niin laiska, jotta ei piäše ni kunne.

- Ka šilloin ei isäntyäh jätä, - ajattelou Matti.

Matti anto nelläkymmentä rupl’ua rahua ta läksi kotihis päin ajua köröttelemäh. Matti mäni tiehuarah ta kiänti heposeh kotihis, tai akka huomuau, jotta on, pahus, šuanun heposen. Matti kuin ajo pihalla, nin akka tuli vaštah ta šanou:

- Vieläpä löyty muajilmašta toini laiska, kuin Matti on.

Matti vaštai:

- Semmoini šen olla pitäy, jotta ei isäntyäh jätä heponi.

Matti vei heposen tallih ta anto heinyä ta iče mäni pirttih. Sitte Matti ompeli pienen värčin ta pani šiihe nauhat. (Tämä oli kun pieni tupakkivärččii). Matti kun sai värčin valmehekši, nin paššautti värččie heposen hännän alla, jotta paššuauko. Matti tuli tupah ta makasi yön rauhallisesti. Huomenekšella kun nousi, kyšy akaltah kakšikymmentä rupl'ua hopieta, jotta piäšöy tieneššin alkuh.

- Kyllä šie, pirun laiska, et lähe ni kunne, - vaštuau akka, - vain šyöt miulta kaikki rahat.

Niin akka anto rahat ta šano:

- Ala painuo, vielä köyhytät miun šaman näkösekši, kuin iče olet.

- Elähän, akka, hätyäle, kyllä šitä rahua tulou, kuin mie piäšen tienuamah.

Tähä šamah kyläh tulou kolme herrua, jotka oli kyytie vailla. Ne šai kuulla, jotta laisalla Matilla on heponi, ta hiän pitäy šuaha Matti kyytih. Niin hyö kävelläh Matin luo ta šanotah päivyä Matilla.

- Päivyä, päivyä, herrat.

- Eikö Matti lähe kyytih? - šanotah herrat.

- Ka lähen, vain miula on heponi laiska, kuin ičeki.

- Tokko še heponi voipi vetyä miät, - šanotah miehet.

- Ka kyllä še vetäy, vaikka miun mökkini, - šanou Matti.

Niin Matti val'l'ašti heposeh ta šamalla pani hännän alla värččih kaksikymmentä rupl'ua hopieta. Herrat ei huomattu, ta Matti läksi ajamah. Herrat paissah:

- Kylläpä on Matilla laiska heponi, vain šemmoni še pitäy olla, jotta ei isäntyä jätä.

Herrat šanotah:

- Eikö vois vähän ruoškua näyttyä, jotta hiän joutummin kävelis.

Matti ravahutti kolme kertua hevoista ta heponi työnši šitan.

Matti kun ajo šittaläjän luo, nin hyppäi reještä ta rupei ruošan varrella hämmentämäh. Herrat kyšytäh, jotta mitä nyt mieš Matti meinuau.

- Ka pitäyhän kahella laisalla olla tuotetta.

No herrat nousi reještä ta nähäh, jotta heponi on šittun hopieruplie.

- Ka voi perhana, tämäkö hopieta šittuu?

- Ka niättä šen omilla šilmillänä.

- Ka eiköhän Matti myö meilä tätä hevoista?

- Ka milläpä mie iče, laiska, elän, kun toisen myön?

Herrat ajatellah ta lašetah, jotta še heilä šittuu yhtenä yönä šatoja rupl'ie, kun vain hyvällä piemmä. Matilta kyšytäh, jotta "äijäkö šiula pitäy makšua täštä heposešta?".

- Ka kolmešatua rupl'ua miun pitäis šuaha. Kait mie šillä elän vähän aikua.

- Mitäs, herrat annettih Matilla kolmošatua rupl'ua ta lähettih ajamah laulun kera, jotta nyt hyö rikaššutah kokonah, kun suatih tämmöni heponi. Herrat lašetah, jotta "šie pie yö, mie pien toisen ta sie kolmannen, jotta šuamma yhen verran rahua". Ka niin hyö vietih heponi linnah ta pantih tallih ta vielä pantih verka jalkojen alla, jotta šiihe šittuis rahat. Huomenekšella mäntih kaččomah, nin ei ollun yhtänä kopeikkua sittun. Herrat ajatellah, jotta jokohan Matti petti heitä. Nyt toini herra šanou:

- Anna miula, nin mie en šyötä niin äijyä, nin kyllä šuamma tulokšet.

No niinhän še vietih ta pantih verka jalkojen alla šeuruavakši yökši. A huomenekšella mäntih kaččomah, ka ei ollun yhtänä kopeikkua.

- Voi perkelehen Matti, petti še kumminki miät.

No kolmaš herra šano:

- Mie en ušo šitä, jotta heponi ei tuota rahua, kun Matti šai niin huonolla hoijolla, ta myö vielä näin hyväsešti hoijamma ta ei tule mitänä. Ka antuathan miula heponi kolmannekši yökši, šiitähän on kumma.

Kolmantena huomenekšena kun mäntih kaččomah, nin ei šielä ollun kuin šuuri tukku šittua heposen peršien takana. Herran rouva nakrau, jotta nuo on šuuret herrat aivan hulluja, kun kaikkie loruja ušotah. Ta ajatellah, jotta ei ole tähä šuate heposet hopieta šittun, vain Matilla šitä tuli. Rouvat šanotah ukkojah aivan hullukši, kun ušotah kaikkie loruja. Herrat piätettih, jotta pitäy tänä päivänä tappua Matti, kerran, piru, noin rumašti petti. No Matti kun nousi huomenekšella, nin šanou akallah, jotta "vierahie tulou tänä päivänä".

- Ka mitä piruo tullou, ka jouvut kurjah tilah, - šanou akka Matilla.

No Matti šanou akallah:

- Eläpä huoli, kyllä niitä keinoja riittäy, kun vain panet puita kiukuah, jotta še komiešti lämpiey.

No Matti pani kenkät jalkah ta mäni liäväh ta otti puan ta vei hankella ta upotti šen keittämistä varte. Sitten hiän pani kiukuah kivie ušiemman ta šano, jotta "eipä mukavampua konštie, jotta šuan puan kiehumah". Matti kuin šai kivet kuumakši, niin vei kivet patah ta mäni pirttih ta rupei lintakuppieh šärpämäh, tai pata pihalla rupesi kiehumah. Herrat juštih tullah pihalla ta nähäh, kuin Matilla vesi hankešša olovašša puašša kiehuu, ta ihmetelläh pitkä aika. Herrat mäni pirttih ta šanottih, jotta "päivyä Matilla".

- Päivyä, päivyä, - vaštasi Matti.

- Mi šiula on tuošša ikkunan alla, kun kiehuu?

- Ka eikö herrat ole nähny ennen - vet še on kiehuva lähte.

- No eiköhän šitä šais linnah? - kysytäh herrat.

- Ka ei še ole kuin pata. Illalla kuin täytät, niin huomenekšella še rupieu kiehumah.

- No onkohan še totta? - šanotah herrat.

Ka šiitä näittä omilla silmillänä, kun ollou valehta.

- No eiköhän Matti myö meilä tuota, jotta saisimma linnah? Myö annamma kolmešatua.

Herrat ruttoh hyvällä mielellä vejettih lompšah esillä ta luvettih rahat Matilla käteh puusta ta paistih, jotta nyt še vasta tulolähte tulou meilä. Laiska Matti kun sai rahat, nin mäni hyvin kepieh ta nosti herroilla rekeh puan. Matti kun mäni pirttih ta rupei nakramah:

- Tulou šitä, akka, rahua kun herran hulluja vain ošuau pettyä hyväsešti.

Akka šanou:

- Kakolan linna šiun viimekši periy.

No Matti šanou:

- Ei ole miula hätyä, kuin vain ei šiula olle.

Herrat kun mäni linnah, nin nakrettih, jotta nyt šitä šai Matilta helpolla hyvän veššan. Rouvat kyšytäh:

- Min työ šaitta?

- Ka tuon puan, ta kun illalla panemma vettä ta viemmä hankella, nin huomenekšella še jo kiehuu, ta šitä šiitä kaikki linnan ihmiset ihmetelläh.

No herrat enšin vähän ryypättih ta šiitä ruvettih patua panomah hankeh ta vielä i vettä kantamah. Rouvat šanotah:

- Joko työ, herrat, oletta tullun huimakši, jotta konša teilä vesi kiehuu kylmäššä hankešša ta kylmäššä puašša?

Herrat kun šuatih valmehekši, nin ruvettih lippuja luatimah jotta kun kaupunkista tulou ihmisie, nin pitäy vet näyttyä veššua ihmisillä. Hyö luajittih lippuja monenlaisie. Pojilla oli kaikkein kallehemmat ta laps1lla helpoimmat. No niinhän herrat kun šuatih liput valmehekši nin luajittih ilmotukšet joka paikkah, jotta kaikki tiijettäis tulla kaččomah, ta vielä 1 vahti pantih, jotta ei ni ken veis. A šinä yönä tui kolmenkymmenen aštehen pakkani, ta pata kylmi umpijiäkši ta halkesi kolmekši kappalehekši, tai šiihe mäni koko lähte herroilta. Ta huomeneš kun tuli, nin kanša keräyty, kuin mušta pilvi, ta herrat mäntih peittoh, jotta ei vain ihmiset heitä nähtäis. Vahti šiinä šeisuo törrötti, ta ihmiset nakrettih herrojen hulluutta ta šanottih:

- Mäne šie pois ta elä ole niin hullu, kuin nuo herraš ollah, koko mieš.

Herrat täštä kiukuštah piätettih, jotta nyt Matilla ei ole kuin viijen minuutin aika elya ta lähetti Mattie tappamah. No Matti tuas huomenekšella kun noušou, niin šanou akallah, jotta "vierahie tulou, vain ei ole hätyä, šillä hyvie unija näin". Vain akka šano:

- Viimeset päivät, Matti, vietät kivimuurien šiämeššä.

Ka Matti šanou:

- Ei ole hätyä, kyllä vielä šelviemmä.

- Tiijäthän šie, ukkoseni, - šanou akka, - kun čuarie ta herroja petät, nin niijen kera ei ole leikki.

Matti vaštasi, jotta "ei še herroilla ole työmiehien veri imettävä ta šuatettais hyöki elyä kuin muutki". Matti mäni liäväh ta leikkai pokolta kurkun poikki ta valutti veren astieh. Ta otti pokolta kusikukkaron ta täytti sen šillä verellä. Tulou šen kera pirttih ta šanou, jotta "rupie nyt, akka, auttamah". Niin nyt akka pani värčin oikieh kainaloh, ta Matti rupei ruoškua luatimah tai šai valmehekši. Matti šanou:

- Nyt še on tuaš kaikki valmista, vain rupiemma, akka, päivällisellä, ta alko šärpyä lintua.

A šilloin ne herrat tultih pirttih ta šanottih, jotta "päivyä Matilla, ta šiula ei ole kuin viisi minuuttie elämisen aikua". No Matti šanou:

- Mikä šiinä, kertahan kuolla pitäy.

Akka šilloin rupieu itkömäh ta šanou:

- Enkö mie šiula ole šanon, kun olet tätä ruatan.

Silloin Matti šanou:

- Voi perkeleh, kun vielä pitäy viimeni kerta noista akoista laškie kiukkuni veri pois.

