H.C. ANDERSEN

TUHMAPÄIVÄLLINE UTJAINE

Kiändi S.Kudjakov

Vsesojuznoin Leninskoin 
kommunisticeskoin nuorizon sojuzan 
centraljnoi komitetta

Detskoin literaturan izdateljstva
Mosku 1937 Leningrada




Hyvä oli linnan taguana! Oli kežä. Peldoloissa jo räväšti ruis,
zelenöitti kagra, heinät oldih pandu kegoloih; zelenästä logua myotj
käveli pitkašorka aista i bälätti jegiptjanoin rukah, - täh kieleh hiän
opaštu omaštah muamošta. Peldoloin i login taguana oldih šuvret mecät,
a mecäššä oldih šyvät järvet. Da, hyvä oli linnan taguana!

Ynnäh päiväzeššä magai vanha usuadjba, okružittu šyvillä vezi
konuavoilla; kojin šeinistä i konuavah šuat kažvo lopuha-heinä, da žen
korgehune, što pikkarazet lapšet voidih šeizavduo kaikkeh kažvoh
suamoi šuvremmin lehtilöin alla. Lopuhoin cašcašša oli niin-že tyvni i
diiko, kuin suamoi šagiešša mecäššä, i ka šielä utja i istu pežošša
jäicöillä.  Hiän istu jo ammuin, i tämä hänellä ylen nadoimi.  Ših-že
vielä händä harvah tiijeldih, - toizilla utilla enämmäldi kaikkie
mieldy uiksennella konuavoida myötj, cem istuo lopuhalla keššeššä da
kriäckyö hänenke.

Jällicekši, jäiccäziin ketut razahettih.

- Pip! Pip! - vingahtih šiämeššä. Kaikki jäicöin žoltiškazet
elavvuttih i oijennettih piähyöt.

- Krjak! Krjak! - šano utja. Ujazet kuda-kuingi piäštih jäicöin
kettuloista i ruvettih kacceliecomah ymbäri, kacahelleh zelenäzie
lopuha- lehtilöidä; muamo heilä ei häkyttän, - zelenäne čviettu on
poleznoi šilmillä varoin.

- Ah, min on šuvrehune ilma! - šanottih utjazet.

- Vielä bi! Nyt heilä oli kunne vällembi, cem šilloin, konža hyö
muattih omaššah ketušša.

- Työ että-go vain duvmai, što täššä i ilma kaikki? - šano muamoh.

- Mytyš šielä! Hiän mänöv edäh-edäh, šinne, savun taguah, papin
peldoh, no šielä mie šynnynnäštä šuat en ollun!... Nu midä, kaikin-go
nyt täššä oletta? - I hiän novzi. - Ah, ei, ev kaikki. Suamoi šuvriin
jäiccä vielä on kogonane! Da konža tällä liev loppu! Väliän mie
kavotan kaiken tirpannan.  I tuaš hiän istuoci.

- Nu, kuin aziet? - kyžy vanha utja, kumbane tuli händä tiedelömäh.

- Da ka, yhenke jäicänke nikuin en voi
spruaviecie, - šano nuori utja - nagole vielä ei
halgie. Zato kacahuakko lapšuzih! Ljuvbo kaccuo!

Kaikin kun yksi - istovannoi tuatto. A hiän—že, negodnoi, daže ni yhtä
kerdua ei tiijellyn!

- A nu-ko, ožutua mivla jäiccä, kumbane ei halgie, - šano vanha
utja. - Vieri mivla, tämä on gurun jäiccä! Kerran, ka täh že rukah i
mivn muanitettih.  I mi oli mivla hlopottua näinke guruloinke. Mie
nikuin en voinun muanittua heidä vedeh; jo mie kroäckyin, kriäckyin -
ei tulla, da i kaikki šiinä! Annuakko mie vielä kerdazen kacahan!  Nu,
niin i on! (Gurun! Viškuakko händä pois, da mäne opašša toizie
uiksendelomah!

- En jo, parembi mie vielä issullan täššä kodvazen, šano nuori utja, -
tämän viikkohuon mie issuin, što i vielä voit issuldua.

— Nu, i issu! - šano vanha utja i uidi.

Jällicekši, halgei i šuvri jäiccä.

- Pip! Pip! vingahti tipane i kirboi jäicäštä.

No myttynäne hiän oli šuvri i tuhma! Utja ylci ymbäri hänen kacco.

- Ylen šuvri! - šano hiän. - I sovsem ei pohodi toizih! Ei-go jo vain
i toveštah ole gurun tipane?


Nu, da veješšä že hiän mivla oleldav, hotj bi mivla i vägeh liennöv
händä šinne tövkätä!