Ta löi akkuah veičellä oikieh kainaloh, ta akka lenti šelälläh.

Herrat šanotah:

- Voi, perkelehen Matti, akkaš tapoit!

- Ka en mie tappan, kun lašin šen kiukkusen veren, šillä akoilla šitä aina riittäy miehie vaštah. Kyllä miula on šemmoni ruoška, jotta kyllä še virkuou, kun vain lyyvä rapšuau muutaman kertua.

Matti otti ruošan ta šano, jotta "kaččuot, jotta akoista on paha veri lašettava",- tai löi kolme kertua, tai akka nousi ylähäkši. Herrat ruvettih kyšymäh, jotta "ole hyvä, Matti, ta myö meilä tämä ruoška, šillä meilä on šemmoset akat, jotta niistä ei ole konšana pahua verta lašettu, ta ne on niin pahavirkaset, kuin konšana pahuot". Matti šanou:

- Kun kolmešatua tulou, nin voin myyvä, vain halvemmalla en mie anna.

- Ka tämä raha ei ole šuuri, - ta herrat annettih rahat Matilla ta mäntih kotihis.

Niin herrat mäntih linnahfta šuurin herra otti ruošan, ta toiset mäntih hepoistah viemäh ta vielä šanottih, jotta "šiitä myö otamma ruošan". Herra kuin aštu pirtin šiämeh, nin rouva šano:

- Min nyt olet hullutukšen löytän?

- Ka elä kiukuttele šiinä, kačo mie lašen šiušta pahan veren pois.

Herra otti veičen ta löi akkuah oikieh kainaloh, ta akka i kuoli. Herra otti ruošan ta löi kerran, löi toisen ta vielä i kolmannen, ka akka ei ni nouše. Ka toini herra juokšou, jotta "anna, velli, ruoška, en pärjyä akan kera mihinkänän, - ta otti ruttoh ruošan ta mäni pois. Heti rouva oli vaššašša ta šanou, jotta "mitäpä nyt hullun vehkeitä kuletat?"

- Ka miekö hullu, ka mie siusta kiukkuveren panen vuotamah. Ta löi akkuah veicellä, ta še i kuoli. Hiän ottau ruošan, lyöy, lyöy, a akka ei nouse. Heti kolmas herra tulla tupsahti ta sanou:

- Miula on akka kuin koira, ta anna ruttoh ruoška miula.

Šai ruošan ta meni löi akkuah veičellä ta ruošalla, ka akka i kuoli kuin toisilta. Nyt hännellä i tuli itku silmäh ta juokšomah toisien luokse, a toiset tullah häntä vastah.

Nyt ei muuta Matilla, kuin pitäy viijä mereh ta upottua šinne.

Niinpä herrat luajittih tynnyri ta huomenekšella pannah Matti tynnyrih ta viijäh omalla heposellah meren jiällä. No Matti vielä huomenekšella šanou akallah, jotta "vieraita tulou, vain ei ole hätyä - piäšen pois". Matti ei kerin minnenä, kun herrat tultih ta pantih Matti tynnyrih. Vain Matti šanou:

- Kuolomah rnie jo jouvanki.

Herrat läksi ajua köröttämäh ta ajettih viisi kilometrie meren jiällä, vain purahat ta lapiet jiätih kotih. Nyt hyö jätettih tynnyri jiällä ta lähettih niitä käymäh. Vielä šanottih:

- Anna šie jähmetyt vähäsen ennein järveh joutumistaš.

No Matti nyt ajattelou, jotta mi keino nyt auttau, no kumminki tuumi, jotta on niitä hulluja, jotka vielä uškou jumalah, ta rupei veisuamah. Sielä oli yksi pojari, mi ajoi poroilla ta oli hyvin vanha, ta hiän kuuli šen veisun. Se alko ajatella, jotta "mi ihme tuola on, kuin veisuau? Ka mie lähen kaččomah". Hiän mänöy. Matti kuin kuuli, nin šanou:

- Mäne pois, šillä mie mänen taivahah.

Pojari šanou:

- Ole hyvä ta piäššä milma mänömäh, šillä miula on jo kuušikymmentä vuotta ikyä ta olen pojari.

- No rniula on nelläkymmentä, - vaštuau Matti.

- No piäššä, veikkon, šuat porot tai kaikki.

- No avua tynnyri ta tule iče tänne.

Matti kun piäsi pois, nin šano:

- Elä nyt virka mitänä, šillä šamalla rukoukšella šieki piäšet taivahah.

Ta niin Matti pani tynnyrin umpeh ta mäni porojen luokše.

Herrat tultih ta pantih tynnyri mereh ta nakrettih, jotta "kyllä nyt Matin kurja kuoli". Otettih vielä ryyppyjä. Hyö mäntih Matin pirtin kautta ta nähäh, kuin Matti šitou poroja kiini puuhu. Herrat paissah välissäh, jotta "Matti on". Männäh läššä, ka Matti se on.

- Ka terveh, Matti! Ka mistä šie olet tänne tullun?

- Ka voi veikkosen, kun oisija pannun vähän šyvemmällä, oisin äijemmän poroja šuanun, a kun panija matallalla, nin vähäsen sain.

- No eiköhän Matti veis meitä huomena šuamah poroja?

Ka voi viijä, no pitäy luatie šuuri tynnyri, jotta šovitta kaikki yhteh, ta mie vielä vien šyvemmällä.

Herrat mäntih linnah ta juuvah, jotta huomena hyö šuahah suuri porolauma. Matti huomenekšella noušou ta sanou:

- Nyt ne vierahat kyllä viimeni kerta tullah.

Akka šanou:

- Kyllä šiut porokši poltetah.

Ka Matti ei muuta kuin rupesi päivällisellä, ta juštih tultih herrat ta tahotah Mattie viemäh heitä mereh, jotta hyöki šuahah poroja. Matti šanou:

- Kyllä mie tiät vien šinne, još ušotta.

- Ka mintäh myö emmä ušo, kun vet omilla šilmillänä näkimä.

- Ka aštuot tynnyrih šilloin!

Herrat ruvettih tynnyrih, ta Matti pani šen kiini. Matti vei herrat laulun kera avannon luo, mih häntä meinattih panna. Ta Matti otti riiton avannošta ta työnši tynnyrin avantoh ta šano:

- Näin mie piäšen pojareista tai herroista erilläh!

Matti tulou kotih ta šanou akallah, jotta "kerran piäsimmä näistä erilläh, nin nyt mie rupien työtä ruatamah ta hyvin elämäh".

Niin Matti vielä nytki eläy koissah tervehenä akkah kera.

69. PLUUTTA MUŽIKKA

Oli ennein žemmonle pluutta mužikka. Mäni kolme velleštä halguo leikkuamah. Hiän heilä šanou:

- Miksi työ stolovoissa joga kerran d'engat makšatta, kun šyöttä?

- A kuinba? - šanotah toizet.

- A miula tämä šliäppä makšau: Sillä kun huiskuan - dai makšettu.

Ga toizet ihmetelläh:

- Kuin že voit kaikešta ruuvašta makšua?

- Tulgua vain huomena restoranah, nin niättä.

Dai tuldih toizet kučuttuh aigah. Hiän jo ieldäpäin oli kaikki d'engat makšan da kai zakazainut. Čekit vain ottua. Hiän tuli, šöi, joi. A toizet kačotah.

- Tuošta hiän nyt monda šadua makšau, tuommozen veron söi.

A hiän nouzi stolašta, šliäpällä heilahutti.

- Izändä, šelvätgö ollah?

- Kai on makšettu, - šanou izändä.

A toizet hänellä jälgeh.

- Myö šie meilä že šliäppä.

- Ga voin mie, - šanou, myyVä. Annatta viizikymmendä rubl'ua mieheštä. Že tulou šadaviizikymmendä rubl'ua kolmešta.

Dfengazet kovottih, oššettih šliäppä. Yksi šliäpän piäh pani.

- Davai lähemmä restoranah, nyt makšua ei pie.

Mändih restoranah, tilattih viinaš da muut herkut. juuvah, šyyväh, midä vain on kallehembua. Syödih noin kolmeh šadah rubl'ah. Šliäppäpiä zakazivaiččou. Ruvettih lähtömäh. Tiluaja heilahutti lakilla:

- Izändä, šel'vät olemma?

- Ga mitein že šel'vät, enžin rahat makšakkua.

Heilahutli toizen kerran:

- Olemmago šel'vät?

- Ei, ei, makša rahat!

Da rahat pidi makšua. Mändih pihalla. Yksi šanou:

- Sie pahoin lippazit. Hiän vet' lippazi toizin puolin.

Toine sanou:

- Huomena mie šliäpän otan. Pidäy tilata niidä ruogie, midä hiän tilazi.

Dai mändih toissapišinä restoranah. Zakazivaijah šidä, midä mieš oli zakazivainun. Syödih, juodih. Lähettih da lipahutettih šliäpällä:

- Izändä, olemma šel'vät?

- Ga kun rahat makšatta, nin šiidä.

Tuaš hiän pidi že makšua. Paissah:

- Valehteli. Lähemmä tapamma hänen.

A mies smekaičči, jotta d'engoja voijah tulla periämäh. Huomeneksella perti lämmiteššä da lihakeiton kiehuos's'a huomuau, jotta tullah miehet. Hiän čugunnikan kiuguašta tavotti da vei žen pordahilla. Ne kun tuldih, hiän šanou:

- Ladno, kypšet jo ollah lihat, vierahilla justih.

Kučču miehet syömäh. Syyväh šiinä. Miehet kyžytäh:

- Kuin šiula čugunnikka ilmain tuletta kiehuu?

Ga kiehuu že, hangella hos pane, kun vain keittämistä šiämeššä on.

- Ga myö meilä. Aijängo otat?

En äijyä, kakšikymmendä viizi rubl'ua kaikkieh.

Ošsettih čugunnikan, lähettih meččäh. Mändih, leikatah halguo. Tuli murgina-aiga. Yksi mäni, pani lihat, vejen da jauhot kattilah da läksi leikkuamah. Toizet vähäzen aijan piäštä käšetäh kaččomah: kun ollou kiehun da kuču. Kaččou, tulou da šanou:

- Ei kiehu, riide on jo piällä.

Leikattih vielä halguo, läksi toini kaččomah. Ga i jiäššä on kogonah. Tuaš valehteli - duumaijah. Čugunnikka on jiäššä, jotta kirvehellä ei šua veštyä. Valehteli durakka! Da murotettih čugunnikka.

- Lähemmä kehnon tapamma!

Tullah, ga hiän sarajalla regie luadiu. A toizet ei ole ni nähty ennein kogo regie.

- Miksi šie tädä luajit?

- Ga luajin ičelläni hebozekši. Kunne lähen, nin ei tarviče kävellä.

- Kuinhän ilmain hebozetta kävelöy?

- Ga kaččokkua, paikalla lähen.

Hiän istuu sankkah - da sarajapordahie myöt'en alahakši. Termän alla karjuu: tpruu, tpruu, a čuna ičeštäh piettyy.

- Etgö šie myö meilä tädä korjua, kun meilä on loitoš meččäh kävelendä?

- Tämän rnie hos teilä möizin, ni tädä työ että maha upravl'aija.

- Ga etgö šie meidä juohata?

- Ga juohattazin, vain rahvahan aigana ei šua juohattua: ei lähe matkah. Tiän pidäy vediä meččäh šuate. Mänettä korgiella goralla, lähettä šiidä. Moužet rubieu kuundelomah.

Hyö makšettih viizikymmendä rubl’ua da lähettih vedämäh. Vejetääh ylen korgien goran piällä, missä hiän halgopinot alahana oli.

- Ga täštä myödämägeh kuottelemma.

Alahana on mutka, missä hyö halguo leikattih. Regi läksi juokšomah. Da ravieh juokšou. Yksi šanou:

- Pidäy piettyä.

- Ka midä pietämmä? Kergiey lähembänä halgopinuo.

A hyö kun goran alla piäštih, da mutkašta halgopinoja kohti. Yksi šanou:

- Pietä!

Anna mänöy halgopinoih kiini, iče piettyy, - šanou toin'e.

Čuna kun halgopinoh mäčähti: šebä poikki, iče pitäkšeh. Nouštih. Yksi sanou:

- Valehteli, kehno!

- Ei, - šanou toin'e - Myö emmä kyžyn, mitein rukovodie kattilua da šuapkua. Emmäkä tädä mahtan rukovodie.

Da mieš jäi puhtahakši. A hyö mändih meččäh halguo kuadamah.

70. UKON TA AKAN STARINA

Heilä oli poika, yksi. Ei ruven še poika tottelemah, ei ruven ruatamah ni mitä. No, hyö šiitä keškuššellah, jotta "mitä myö rupiemma ruatamah tämän pojan kera, miksi myö rupiemma häntä opaštamah?". - Rupiemma kauppiehekše opaštamah, - ukko ta akka šanotah, - eikö šiih totu.

Annettih lehmä ta koira kaupakši hänellä, työnnettih kylällä.

Hintua pantih kolmekymmentä rupl'ua lehmällä ta kolme rupl'ua koiralla. Siitä poika läksi, mäni erähäh taloh, šanou: - Oššattako lehmän tahi koiran?

Siitä hiän hinnalla erehty, šano lehmällä kolme rupl'ua - šiitä ruttoh oššettih. Siitä koirua hiän kaupičöi kolmešta kymmeneštä rupllasta koko päivän eikä šuattan kaupakši, vei kotih. Ukko ta akka šiitä pahaššuttih, kun lehmä mäni kolmešta rupl'ašta. Ukko läksi šiitä lehmyä tiijuštelemah, jotta minne hiän on myöt. Sattuki šiih taloh, mäni taloh, šano:

- Terveh tänne, tervehyisie taivahašta.

- Konša šie olet šielä käynyt? - akka kysyy.

- Ka mie käyn šielä joka päivä, - ukko šanou.

- No niätkö šie šielä miun lapšie? Miun lapšie on šielä nellä pienenä kuollehie, ne on taivahašša.

- Niän, joka päivä niän mie.

- Mityšpä on heilä šielä olla? - šanou akka. - onko heilä šielä šyömistä?

- Hyvä heilä on olla šielä, ta šyömistä on, ka maituo on ikävä heilä.

Akka šanou, jotta "etkö šie ottais maituo viijä?"

Ei voi ottua, mutkikaš on matka, maito pilautuu. Vain kun lehmän antanet, nin še mänöy, tänäpiän on šielä jo.

- Ka puitt’ en anna, - sanou, - kun eklein vašta ostima lehmän, toini jiäy ičellänä.

- Ukko šanou, jotta "Se kyllä mänöy, tänäpiänä on šielä lehmä".

No, akka antau lehmän, ukko lähtöy lehmiä vetämäh hyvin poikkoseh, jotta kerkies männä - še talon ukko ei ollun koissa.

No šiitä ukko kun lehmiä vetäy, šiitä kaččou: toini ukko jo tulou jälkeh, še oštaja. Hiän lehmän vetäy meččäh, iöe noušou suurella kivellä tiepuoleh. No ukko tulou jälkeh, sanou:

- Etkö ole nähnyt lehmiä täššä vetämäššä?

- Näin, - šanou, - veti tällä kivellä ta taivahah läksi mänömäh, nin vain häntä lehmältä punoutu.

Siitä läksi ukko jälelläh kotihis, še oštaja ukko, akalla šanua viemäh, jotta taivahah še oli männyt.

Ukko otti lehmän mečäštä ta vei kotihis - ta liävähäš. Piäštih ukko ta akka elämäh - ei tullut kauppiešta šiitä pojašta.

71. HUPAKOH STARINA

Oli ennen hupakko, semmoni vanhanpuoleni, ikämies. Hän paisto kanan voissa. Ta toi pöyvällä, ta pani lautasen sen riehtilän piällä, jotta kun tulou oikein nälkä, silloin hiän rupieu šitä šyömäh. Ta iče läksi kaupunkilla kävelömäh, jotta nälkä tulis. A pani oven lukkuh, ta pani kiven alla avaimen, ovikorvah. No ta läksi kävelömäh hiän, tuli kakši nuorta poikua hänellä vaštah. Sanou še hupakko:

- Että vet' mäne, pojat, meilä, kun meilä on ovi lukussa. Miula on šielä, - šanou, - lihapaisti pöyvällä. Miula on, - šanou, - avain kiven alla, ovi on lukušša.

A pojat tuumiu: "Läkkä myö kaččomah, mitä šielä hänellä on". No kiven alla on avain, hyö otettih ta mäntih pirttih. A hyö otettih ta šyötih še lihapaisti hyvin tarkkaseh, kaikki luut kavisseltih. šiitä hyö šyötih, šiih mäni luih hyvin šuuri kärpäni, hyö i painettih luota piällä. No ukko tuli kotihis, sanou:

- Eipähän ni käyty pojat tiällä!

Otti luuvvan - rosvo i puuttu - kärpäsen sai kiinni.

- Nyt šie puutuit, — šanou, otti koprahaš kärpäsen.

Otti šen kärpäsen ta läksi prokuroorih, kärpäni koprašša. Mäni prokuroorin luo, šanou:

- Mitä nyt ruamma rosvolla, rosvon sain kiinni, lihapaistin söi. Pojat ei liikutettu, avain oli kiven alla, a tämä luita kavisteli. Prokuroori šiitä muhahtelou, jotta "mitä mie šanon tuommosella hupakolla". No prokuroori šanou:

- Piäššähän kärpäni kopraštaš. Kun kärpäni istuutuu, nin šie navahuta šauvallas: još ošuat, niin kärpäni on viärä, još et, šilloin ei ole kärpäni viärä.

Kärpiini lenteli, kierteli ta lenti prokuroorilla oččah. Ukko navahutti prokuroorilla oččah tai ošai kärpäseh. Prokuroori kellahti šeinyä vaššen ta kotvan aikua oli šiinä ällissykšissä. Prokuroori tuumi, jotta ukko on hupakko, a hiän oli iče vielä hupakompi. Šano jotta "mänehän nyt kotihis". A ičelläh oli piä kiäritty.

Sen pivus starina. (Meilä kun šanottih, nin koko pirttikunta nakrettih).

72. TRUUŠIJAT

Oli ennen ukko ta akka. Hyö ollah köyhät, a naini oli oikein kaunis. Hiän kirikköh käypi yhtäläistä. Ta hiän on niin kaunis, jotta kaikki ihmiset häntä i kačotah. Kirikköh kun mäni pokajenjah, nin pappi häneh i mielty. Hiän šanou sielä hänellä, jotta "etkö šie rupieis miun keralla truušimah, mie šiušta tykkyäsin, kun šie olet ylen kaunis. Kun työ olletta köyhät, nin mie toisin teilä, millä elyä". No naini šanou:

- Annahan kun mie ajattelen, nin mie šanon huomena, kun tulen kirikköh.

A jo čuhuttau arhirei, jotta "etkö sie rupieis miun kera truušimah?. Hiän tuaš lupuau eluo. No nyt tiakka čuhuttau:

- Etkö šie rupieis miun kera truušimah, vain kun mie šiušta tykkyäsin.

Hiän šanou:

- Sanon mie teilä huomena.

A hiän tulou ukkoh luokše kotih ta šanou ukollah. Ukko sanou:

- Ka lupauvu šie, anna hyö tullah, ka šano, jotta äijä pitäy tuuva.

Toissa piänä hiän mšnöy kirikköh ta šanou, jotta papin pitäy tulla huomena kahekšan aikana, tiakan tulla yhekšän aikana, a arhirein kymmenekši. Naini mänöy kotihis, šanou ukollah, jotta tullah. Ukko mäni kamarih peittoh, jotta annahan keräytyy. jo tulou kello kahekšan. Pappi tulla kynnistäy, kesseli šeläššä, meččyä myöte. No vot, pappi tuli ta nošti kaikki pöyvällä. Hiän on niin hyvilläh: nyt on meilä mitä šyyvä ta juuva - moniluajuset viinasakuskat, viinat, šijan läškie, konservat, jauhot, ryynit. Suuri kesseli kun oli, niin šiinä piti olla vaikka mitä! Istuuvuttih stolah, šyyväh, juuvah šiinä. Pappi še ottau aina ušeimman ryypyn, a naini pikkusen vain, jottei pettyis. Pappi šanou:

- Ka emmäkö ala muate ruveta, pitäishän meilä muate ruveta.

Naini sanou:

- Rupiemma, rupiemma, - šanou.

Naini koittau viivyttyä: annahan tulou yheksän kello.

- Rupiemma, - šanou, - ka miula kun ukko makuau kaikičči pal'l'ahin nahkoin, nin šiun pitäis jaksautuo.

No hiän jaksautuu, — heitti piältäh ta rupesi šänkyh.

No šanou pappi naisella:

- Tulehan nyt pois.

Naini šanou:

- Kuulehan, kenpä šielä komajau? Mäne hoš kiukuan peräh peittoh, jottei nähtäis.

-Tuli tiakka, šuuri, šuuri kesseli šeläššä. Hiän tuaš purkau kesselin: ta kun hänellä on kaikkie, kaikkie, mitä vain! No hyvä, tuaš ruvettih pöytäh: šyyväh-juuvah - Tiakka ei ruohi ni šyyvä: annahan šiula jiäy. Paissah Siinä, tiakka šanou:

No meijänhžin jo pitäis sänkyh ruveta.

Naini sanou:

- Rupiemma myö šänkyh, ka miula kun ukko kaikičči pal'l'ahin nahkoin makuau, niin šiun niis pitäis jakšautuo.

Hiän jakšautuu hyvin ruttoh ta pyörähtäy šänkyh:

- Tulehan nyt pois ruttoseh!

Hiän jo kuuntelou: jo komajau še arhirei. Sanou:

- Ken komajau? Mäne hyvin ruttoh kiukuan perällä, jottei nähtäis.

Silloin kun hyppäsi kiukualla, niin arhirei avasi oven. Ka tiakka kun nousi kiukualla, niin tiakka kyšyy: - Mitäpä še šie tiälä ruat?

Pappi šanou:

- Ka šitä mitä šieki.

Arhirei kun tuli, avasi kesselin: kun šielä oli voita, makkarua, kantservat ta kaikkie hyvyä, ta vielä rahua šuuri tukku. No šiitä hyö hänen kera istuuvutah pöytäh, konjakkipullo avatah, juokšennellah. Ka naini ei ruohi äijyä juuva. Naini šiinä pikku hil'l'akšeh pakajau ta aikua viivyttelöy. A ukko kaikki kuuntelou šielä šeinän takana. No arhirei tuaš šanou:

- No nyt rupiemma šänkyh muate.