Toissa piänä šeizo ylen hyvä šiä, ägieldi paisto päiväne zelenäzie
lopuha-heinie. Utja kaikenke omanke perehenke otpruavieci konuavan
luoh: Bultih!—i hiän ocuttieci veješšä.

- Krjak! Krjak! - Kucaldi hiän, i utjazet kaikin toine toizella
jällesti tože buljškahettih vedeh.

Enžistä hyö ynnäh peityttih vejen alla, a šiidä nirnittih vejen piällä
i lähtei hyviin uimah edizeh.  Luapazet heilä niin i ruattih. Daže
tuhmiin, har- mua utjane ei jiänyn toizista.

- Myttynäne hiän on gurun tipane? - šano utja. Ka hiän kuin hyviin
häimyttäv luapazilla! I kuin kohaldi pyzyv!

Ei, tämä on sobstvennoi mivn poiga. Da kun hyväzešti häneh kacahtua,
nin hiän vovsjo evle i tuhma. Nu, ruttoh, ruttoh, mivla jällesti! Mie
tiät Seicas šuatan obšcestvah, - myö lähemmä linduloin tanhuolla. Vain
olgua mivn lähembiänä štobi ei Vain ken teidä tallais, da
vardeiliecekkua kaziloista!

Väliän hyö doijittih i linduloin tanhuolla. Oi tuattozet! Mytyš täššä
oli šumu! Kakši perehtä torattih yheštä ugrinan piähyöštä šyötj,
kumbane jällicekši dostuanieci kazilla.

- Niin—ka nagole on valgiella ilmalla! - šano utja i liznildi kielellä
njokkua, - hiän i iceh ei ois pois otella ugrinan piähyttä. - Nu, nu,
hämmendäkkiä luapazilla! - šano hiän utjazilla. - Kräknikkiä i
kumarduacekkua ka tualla vanhalla utjalla!  Hiän tiälä on kaikkie
znatnoimbi. Hiän on ispanskoida porodua i žentän hiän on žen
lihavahune.  Niättä hänen luapalla on ruškiene tarikkane? Min
šomahune! Tämä on visšoi otlicja, kummastja voiccov šuaha utja. Tämä
znuacciv, što händä ei tahota kavottua, - tädä tarikastja myötj sriädu
i rahvaš i žiivatat hänen tunnuššetah. Nu, ruttoh! Da elgiä pidäkkiä
luapazie tukušša! Hyviin vospitaidu utjazella pidäv kiännellä luapazie
ulgopuolella, kuin tuatto i muamo. Ka näin! Kaccokkua! Nyt painakkua
piähyöt i šanokkua: krjak!

- Hyö niin i luajittih. No toizet utjat kacahettih heih i kuvlovaldi
ruvettih pagizomah:

- Nu, ka, vielä ynnäh oruava! Kakun heittä vähä meidä oli! A yksi-že -
min tuhmapäivälline!  Händä jo myö nikuin emmä voi tirpua!

I šiinä že yksi utja lennäldi i njokkai händä kaglah.

- Jättäkkiä händä! - šano muamo-utja. - Vet hiän teilä nimidä ei
luadin!

- Hotj i niin, no hiän on šuvri i inoi! - šihissen šano pattie utja.

- Hänellä i pidäv paremmiin annaldua.

- Hyvät šivla lapšuzet! - šano ruškienke tarikkazenke luapalla vanha
utja. Krome yhtä, kaikki ollah ylen šomat... Vain tämä ei anduacen!
Hyvä bi ois händä peredielaija!

- Tädä nikuin ei voi, tiän miilosti! - Vaštai muamo-utja. - Hiän ev
šoma, no hänellä on hyvä taba. A uiksendelov hiän ei pahemmiin, voicen
daže šanuo, paremmiin toizie. Mie duvmaicen, ielleh hiän
rovnjaicciecov i liev pienembäne. Hiän liijakši viikon veny jäicäššä,
i žentän hiän ei udacnoi viidin. I hiän šyvhytäldi häneldä šellästä i
šilitäldi šulgazie. - Krome šidä, hiän on selezeni (kukko-utja), a
selezenillä ei ših rukah i pie šomuš. Mie duvmaicen, što hiän kažvav
vägöväkši i avuav icciellä dorogan.

- Ostatkat utjazet ollah ylen, ylen šomat, - šano vanha utja. Nu,
olgua kuin koissa, a kun lövdännettä ugrinan piähyön, voicetta hänen
mivla tuvva. Ka utjazet i ruvettih vedämäh icciedä kuin koissa. Vain
ravkkua utjastja,kumbane viidi myöhemmä toizie i oli žen muone tuhma,
što kaikinšubi händä zadevaidih. Händä njokittih, tövkittih i
riäzitettih ei vain utjat, no äššen i kanat.