Naini šanou:

- Ka rupiemma myö, ka miun ukko kun aina pal'l'ahin nahkoin makuau, niin šiun niis pitäy jakšautuo.

Ukko šielä kuuntelou, jotta šänkyh alkau vuatie. Hiän šielä kamarissa i koleutuu. Arhirei kyšyy:

- Ka ken še kolajau?

- Ka en tiijä.

- Ka minnepä mie mänen?

- Ka mäne šie hot' kiukuan perällä!

Arhirei šinne noušou, kyšyy papilta ta tiakalta:

- Mitä piruo še työ tiälä ruatta?

- Ka šitä mitä šieki!

Ukko tuli, ta ruvettih šyömäh, nakretah šiinä. Ukko kyšyy:

- Mistä šie šait näitä ruokie?

- Ka kylällä kävin ta oššin.

Kačotah, ka maatuška matkuau ikkunan aličči. Ikkunakorvašša istuu še ukko. Ukko kyšyy:

- Mitäpä šie kävelet ta kaččelet?

- Ka ukko huorissa kävelöy, nin tulin eččimäh.

- Ka tule šie pirttih!

A šillä aikua naini kamarih peittoh.

- No kun šiula kerran ukko huorissa kävelöy, nin ruvekka myö šiun kera truušimah, - šanou še ukko maatuškalla.

No še, jotta "rupiemma, rupiemma!" Sänkyštä piäsi ta läksi poikeš.

Ukko šanou:

- Tule šie i toiččil

- Tulen, tulen! - šanou.

No kačotah, ka tuaš tulouv tiakan akka. No tuas se mies kysyy, jotta "mitäpä šie kävelet?". Sanou:

- Ka ukko kun kävelöy huorissa, nin mie tulin eččimäh.

- A tule i pirttih šieki: kun ukko kävelöy, nin tule šieki.

Hiän pirttih tulou hyvillä mielin. No pirttih tulou, ukko sanou:

- Kun kerran hiän kävelöy, niin rupiemma myö šiun kera truušimah.

- Rupiemma, rupiemma, -šanou.

Hänellä šiitä ukko antau hyväččäisen ryypyn, ta ruvetah šänkyh. Se tuaš tiakka šanou:

- Nyt mie karjeuvun!

Pappi ta arhirei šanotah:

- Et šua virkkua! Eipähän pappi ni mitä virkkan.

Hammašta purrah ta käsie purrah, a ei ni mitä virketa. No tiekan akka kun piäsi ta läksi poikeš. Juuri kerkisi lähtie, kačotah - arhirein akka tulou. Sanou mieš:

- Mitäpä šie kaččelet ikkunan alla?

- Ka mie kaččelen, kun ukko huorissa käypi.

Ukko tuaš häntä pirttih kuččuu:

- Tulehan pirttih, - šanou.

No, tai tuli pirttih, ukko šanou:

Kun šiula ukko huorissa kävelöy, nin rupiemma myö truušimah.

No hiän ni soklassiutuu:

- Rupiemma, rupiemma!

Ukko hänellä konjakkiryypyn antau (oman ukon tuoman konjakkiryypyn). No akka kun joi, ruvettih šänkyh tuaš. Arhirei hammašta purou ta käsieh purou, jotta "nyt mie šolahan alaš, akkua kömyyttämäh". Toiset hänellä:

- Et šolaha, etpähän ni šie meitä piäštän.

Sieltä vain kiukuanperäštä kurkissellah, kun akat on šänkyšsä. No läksi še arhirein akka pois. Ne kun läksi pois, naini i tuli pirttih kamarista. Hiän ei puitto tiijäkkänä, onko ketä i käynyn. Šiinä akkah kera issutah ta paissah: ukolla himottau šuaha ne pois šieltä. Ukolla on šeinällä hyvin vanha ruoštunut pyššypaha. Hiän šitä ratuštelou, šitä pyššyö, šanou:

- Jo mie olen tätä kotvan korjaillut, jokohan tämä on nyt hyvä.

Sanou, jotta "pitäy reistata ampuo nyt". Akka kyšyy:

- Kunnepa šie ammut?

- Ka mie, - šanou, - ammun kiukuan peräh.

- Elä, ukkosen, ammu kiukuan peräh!

A piššuali on šemmoni hänellä, jotta ei ampuo šuata. Ukko sanou:

- Mie ammun, ei haittua ni mitä, eihän šielä ni ketä ole kiukuan peräššä. Silloin kun hypättih pihalla juokšomah kaikki pal'l'ahin nahkoin.

Ukko karjuu:

- Ka mitä čuutuo tämä on? - puitto ei ni tiijä.

A rahvaš kun näköy, juoššah ta karjutah:

- Piessat juoššah mečäštä!

Toiset šanotah:

- Ka ei ole piessat, kun pappi on ta arhirei i tiakka!

Akat kyšytäh:

- A mistäpä työ tuletta?

- Ka šieltä, missä i työ olitta.

Ukot ei voitu akkojen piällä šiäntyö, kun iče šielä oltih.

73. ČUUČALA

Oli ennein ukko da akka. Suadih hyö poiga. Ukko kuolou, akka jiäy poijan kera elämäh. Kažvatti poijan da työndi töih go- rodah. Poiga työššä oli kolme vuotta: šai yhet vuattiet piällä, a rahua šai vain yhen kuldazen viizirubl'azen, muuda ei. Tulleššah hiän toi tyhjiä kančervobantkoja värčillizen. Romahutti ne karžinan pohjalla, kuin rahašäkin.

A hänellä himottau toizešta talošta naija rikaš tyttö. Työndäy muamoh talošta käymäh puolipuudahista: "Sano, jotta poiga tuli gorodašta, en tiijä midä merkkuau". Akka toi žen aštien, a poiga šolahti žen kera karžinah, kaivo sinne hauvan. A toizen talon ukko tuli kuundelomah peitočči, jotta midä hiän mittuau. Kuundelou - niin kuin rahat helättäis. A poiga karžinašša purkkija haudah lykkiy. On d'engua kehnolla, kolme vuotta oli šielä - duumiu ukko kuunnelleššah.

Poiga nouzi karžinasta, ando mittuanda-aštien muamollah da kiinnitti žen pohjah ainuon viizirublfazen.

- Vie že aštie, šano äijä passibuo, muuda ni midä elä virka, - šanou poiga muamollah.

Ukko šanou akallah, kun poijan muamo oli lähten:

- Mäne, kačo aštiešta, midä hiän on merkinnyt.

Akka mänöy, kaččou, ga mitan pohjašša viizirubl'ahine:

- Ga dlengua on merkannut. Pohjah on puuttun viizirubl'ahine.

- Silloin pčdäy tytär šuattua hänellä miehellä, - šanou ukko, - kun noin äijän toi d'engua. Kučumma huomena tänne. Huomenekšella akka mänöy kuččumah. Sanou: "Terveh teilä". A poiga oli männyt meččäh koiran kera. Sanou poijan muamolla:

- Kun Van’ka tulou mečäštä, ni tulgah paikalla meilä käymäh.

Kun Van'ka tuli mečäštä, šanou muamo:

Van'ka, šilma kuöuttih toizeh talon paikalla, kun tulet.

Vanlka otti da šuoriudu hyvih vuatteih. Mäni šinne, ga sielä samovuara keitetty, Van'ka šyömäh issutettih. Istuuvuttih juomah, paistih šidä-tädä, a tuatto i šanou:

- Etgö šie miun tytärdä ottais miehellä?

Van'ka šanou:

- Ei hiän vetf miula lähe, kun mie olen paha da vielä leškiakan poiga.

- Lähtöy, koz'z'o šie vain händä.

Juodih, šyödih dai lähettih bes's'odah tytön kera. Poiga šanou tytöllä:

- Etgö šie tule miula miehellä?

Tyttö šanou:

- Tule huomena, nin tulen.

Huomena illalla poiga i tuli. Tuaš händä juotettih da šyötettih. Tuaš tuatto tyttyö tariččou. Vuidittih bes's'odah. Poiga šanou tytöllä:

- Mäne šie tuattoš luo, andakkah miula kakšišadua rubllua d'engua häiksi. Miula kun on d'engat pandu haudah, ni en kehtais ruveta kaivamah. Vielä sussiedat viijäh.

Tyttö mäni, kyžyy. Tuatto šanou:

- Annamma, miksi emmä andais. Kyllä hiän toičči makšau. Ando d'engat, da laški talohoš häidä pidämäh.

- Siidä kun d'engat otan hauvvašta ni šiidä oššan šuuren kojin, - šanou poiga.

Hiät piettih da mändih kodih elämäh. Poiga lähtöy meččäh, muamo-akka tyttären luo toizeh kyläh, a moržien jiäy yksinäh kodih. Tulou pappi moržiemen luo, šanou:

- Etgö šie milma ota druugukši?

- En ota. Annahan mie enžin kyžyn Van'kalda, kun kodih tulou.

- Elä šano hänellä, vet' miun dai šiun tappau, - šanou pappi da lähtöy pois.

Kun vain pappi kergii lähtie, šilloin tulou diekka:

- Oi,-šanou, - N'ura, kun mie šilma äijäldi šuvaičen, ota milma druugukši.

- En voi ottua. Anna Van'kalda kyžyn, kun mečäštä tulou.

Elä sano, miun dai Siun tappau, sanou diekka da kiirehäizeh lähtöy.

Tulou Van'ka, da hänellä i sanou N'ura:

Vot, miula kakši druuguo kävi pyrgimäh.

Van'ka šanou:

- Sie kuču enžin yhtä, käšše tuuva sada rubl'ua rahua, säkki vehnäjauhuo da muuda. Siidä toista.

Toizena piänä tuli pappi. Kyžyy:

Sanoitgo?

- Engo hot' Kuule vain, tuo sie sada rubl'ua rahua, rengi voida, šäkki vehnäjauhuo, šokerie.

Da pappi läksi käymäh. Mäni da toi teräväizeh. Ruvetah perttie lämmittämäh, olad'd'ua paistamah. Moržien šanon:

- Van'ka tulou kahen tunnin piäštä.

Paisto olad'd'at. Kun vain ruvettih juomah, N’ura šanon da kačahtau kelloh: - Mäne, pappizen, pois, paikalla tulou Van'ka, molemmat tappau. Pappi kiirehäizeh lähtöy. Ei kerinnyt ni caškua čaijuo juuva. Tulou diekka dai hiän kandau koistah rahua da kaikkie hyvyyttä.

- Kahen čuassun piäštä Van'ka tulou.

Tuaš, kun vain ruvettih juomah, ga N'ura i sanou:

- Cuassut jo mändih, seičas tulou ukko mečäštä. Tule huomena aivombah.

Diekka pois. Ukko i tuli. N'ura hänellä kaikki näyttelöy, midä šai.

- Huomena vielä luvattih tulla.

Ukko tuaš meččäh lähtöy. Dai pappi tulou:

- Sanoitgo ukollaš?

- En šanon ni midä.

Ruvettih olad'd’ua paistamah da perttie lämmittämäh. A Van'kalla oli čuralla luajittu siira. A ukko, Van'ka, ei männytkänä meččäh. Rubei buitto humalah. Kun ruvettih čaijuo juomah, hiän sinčoišša möläjämäh.

- Kedä ollou pertissä, kai tapan!

Akka i šanou:

- Kunne sie pappi rukka šuat? jakšauvu da pane vuattiet krovatin alla, a iče šeizatu čuučalan reunah.

Tuli izändä, karjuu:

- Akka, ongo kedä druuguo šiula?

- Ei olei kedä.

Van'ka kaikki kaččelou da buitto ei ni huomua pappie. Lähtöy da mänöy podvalkalla. Tulou diekka. A pappi šeizou da varajau. A N'ura diekan kera juomah. Šanou:

Nyt kun juomma da yömmä, nin muata i rubiemma.

Tuaš Van'ka sinčosša möleydy. Diekka hädäydy:

- Ga minne mie nyt?

Jakšauvu, pane vuattiet krovatin alla, da iče mäne čuučalah šeizomah. Ei koše. Čuučaluo hiän šuvaiččou.

Dai mäni diekka šinne. Tuli Van'ka kirvehen kera, kaččelou joga paikan, buitto ei nii midä nähnyt. Van'ka rubieu N’uran kera čaijuo juomah a kyläldä kuuluu huuvanda:

Arhirei tuli! Arhirei tuli! Missä on pappi da diekka?

A diekka da pappi ei ruohita lekahtua. Ečitäh pappie. Papin akka joga talossa juoksendelou. Tulou Van'kan taloh. Hyö čaijuo juuvah, voirengit stolalla.

Eigo ole pappie teilä?

- Ei ole.

A mistäbä työ voida šaitta?

- Meilä lehmä kando, nin voida rubei lypšämäh,- sanou Van'ka, a Nfuralla šanou:

- Sie mäne teräväh pois pertistä.

Papin akka šanou: - Myögyä työ miula že lehmä, äijän makšan.

- Emmä lehmyä myö, ga važazen voimma myyvä. Andanet viizikymmendä rubl'ua d'engua.

- Ga buitto en anna.

Da d'engat stolalla heittäy. A Van’ka avuau keski oven, tem- buau papin akan krovatilla da rubieu hänen kera muata. Pappi nägöy kaiken, no ni midä ei kergie virkkua. Papin akka hyppyäy da juokšou pois. Kun oli vain ruvettu čaijuo juomah, tulou diekan akka:

- Ettägö diekkua ole nähnyn?

- Emmä ole.

- Mistä teilä näin äijä voida?

- Sa miän lehmä lypšäy pal'l'ašta voida.

- Ettägö myö miula?

- Emmä lehmyä myö, ga važan voimma myyvä.

Akka heittäy viizikymmendä rubl'ua d'engua stolalla. N'ura läksi pois pertistä. Tuaš V’anka oven avai, šieppai diekan akan krovatilla. Tuaš diekka ni midä ei voi virkkua. Akka hyppäi da läksi juokšomah. Van'ka kirjuttau kirjapalazen da lyöy žen veräjällä: "Täššä talošša luajitah čuučalua". Arhirei lähtöy iče kylyä myöten pappie da diekkua eččimäh. Kun tulpu pihalla, kaččou pihalla, kaččou kirjapalan dai tulou perttih. Sanou:

- Miula himoittais nähä šiun čuučaloja.

- Ga näytämmä.

Vanlka mänöy, voijattau papin da diekan nävöt novella, jotta arhirei ei tundis. Arhirei avai oven da šanou:

- Mie oššan hiät. Ga mintäh heilä häpiet riputah? Tuo keskimäine ois hyvä.

- Ga mie heildä ne pois leikkuan, šanou Van'ka da rubie Veistä hivomah. Hivou veičen.

A pappi da diekka pölläššyttih: "Pidäy meilä täštä hoš kuin piässä". Dai ikkunašta hypättih da juossah alačci kodiloih. Papin koissa akka da arhirei pölläššyttih, eigä tahota laškie šiämeh. No lašetah da tunnetah, jotta pappi da diekkahan ne ollah.

- Midäbö työ šinne mänittä?

A hyö ei virketä i midä. Sanotah, jotta Van'ka heilä niin ruado, muuda ei. Arhireikana ei ruohtin männä Čuuceloja käymäh. A Van'ka makso apellah d'engat - velat - a iče piäzi hyvin elämžih.

74. PAPIN KASAKKA

Oli ennen pappi ta papat'ja. Hyö ollah vanhat ta hyvin pohatat. Sanou akka, jotta "mäne šie, pappi, eččzimäh kasakkua, kun myö emmä voi ni mitä ruatua enämpi, kun olemma vanhat. Sanou:

Kun mänet niin Iivanua elä ota, Iivanat ollah hyvin kavalat.

No tai pappi läksi ta mänöy yhteh kyläh. Tuli poika vastah, kysyy:

Kunne, pappi, läksit?

Kasakkua eččimäh, -sanou. Ka mi šiula on nimi?

- Iivana.

- Akkn ei käsken ottua Iivanua.

Poika juokši eteh ta poikki polvelta vastah. Kyšyy:

Kunne, pappi, läksit?

No kasakkua eččimäh.

Ota milma.

Ka mipä šiula on nimi?

Ka Iivana.

- Akka ei käsken Iivanua ottua.

Vielä kolmannen kerran poika juokšou poikki polvelta vaštah.

Kyšyy: - Minne, pappi, läksit?

- Kasakkua eččimäh.

- Ota milma.

- Ka mipä šiula nimi?

- Iivana.

- Ka en mie voi ottua, akka ei käšken Iivanua ottua.

Iivana šanou:

- Ka miän linnalla ei ni ole kuin Iivanua kaikki, hoš kuin pitälti eči.

No šanou:

- Lähe šilloin.

Mäntih pappilah, kyšyy:

- Mipä tällä on nimi?

Sanou:

- Ka Iivana on nimi. - Ka miksipä šie otit Iivanan, miehän šanoin, jotta elä ota Iivanua.

Se poika šanou, jotta miän linnalla ei ole ni ketä kun Iivanua.

Siitä hyö otetah še poika. No otetah ta kyšytäh:

- Suatatko šie halkuo leikata?

- Ka šillähän mie olen piätäni elättän.

- Huomenekšella nouštih makuamašta, Syötettih Iivanua ta juotettih, pantih kesselih eväštä hänellä. Kyšytäh:

- Voisitko šie leikata kolme šyltä?

- No hiän šen voipi! Iivana šielä mäni, päivän šyöy ta makuau, syöy ta makuau mečäššä. Otti katkasi kolme varpua, joka šylen piäh pani varvan - kolme šyltä i tuli varpua. Tuli kotih muka vaivukšissa, ei taho pirttih piäššä. Ne vaštah tullah.

- Äijänkö šait? - kyšytäh.

- Ka kolme šyltä.

Siitä tuaš häntä šyötetäh ta juotetah, pantih kiukualla muate. Tuaš pantih eväštä kesselih ta sanotah:

- Voisitko šie leikata kuuši šyltä halkuo?

Kyllä hiän šen voipi, kuuši šyltä. Heilä hyvä mieleštä - nyt hyö šuatih hyvä kasakka. Pappi šanou vielä akallah:

- Kačo, kun šie Iivanua moitit, a kun šaimma hyvän kasakan.

Iivana tuaš läksi meččäh. Mäni meččäh ta leikkasi kuuši varpua, ta tuaš pani šiitä šamah pinoh, aina šylen piäh varvan. Ta koko päivän šielä mečäššä šyöy ta makuau. No illalla tulou kotih, tuaš juoššah vaštah:

- No äijänkö šie šait?

Iivana šanou:

- Antuat työ mie šyön ta levähtelen, Siitä sanon. Niin olen vaipun, jotta en paissa voi.

Iivana šöi ta tupakoičči šiinä vähäsen, henkähteli. Pappi ta papat'ja ieššä šeisotah ta vuotetah, äijänkö hiän šai. Kyšytäh:

- No äijänkö šie šait?

Iivana šanou:

- No ka kuuši šyltä.

Matuška piättelöy, jotta kyllä on hyvä kasakka. No tuaš kolmantena huomenekšena šanotah, jotta tuaš pitäy männä halkuo leikkuamah. Tuaš pantih hänellä eväštä kesselih kolmantena piänä. Pappi aina varottau, jotta "panehan hyvät evähät Iivanalla, jotta vois ruatua". Pappi šanou:

- Yritähän, voitko šuaha yhekšän syltä.

No kyllä hän voi, kun on näin hyvät evähät! Iivana tuaš mäni meččäh. Päivän šöi ta makasi, yhekšän varpua leikkasi, kaikki pani yhteh pinoh aina yhen šylen piäh. No illalla tuli kotih. Tuas juoššah vaštah:

- No šaitko šie äijän?

- Ka antuat työ mie šyön ta levähtelen, en mie voi paissa, kun niin vaivuttau.

Söi ta joi, hyö ieššä šeisotah ta vuotetah. Vielä tupakoičci vähäsen aikua. No hyö nyt kyšyy:

- Kuin äijä sie šait vieläki?

Hiän šanou:

- Ka yhekšän syltä.

Piätelläh, jotta "kyllä meilä on hyvä kasakka". No pappi sanou:

- Lähemmä huomena kaččomah.

Yöllä kun še kasakka makuau kiukualla, sotkou leipiä vartahasta paitah välih evähiksi. Tai lähettih huomenekšella meččäh (pappi ei ottan eväštä, luulou, jotta rutto käyväh). Hyö kävelläh, kävelläh päivä - halkopinoja ečitäh (a še poika tietäy, jotta šielä on vanha talli, hevoistalli). A se jo ihan pimeni. Poika piättäy, jotta "nyt meijän pitäy yötä olla tässä tallissa, emmä ni kunne piäše, ekšyn olemma". A pappi on niin vaipun ta nälästyn, jotta juuri piäšöy sinne tallin nurkkah muate. A Iivana mäni toiseh nurkkah ta alko syyvä suuhkarie paitah välistä. A pappi kyšyy:

- Iivana, mitä šie syöt?

No Iivana vastasi:

- Ka tiälä on vanhojen heposien kakarehie, kuivanehie, niitä puren.

Pappi kyšyy:

- Onko ne hyvät?

Iivana šanou:

- Ka nälkähisellä hyvät on, mie olen ennenki näitä šyönyn.

Pappi šanou:

- Työnnähän miulaki, ole niin hyvä.

Iivana šieltä keräi kamahlollisen ta vei. Pappi alko purekšennella niitä ta piätti:

- Kyllä nämä i ollah hyvät.

Muattih yö ta lähettih tuaš taipalehella, muka kotih, jotta hyö ollah ekšytty. Vain Iivana tietäy, minne männä. Iivana tietäy, jotta šiinä tallin läššä on talo. Ihan päivän käytteli, käytteli šitä pappie mečäššä, ta tultih šiih taloh yökši. Iivana tietäy, jotta šiinä talošša šyötetäh, vain ei pie šanuo, jotta passipo, ei miula pie". Iivana šanou papilla:

- Kun käšetäh šyömäh, niin pitäy šanuo, jotta passipo, ei miula pie. Siitä kun toisen kerran käšetäh, šiitä vašta rupiemma.

No hyö mäntih taloh, pantih talošša ruokua kaikilla.

Sanotah: - Vierahat, nouškuate šyömäh.

Pappi šanou:

- Passipo, eihän meilä pie.

A Iivana rupei šyömäh, pappi jäi laučalla. Pappi ei ni ilennyn ruveta šyömäh, kun toisen kerran ei käšetty. Yön oli pappi niin näläššä. Lähettih kotihis huomenekšella aštumah. A koti heilä ei ollun loittona (a Iivana päivän käytteli häntä mečäššä). Illalla mäntih kotihis. Pappi näläšty niin ta vaipu, kun šöi - ei voinun ni mitä paissa - niin muate. A Iivana tuaš kuuntelou, kun huomenekšvella pappi akkah kera paissah. Pappi šanou:

- Suattakka pois tuo Iivana, proitimma kokonah, niin pepeltäy, kun kakši päivyä mečäššä käytteli. Jo heposen šittakakarua šöin, en tiijä, mitä hän iče šöi.

Maatuška šanou:

- Ka jošpa še ei lähe, kun kolmekši vuuvekši palkkasima.

Pappi šanou:

- No kun šen kolmen vuuven palkan makšamma, niin totta hiän siitä lähtöy.

A Iivana se kuuntelou. No huomenekšella nouštih makuamašta.

No nyt meilä, sanotah, Iivana, ei ole enämpi työtä, mäne poikes kotihis.

- A kuin mie lähen pois, kun olen kolmekši vuuvekši palkkautun, nakrauhan milma rahvaš.

- No vuuven palkan makšarnma, sen sata rupl'ua. Ka mie en, sanou, lähe vuuven palkalla. Mie olen kolme vuotta.

- Ka meilä kun ei ole työtä - myö maksamma kahesta vuuvešta palkan.

Iivana sanou:

- Još kolmelta vuuvelta maksatta palkan, niin mie lähen, a muit'en en lähe.

Pappi šanou akalla:

- Mäne eči rahat, kolme šatua rupl'ua, anna mänöy mušikka kotihis.

Iivana läksi kotihis, vielä annettih hyvät evähät, jotta ei näläššä olis. Pappi piätti, jotta, "kyllä meilä tuli hyvä, kun šuattoma poikes, oli šemmoni valehtelija".

No Iivana mäni kotihis, kohne šatua rupl'ua toi rahua muamollah ta tuatollah, ta netälin viipy koko reissullah. Siitä oššettih heponi ta tavarua, ta niin piäštih Iivanan joukko elämäh.

Sen pivuš starina.

75. PAPIN KAZAKKA

Oli ennein mužikka papilla kazakkana. Rubei durakkua val'aimah. Pappi käsköy jo pois, ga kazakka ei lähe. Missä lammissa ved'ehini paino rahvašta, pappi työndäy kazakan šinne. Mäni hiän šinne, lambih rubei verkkuo laškomah. Rubezi ved’ehini painamah venehen pohjasta. A kazakka noššaldi vedlehizen tukist'a veneheh. Verkot laški, da vei ved'ehizen papin taloh, pani kiugual'l'a: "Toin t'eilä ämmön". Vareudu. Vei hänen aittah da algo vielä šyöttyä ved'ehistä. Pappi šanou akalla: "Työnnämmä meččäh olomatoinda hevost'a eččimäh.

Da käveli, käveli mečäššä, dai dogadi kondien. Ei muuda kuin kondiella päičet piäh da kodih. Tuli kodih, šido tanhuoh da andau šillä leibyä. Pappi kyžyy:

- Miksi šie l'eibyä murotat?

- Ga onnakko kun heboni mečäštä tuuvah, ga l'eibyä annetah.

Pappi kun mäni tanhual'l'a, kaččou - kondie. Mölyn kera pagoh lähti juokšomah. Muate venyttäyvyttih. Pappi šanou:

- Työnnämmä meččäh muamuo eččimäh.

Nouštih maguamašta. Pappi šanou:

- Meildä kun muamo kadozi, nin mäne šie mečäštä eččimäh.

Kazakka eväštä kes's'elih, juokši meččäh. Dogadi meččähizen akan. Sai šen harjakšist'a da vuali šen kodih. Tuli kodih, kiugual'l'a kökähytti issuttua.

- Täššä, - šanou, - teilä muamo.

Pappi duumaiččou händä hävittyä da lähettäy muijen kylän pappiloilda käymäh ottamattomie velgoja: erähällä kolmešadua, toizella kuužišadua, kolmannella yhekšänšadua da juohattau papit.

A kazakka kondien pisti val'l'ahih, meččähizen akan pani jamššikakši, a ved'ehizen akan issutti rinnallah. Läksi ajua hurauttamah. Ajau, mäni papin luo.

- Anna velat, - šanou da šel'vittäy.

- Ga ei ole velgoja, euga midä.

Männäh toize papin luo, šegi ei tunnušša. Männäh kolmannen luo. Keräyvyttih kolme pappie da alettih kazakkua kleskaija. A kazakka komanduičči oman voiskan:

- Kondie kuadamah, ved'ehini vedämäh.

Ne hypättih pappien piällä.

- Ga elä, hyvä veikko, anamma rahua hoš kuin äijän!

Dai kučču poiga pois elukkah da šai tuhat viizišadua rubl'ua rahua da läksi papin luo. Tuli papin luo d'engojen kera. Kondien vei tanhuoh, a meččähizen akan da ved'ehizen kökšäzi kiugual'l'a. Syötti elukkah. A pappi ei ruohi enembi perttih tulla. Muattih yö. Pappi akalla pagajau:

- Lähemmä huomenna pagoh, ei täštä eris piäže.

A kazakka ikuulou. Pappi varušti šuuren kes's'elin d'engua, toizen eväštä, pani n'e sinčon Čuppuh. A ruvetah hyö kaikki muate. "Ana uinuou, ni šiidä lähemmä", - duumaiččou pappi. Kazakka mäni, šuuremmašta kes's'elisltä d'engat puissaldi, iče kes’s’elih.

Pappi yöllä šanou:

- Nyt lähemmä.

Da šuadih kes's'elit šel'gäh. Matattih, matattih, päivä valguou. Pappi šanou:

- Lebäyvymmä, ei enämbyä tavota.

A kazakka kesfšelisltä hil'l'akkaizeh karjuu:

- Vuottakkua!

- Ga kehno, jo tulou, juokše, akka!

Lähtietäh juokšomah. Juoštih joven rannalla šuate. Siih i jiädih, ei voidu ielläh männä. Kazakka hyppäzi kes's'elis'tä:

- Täššägo i oletta?

Syödih šiinä, ruvettih muate. Kazakka buitto maguau. Pappi sanou:

- Ruvekkah hiän jogipuoleh. Mie kun Siula šanon "pehni", šie työnnä jogeh.

Ruvettih muate jogirannalla. Tuli kazakka, šiidä akka da pappi. Pappi akkonleh oli vaibun dai uinottih. Kazakka nouzi toizeh puoleh muate. Nyykkyäy pappie: "pehni", pappi akkah jogeh syyvällyttäy. Nouzou pappi.

- Ga miksi omaš akkaš ved'eh työnzit? Ongo šiula žuali akkua?

- Ga buitto ei ole!

Kazakka pamahutti pappie tagapuoleh - kun on igävä, ni mäne.

76. KAZAKKA MATTI

Oli ennen muailmaš pappi. Akka työnši papin kašakkua palkkuamah kyläšfä. Hänellä kun šiežä mečäš tulou mieš vaštah, kyšyy šiltä papilta:

- Kunne šie läksit?

Pappi šano, jotta hän läkši työmieštä palkkuamah.

- Ota miut, - šanou mieš.

Pappi kyšyy:

- Mi šiula on nimi?

- Matti, - vaštai mieš.

- Ei akka käškenyt Matti-nimistä kašakkua palkata.

Ta lähettih ykš yhellä päin, toini toišella päin. Se šama mieš kierti meččie myötle tuaš vaštah. Tuaš kyšyy:

- Kunne šie mänet, pappi?

- No mänen kašakkua palkkuamah. Mi šiula on nimi?

Mieš šanou:

- Miula on nimi Matti.

Niin tuaš ei palkannun Matti-nimistä, i lähettih ykš yhellä päin i toini toišella päin. Samani mieš kierti kolmannen kerran papilla vaštah. Tuaš kyšy pappi nimen, še šanou:

- Miula on Matti nimi.

- No eikö tiälä ole muunnimisie miehie, kun kaikki ollah Matti-nimiset miehet?

Tai palkkuau šen kašakakši. Männäh kotih, viey šen akan luokše še pappi kašakan. Kun ruvetah muate, toisešša huonehešša on pappi, a toisešša kašakka. Kašakka mänöy oven luo kuuntelomah, mitä hyö tuumaijah. Se akka kyšyy papilta:

- Mipä šillä on nimi kašakalla?

- Sillä on Matti nimi.

- Oho pappiš mimmosen čuuton luait, kun palkkasit Matti-nimisen kašakan. Sen kera täššä miula nyt loppu tulou. Kun šie noušet huomenekšella, šano hänellä-anna mänöy meččäh, sielä on kontie šyönyn meijän lehmän, nin kontie šyöy hänet. Šiitä myö piäšemmä kašakašta.

Huomenekšella išäntä ja kašakka juuvvah kahvi. Kašakka kyšyy:

- Mitä nyt on työtä?

Pappi šanou:

- Kun meilä on jiänyn mušta lehmä yökši meččäh, kun šen voisit šuaha.

No, kun mänöy šinne, šielä kontie viäntäy juurie. Hiän viänti vičan ta pani kontiella päičet piäh, veti šen kontien tallih, mäni pirttih i šanou šillä akalla:

— Mäne nyt lypšä še musta lehmä, še on tanhuošša nyt.

Akka kun mänöy lypšämäh, šielä kontie on šyönyn kaikki lehmät. Siitä tuas ruvetah muate. Akka i šanou papilla:

- Johan mie šanoin, jotta ei pie ottua Matti-nimistä kašakkua ruatoh. Nyt kun noušet huomenekšella, nin viijen virššan piäššä on lampi. Lammišša šielä on vetehini. No kun mie olen nähnyn unissa, jotta šielä on šiun tuaton hopieristi kirvonnun šinne veteh. Kun kašakka mänöy šitä šuamah, nin šinne hiän i joutuu.

Huomenekšella toimittau käymäh ristie lampih. Lammin laijalla on hyvin šuuri kivikkövuara. Kašakka alkau kivie paukuttua šinne järveh vetehisen piällä. Vetehini työntäy poikah kaččomah, ken šielä lykkiy kivie. Sanou še vetehisen poika:

- No mitä šie nyt Matti ruat, kun kivie lykit järveh i tahot tappua miät?

- Nu kun et tuone sitä hopieristie, mi on tuaton risti, nin täh päiväh loppuu teijän elämä.

Antau še poika omah ristih Matilla: mäne nyt papin luokše rissin kera.

Tuaš ruvettih muate. Akka i šanou papilla:

- Kačo šie, nyt jo vetehisen rissin toi. Pitäy še tappua tahi työntyä koko kylästä pois.

Huomenekšella nousšah makuamašta. Pappi šanou kašakalla:

- Ota šie mitä tahot, vain mäne poikeš.

Kašakka šanou:

- Kun vuosipalkan antanetta, nin šiitä lähen pois.

No pappi anto sen palkan - voit lähtie poikeš.

- No kun šie annat sen palkan, nin onko šiula pahua rekie antua miula? Vielä kyšy lištiet rekeh, pappi neki anto. Šiitä kyšyy vielä šuurta hiilivakkua. Siitä hiän panou šen hiilivakan kojukši rekeh i lähtöy ajamah. Kontien panou heposekši, vetehisen pojan panou ajamah kontieta. Vetehisen pojan pitäy ajua kaupunkih čuarin ikkunojen alacči. Čuari kaččou: no ken tuo on matkalaini, kun kontie on heposena, vetehini ajamašša? Čuari šanou:

Kenpä sie olet matkalaini?

A Matti šanou:

Mie olen muailmun pohatteri, ympäri muailmua kiertelen.

Čuari šnnou:

- Tule tänne šisällä, on miulaki ruatuo.

No hiän mänöy šinne sišällä i šanou:

- Minne miun heposet joutuu?

Čuari anto avaimet, i hiän šuatio hepošen tanhuoh. Čuari šanou:

- Kun kolmepiähini smeja tahtou tyttären ottua, kun šen voisit piäštyä.

Matti tuumuau:

- Kyllä še piäšöy, kun kolmešatua rupl'ua annat palkkua. Nyt mäne šie šeppäh, - šanou Matti. - Pitäy tavottua kolmepuutahini lakki piäh i kolmepuutahini vasara, kolmepuutahini alasin - kaikki rautaset, ja vielä pitäiš šuaha kolmepuutahiset kortit miula smejan kera korttie lyyvä.

Tyttö viijäh takahuoneheh muate, Matti rupei etuhuoneheh makuamah. Kun kaikki ruvettih makuamah, pantih kolme tuohušta palamah stolalla. Matti ottau ne kortit ja kaččelou. Tulou vähän ajan peräštä še smeja tyttyö ottamah. Näköy Matilla kiäššä kortit. Sanou Matti:

- On täššä vanhat kortit, ja kun ei ole kumppanimieštä peluamah, nin ykšin peluan.

Ruvettih hyö peluamah. Kumppani kattau kolme korttie i voittau, še prinkkuau kolme kertua oččah. Hyö pelatah. Matti i voitti smejan. Smeja kun panou šilmät umpeh, nin Matti kolme kertua lyöy pal'l'alla, smeja šen jotta piäsi mereh pakoh. Huomenekšella čuari šanou:

- Mänkyä šuakua še mieš ta tyttö poikeš, naverno on šyönyn ne smeja.

Mereštä annettih tieto, jotta pitäy antua tytär keškimmäisellä vel'l'ellä, kun ei šuanun nuorin. Tuaš čuari pyytäy piäštyä še tyttö. Matti šanou:

- Kun annatta kuušišatua rupl'ua, nin piäššän.

Čuari anto i tavotti nyt kuušipuutahiset vehkehet. Matti vuottau uutta šenihyä. Kun tuli smeja, i šen voitti šamalla keinoin, i smeja pakeni mereh. Čuari tuaš tuumuau:

- Nyt še on vienyn tyttären, mänkyä keräkkyä luut pois. Čuaril annettih tieto, jotta tulou yhekšänpäini smeja ottamah. Čuari pyytäy Mattie piäštyä tyttö petašta. Matti šanou: kyllä hiän piäštäy, no pitäy antua tyttö hänellä akakši.

Matti tuaš luajitti yhekšänpuutahisen vasaran. Vielä oli rautaukko tavottu i läpi šeinäštä oli pantu kiini rautalankoilla. Tuaš tuli smeja, yhekšänpiähini, vihasena i rupei peluamah korttie. Smeja jo rupei voittamah, a rautani ukko rupei nakramah. Še sanou:

Konpä še on stolan piäššä vanha ukko?

Matti sanou:

- Se on miun tuatto, še nakrau šilma, kun šie häviet.

Smeja šanou:

- Kyllä heittäy nakrannan, en mie lähe kun šuuh tuolla ukolla [?] Ja kun se puuttu smeja suuhu ukolla, Matti löi šitä yheksänpuutahisella pal'l'alla ocčah, i siitä Smeja vei seinät i ukon mereh. Čuari šanou:

- Oli kova ržihinä yöllä, nyt še on vienyn tyttären.

No tullah tervehenä poikeš, šiitä pietäh hiät i annetah Matilla še čuarin tyttö. Pannah Matti čuariksi. Matti šanou:

- Hyvä on kun miut panit čuariksi, še rautani ukko pitäy šuaha mereštä. Pitäy olla yhekšäntuhatta saltattua, ennen kun mie lähen, i yhekšän kuukauven ruuvat pitäy panna niillä matkah, yhekšäntuhatta šyltä rautačieppie pitäy olla matašša. Kyllä še väkie i tavarua on, no laivua ei ole, a Matti šanou: "Kunhan tulou valmehekši, kyllä laivat löytyy". Matti mäni rannalla, löi kolme kertua merta ristih, i tuli šuuri laiva rantah i lastiat [?] oli šielä. Sano šillä laivalla:

- Nyt šie šuat lentyä yli meriä ta maita. Lennä ših kohtah, miššä on ukko meren pohjašša.

Se lenti kakši merta ja kolmanella še laiva pietty. Matti šano:

- No ken šinne ruohtiu männä meren pohjah rautaukkuo šuamah? A mie kun lähen iče i liikutan čieppie, nin työ noštakkua pois šieltä.

Saltagat vaššattih: no kyllä hyö noššetah. Suatih čiepillä meren pohjah. Se mäni juštih talon piällä. Mäni falon šiämeh, šielä on vanha akka, a šeinäh on lyöty [?] vanha ukko. Akka šanou:

- Miehet on mänty viinua šuamah, kun tulou pruasniekka, tuuvah yhekšän tynnyrie viinua.

Pojat tultih eikä šuatu viinua. Akka šanou:

- Kun oli šemmoni mieš, še olis šuanun vaikka kuin paljon viinua.

- No mitä et piettän šitä? - šanottih pojat.

- Mistä mie tiesin, jotta työ että tuo viinua.

Pojat tuaš lähettih viinua eččimäh. Tuaš Matti i mänöy akan luokše i kyšyy:

- Kunne šiun pojat mäntih?

Akka šanou:

- Viinan eččoh.

- Oho, - šanou Matti, - mie kyllä šitä voin keittyä. Anna vain šuuri aštie.

Akka anto šuuren aštien, lammin kokosen. Matti rupei keittämäh viinua. Ruttoh joutu hänen viina. Pojat tultih, ei šuatu viinua.

Akka heilä šanou:

- No kun nyt täštä liikutatta, šuatta šiitä viinua.

Še kun maisto šitä, ših i kuatu, kuoli. Toini kun maisteli, šiihe i kuoli. Yhekšänpäini kun juokši, tuaš kuatu. Kaikki vellet i kuoltih.

Matti mäni akkua pyytämäh šitä viinua juomah, i akan kuolettau, i vanhan ukon. Siitä ottauv rautaukon, liikuttau čieppie, i saltatat noššetah häntä laivah. Siitä mänöy takasin kaupunkih. Vetehisen heitti takasin lampih, kontien piäšti, a iče rupei elämäh čuarin tyttären kera.

77. PAPPISTARINA

Kuolou pappi. Lähtöy diekka pappie eččimäh. Tulou mužikka vastah, Diekka sanou:

- T'erveh, mužikka. Kunne mänet?

Heen sanou:

- Mie mänen kazakaksi palkkoot'emah.

Diekka sanou:

- Rubie papiksi.

Heen sanou:

- Mie i kird'oo en tiijä.

Täh heen sanou: - Meen alttarissa hos midä huhuo, ni ken ni midä ei malta. Nu i läksi mužikka papiksi. Muuda ni midä ei malta pajattoo, vain yhtä: "Matkoou mužikka dorogoo myö, tulou diekka vastah: "T'erveh, mužikka, kunne mänet? "Mie mänen kazakaksi palkkoot'emah". - "Rubie papiksi". Heen Sanou: "Mie en ni kird'oo malta". Heen šanou: "Meen alttarissa hos midä huhuo, ni ken ni midä ei malta".

Matkoou kupča kylästä läbi, mäni papin luoksi, sanou:

- Bat'uška, pidäis miula mollebinoo pajattoo.

A pappi sanou:

- Mollebinat oldih da proidittih, a panlehidat d'eedih, da viizi rubl'oo maksetah.

Kupča mänöy Petroskoih da mänöy arhir'ein luoksi, sanou:

- Tahoin mol'ebinan pajatuttoo, a pappi sanou: "Mol’ebinat proidittih, a panlehidat viizi rubl'oo maksetah".

Rubei arhir'ei kacčomah kniigoista i nägöy, što pappi on d'o mäne tiijä konža kuollun, a žooloven'ja tulou.

Lähtöy arhir'ei pappie kaččomah. Tuli, obied'n'an sluužittih, ni pappi nosti rissin da sanou:

Kun, d'umala, meen kuldaizella vanhimmalla ana kuldaine karietta, a peučoilla tuhanžin rublin d'engoo!

A arhir'ei rohahti nagramah:

- Tämä vasta pappi, kun kuldaista kariettoo moliu, a toizet vai pit'kee igee.

I d'ätti papiksi iel'l'eh.

78. VAČČA ITKÖY

Oli ennein pohatan talon poika. Hiän läksi naimah, ottamah naista toisešta kyläštä. Otti pohatašta talošta moršiemen. Hyö savotittih hyvin elämäh. Siitä kun rupieu hänen kera elämäh, ka kuulou, kun naisella vačča itköy. Toisena päivänä vielä kuuntelou, jotta vieläkö rupieu vačča itkömäh. A naini vain makuau. Mieš ajattelou, jotta mitä tuo on čuutuo, kun vačča itköy. Kolmantena päivänä mänöy leškiakkah. Leškiakka kyšyy häneltä:

- Mitein savotit elämäh nuoren moršiemen kera?

- No mitäš tuošša on elämäššä, hyvin myö savotima elämäh, vain mi ollou čuuto: Naini iče makuau, ei tiijä täštä ilmašta, a vačča itköy.

- Oh, poika rukka, kun vačča itköy, ka še ei konsana hyvyä tiijä. Hänellä, - šanou, - nyt kun tulou, ka rup1eu kolme vuotta kyläššä käymäh, kulaiččemah i menijän i tulijan kera. Siitä hiän rupieu kolme vuotta varaštamah. Siitä hot' šuahah i kiini, jo häntä nakasuijah i tyrmäš issuitetah, a hiän ei šiitä huoli, vain varastau. Kolme vuotta varaštau. Siitä kun šen kolme vuotta varaštau, šiitä kolme vuotta tuattol'ašša märkyä kakrua jauhou. Kyllä šie šiitä häpietä ta huikieta niät. No još šie häntä kieltäsit tai löisit, ei še šiitä parantuis, hiän šen kolme vuotta ruatau joka lajie.

Hiän i rupieu šiitä kul'aiččemah: on yötä pois, netälin on pois. Häntä [poikua] jo muamo kiruou:

- Vot ku jätit naisen, lašit noin juokšentelomah.

- Oh, muamo, kun šie et tiijä ni mitä, nin hot' elä virka ni mitä.

Šen kolme vuotta kun kullaičči, i varaštamah rupei. Varaštau kolme vuotta, a mieš ei šano ni mitä. Muamo šanou pojalla, jotta "mäne ota uuši naini, vet meilä tarviččou ruatajie". Poika šanou, jotta tulou še aika, ottau hiän vielä.

No kun eli ne kolme vuotta, šanou - no, nyt hiän lähtöy naista käymäh. Otti hänen kaikki ne hyvät vuattiet, mi oli lippahašša, tai istuutu rekeh i läksi ajamah. Mäni šinne taloh. Häntä ei tunneta: eikä naini, eikä anoppi. Hiän pyrkiy yökši, jotta "šaisko täššä matkalaini yötä olla?".

No miks ei šais. Tai on hiän šiinä iltua i šanou: eikö hiän hyväššä talošša šais kylyh käyvä?

- En ole pitkäh aikah kylpen, niin haluttais kylpie.

- Kyllä, - šanotah, - miks ei.

Tai nosšatetah piikua, sanotah:

- Piika, nouše pois, lämmitä kyly, vieraš tahtou kylyh.

Hiän šiitä hyppäi ylöš tai mäni, tai pani kylyn lämpiemäh.

Siinä välissä šolahtau vielä karšinah jauhomah. Ei malta olla joutavana, vaikka jo pani kylyn lämpiemäh. Tuaš juoksi kaččomah kylyö. I kyly on valmis. Tai juokšou pirttih sanomah, jotta "mänkyä kylyh, kyly on valmis".

Isäntä šanou:

- Mänkäh vieraš iellä, myö šiitä jäleštä käymmä.

Vieras suorieu kylyh i šanou:

- Eikö teilä ole šitä mallie, kun meijän puolešša, jotta löylyn lyöjä pietäh kylyššä?

Sanotah:

- Meilä ei kyllä ole, vain kun piika lähtenöy, niin emmä kiellä.

Häntä nosšatetah, jotta "nouše šieltä, vieraš tahtou löylyn lyöjän." Tai lähettih kylyh, tai hiän šiitä reištä näppäi kapsäkin tai mäntih kylyh.

Hiän šiitä vaššat hautou i šanou:

Eiköhän emäntä jakšauvu ta rupie kylpömäh?

En, ei meilä ole šitä mallie.

Mie uson, jotta sie vielä tänä iltana rupiet kylpömäh. - En mie jakšauvu.

No tai nousi šiitä mieš i kylpi, kylpi, tai šolahti lattiella, istuutu skammilla. Kuččuu häntä päätä ta šelkyä pešömäh. Naini kaiken ajan niin kuin varajau, oven šuušša pyöriy, no kuitenki mäni, tai pesi piän i selän. Hiän miehellä pani tasah vettä, jotta valautuo. Mies mäni tai otti kapsäkistä käsipaikan, i otti tai levitti kapšäkin lattiella. Alko hänen niitä vuatteita noššella: šulkkupaikkoja, šulkkukoštoja, šulkkuvartukkoja, i kyšyy, jotta "etkö šie ole näitä hot' konša pitän tai etkö tunne omakšeš?

- En tiijä, oli šitä miula ennein šamanmoisija, no vieläkö niitä olis olernašša vai ei.

Mieš šanou:

- Tulehan kaččomah tarkempah, eiköhän hot' šiun olla?

Tai näyttäy hänen nimikirjutukšie. Rupieu nimie kaččomah, ka šilloin muhahtau murehen šuu, tai tarttuu miehellä kaklahi kyšyy:

- Etkö ole hot' miun mieš?

- Enkö mie häntä olle. Mäne nyt hyvin ruttoh, nouše lauvoilla ta pešeyvy ta šuorie. Pane nämä vuattiet piällä.

Hiän pešeyty i šiitä rupei häntä šuorittamah niih vuatteih. Siitä lähettih pirttih mänömäh, a vanhemmat kačotah ikkunašta i šanotah:

- Niin olis kuin miän entini tytär tulis.

Kun mäntih pirttih, ka akka ta ukko lankettih, niin pöläššyttih, jotta kun hyö on omua tytärtä kiušattu kolme vuotta märkyä kakrua jauhomašša. Mieš šiitä mäni ta šelitti kaikki, jotta "elkyä niin äijälti hermoštukkua, jotta tämä on tiän tytär, a mie tiän vävy. No mie kun tiešin asien hyvin, niin mie en virkkan ni mitä, kun käršin, anna täyttäy kaikki temput".

Siitä hyö yön šeutu šyyväh, juuvah, kostitah. Huomenekšella läksi hiän pois, val'l'ašti heposen. Kolme hevoista vielä talon puolešta hänellä annettih ta kolme kuormua hyvyyttä pantih. No kun istuuvuttih, ka heposet nouštih pistyh, ei lähetä. No, mi kumma, kun ei heposet lähetä? Hiän šanou naisella, jotta "vieläkö šiula jäi jauhetta karšinah?"

-Vielä jäi hyvin vähäni.

- No mäne piäššä ne kiven šilmäštä läpi.

Hiän läksi šinne mänömäh. Vanhemmat ei lašeta.

- Sie olet jo tovol'nan šitä työtä ruatan. Kolme vuotta olet kiven puuta pyörittän.

Mäni kuit'enki, kiven kohotti, kuato ne ropehešta kakrat šinne. Šiitä mäni rekeh, piäštih heposet lähtemäh.

No tultih kotih. Otettih ukko ta akka moršienta vaštah. Ei tiijetä, jotta onko še uuši vain vanha, a poika ei šanon šen paremmin, jotta hiän oli uuven vain vanhan tuonun. Siitä piäštih elämäh hyvyä elošta, alko hyvin totella talon väkie, tai ruatau kuin slietuiččou.

79. RUKEHEN TÄHKÄ

Oli ennein leškiakka. Hänellä oli yhekšän vuuven vanha tyttö. Näköy še tyttö unissah, jotta hiän aštuu tietä myöt'e ta löytäy rukehen tähkän. Siitä še tähkä alkoi kašvua käsissä ja kašvo niin paljon, jotta hänellä käsissä oli jo kokonaini lyhe. Vanha ukko tulou vaštah tytöllä, šauvan kera köppäsöy. Ukko šanou tytöllä:

- Täšša on šiun ščastie, tulet hyvin onnellisekši.

Siitä ukko kopahuttau häntä olkapiätä vašše, šiitä tyttö pöläšty ta heräsi.

Tytön kotih tulou rikkahan talon tyttö lapšilikkua ecčimäh. Leškiakan tyttö on oikein viisaš ja hyvin miellyttävä, kaikki luullah häntä kolmentoista-nelläntoista vanhaksi. Rikaš tyttö pyytäy leškiakan tyttyö piiakseh. Niin anto akka tyttäreh, ta tytär läksi lapsilikakši. Tyttö ruatau jo kaksi-kolme vuotta, ja kaikki ruatau hyvin hyväsesti, isäntäväki häneštä oikein tykätäh, pietäh kun mnua tyttyö.

Työnnettih tyttö marjah pyhänäpäivänä. Kävelöy šielä ta šuau kosjah täyven marjua ta lähtöy jälelläh tulomah. Tieltä löytäy hyvin šuuren rukehen tähkän, ta tyttö heti muisti uneh. Tyttö tulou kotih, šanou:

- Marjua šain ta löysin rukehen tähkän.

Puhissetah tähkä isännän kera ta luvetah jyvät. Siinä oli kahekšankymmentä kaksi jyvyä. Isäntä ihmettelöy, jotta ei hiän ole näin hyvyä tähkyä ennein ni nähnyn. Tyttö sitou jyvät ripakkoh ta kyšyy isännältä, jotta hiän antais kevyällä tytöllä muata kylvyä ne jyvät.

Isäntä nakrau horhottau, jotta "vain šen verran kyllä šuat peltuo". Tyttö ehtottau isännällä:

- Još kaheššakymmenešsä vuuvešša tähkäštä tulou niin paljo viljua, jotta voit kylvyä kaikki šiun pellot, niin šilloin ne pellot tulou miun.

Isäntä nakrau ta šanou:

- Još kaheššakymmeneššä vuuvešša ei tule niin paljon jyvie, niin šilloin šiun pitäy sluušie miula kakšikymmentä vuotta ilman palkkua.

Tyttö ehtottau tehä niistä šopimukšen.

Enši vuotena kylvi tyttö ne kahekšankymmentä kakši jyvyä. joka jyväštä kašvo kahekšan, yhekšän olkie, ja joka olešša monta tähkyä. Sykšyllä tyttö pui ne kaikki ja šai melkein täyven šäkin jyvie. Niin tyttö kylvi vuuvešta vuoteh vil'l'ojah, kahekšaššatoista vuuvešša tuli niin paljo viljua, jotta šai kylvyä kaikki isännän pellot. Silloin isäntä joutu pois tilalta muailmalla kalikkaisekši. Tyttö tuli tilukšen isännäkši. Otti šinne muamohki elämäh. Niin eletäh vielä tänä päivänäki, kotva huomenaki.

80. ČUARIN STARINANŠANOJA

Oli ennein čuari. Hänellä joka päivä piti uuši starinanšanoja. Starinansanojan piti aina šanuo šemmosie starinoja, mitä čuari ei ennen ollun kuullun. Još ei tietän uušie starinoja, nin šilloin starinanšanojalta piä leikattih. Joka päivä tuotih aina uušie starinanšanojie, no ei ni ken tietän semmosie starinoja, mitä čuari ei olis kuullun.

Tuas ni ečitäh starinanšanojua, no ni ken ei ruohi lähtie. Täyty yksi pojan pietelsikkä, mi sanou, jotta "mie šc kyllä lähen". Ottau tai mänöy čuarin luo. Čuari i viey stuulan ta sanou:

- Sano, prijaateli, štarinua.

- Poika i alkau sanuu starinua:

Kun miun ukko ta siun ukko yhtehisftä sarajua luajittih, nin orava päivän juokši seinähirttä myöt'en. Oletko kuullun?

En ole kuullun, sanou čuari.

Poika niin ottau ta pois lähiöy. Toisena päivänä tuas poika tulou čuarin luo starinua sanomah. Čuari tuou stuulan ta sanou, jotta ala, prijaateli, tuas sanuo starinua . Poika alkau:

Kun miun tuatto ta šiun tuatio yhtehistä härkyä kašvatettih, nin piäčky päivän sarvijen välie lenti. Oletko kuullun?

- En ole kuullun, - sanou čuari.

Čuari jo alkau tuumaija, jotta vot on pietelsikkä, mahtau keksie.

Čuari keryäy omat virkamieheh ta sanou niillä:

- Nyt hos mitä šanonou poika, nin työ sanokkua, jotta "olemma kuullun".

Kolmantena päivänä, kun poika tulou starinua šanomah, nin čuari tuaš ni kantau stuulan ta šanou:

- Kačo, prijaateli, kun nyt on tultu kuuntelomah kaikki miun virkamiehet, šano nyt hyvä starina.

Poika alkau:

- Siun tuatto kun otti miun tuatolta velkah nelläkymmentä počkua kultua, olettako kuullun?

Herroilla kun oli annettu miäräyš, jotta šanuo: "Olemma kuullun", nin hiän ei auttan muu kuin sanuo: "Olemma kuullun".

- No kun oletta kuullun, nin makšakkua velka, - šanou poika.

Šiit otettih ta kerättih kultua kaikilta virkamiehiltä ta čuarilta. Ei löyvetty kuin yksi počkallini. A poika oli rahvahalta kerännyn nelläkymmentä hevoista ta nelläkymmentä počkua, millä kultua vetyä.

- No kyllä še nyt Čuari heittäy rahvahan tapannan, - piätteli poika.