- Liijakši šuvri! - paistih hyö. A indelskoi kukko, kumbane šyndy
šporinke jalloissa i žentän voobražaicci icciedä čuariksi, pullistu i,
ka kuin korabli kaikilla parusoilla, lennäldi kohti utjazen luoh,
kacahaldi häneh i šiändyön rubei bälättämäh grebeška hänellä niin i
tävdy verellä, ruškoi kuin kumakka. Ravkka utjane prosto ei tiedän,
midä hänellä ruadua, kunne männä. I pidi že hänellä šyndyö tämän
muozena tuhmana, što kaikki linduloin tanhuo nagratteliecetah hänen
piällä.

Näin proidi päivä, a šidä lieni vielä pahembi.  Kaikin ajeldih
ravkastja utjastja, äššen omat vellet i cikot paistih hänellä: "Hosj
bi kazi šivn veis, tirpamatoin tuhmatukku!" - a muamoh liziäldi: "Mivn
šilmät šivh ei kacottais!" Utjat šiplittih händä, kanat njokittih, a
tyttö, kumbane kando linduloilla ruogua tövkkiäldi händä jallalla.

Jälgiperäh, utjane ei keštän, hyppiäldi tanhuošta poikki i aijašta
piälicci! Pikkarazet linduzet pölläštyön hyrähettih tuhjoloista.

"Hyö milma pölläššyttih, - tämän mie olen tuhmahune!" duvmaiceldi
utjane i umbišilmiin läksi ielleh, kuni ei ocuttiecen šuošša, missä
elettih šorzat. Tiälä hiän veny kaiken yön. Hiän vaibu i hänellä oli
ylen igävä. 

Huomnekšella šoržat novštih pežoloista i dogadittih uvven tovarissan.

- Tämä mi linduloin? - kyzyttih hyö. Utjane pyöri, i kumardelieci
kaikkih randoih, kuin mahto,

- Nu i tuhmapäivälline ze šie olet! - šanottih
šorzat. Muiten meilä täh näh azieda ev, vain elä
duvmai, pozaluisto, meinke omutta vediä.

Ravkkane! Missä jo hänellä oli duvmaija täh näh! Vain bi annettais
hänellä issuldua tiälä kamišoilla keššeššä da juoldua šuo vejyttä.

Näin hiän istu šuošša kakši päiviä. Kolmandena piänä lennällettih
šinne kakši kukko-digostja. Hyö ei ammuin vašta jäicöistä viijitty i
žentän ylen vaznicaidih.

- Kuvlie, prijuatelja! - šanottih hyö. - Šie olet tämän muone uroda,
što tožieh, miellyt meilä!  Tahot kävellä meinke i olla vällällizenä
linduna?  Täššä läcykkyzenä on toine šuo, šielä eletäh armahazet
digozet—barišnjazet. Hyö mahetah paissa: "rap, rap!" šie olet tämän
muone uroda, što - midä hyviä - rubiet heilä ylen mieldymäh!

- Pif! Pif!- kerdah kuvluldi šuon piällä, i molen kukko-digot
langettih kamišoih kuoliet; vezi kruasieči hiän verellä. Pif! Paf!
-tuaš kuvluldi, i kamišoista novzi ynnäh stuaja argua diguo. Läksi
ammukšendelenda. Ohotnikat okružittih šuon kaik- kielda päin;
kuda-kumbazet istuocettih daže ripahtannuzilla šuon piällä puvloin
okšilla. Golubane šavu pilvilöinä kiäri puvloida i heittiäci vejen
piällä.  Ohotničkoit koirat hypeldih šuoda myötj: - šljop!  šljop!
Kamiša i šaraheinä lekuttih yheštä rannašta toizeh. Ravkkane utjane
oli ni uvži ni kypši struastista. Hiän vain tahto peittiä piädä
šiibyön alla, kun kerdah hänellä ieššä ocuttieci oijennetuonke
kielenke i räiskyjinke patteinke šilminke ohotniškoi koira. Hiän šydäi
utjazen luoh oman šuvn, irvisti terävät hambahat i - šljop, šljop
-läksi hyppiämäh ielleh päin.

"Ei košken, - duvmaiceldo utjane i hengäštiäci. - Nägyv tožieh, 
mie olen žen tuhmahune, što koiralla on guadko milma šyvvä!"

I hiän peittiäci kamišoih; hänen piän piällä šidä i
ruado viheldeli drobu, kuvluttih ammukšendelennat.

- Ammunda utihni vain ildapuoleh, no utjane viikon varaji liikahtua
šijalda. Proidi moni cuasuo.  Jälgiperäh, hiän rohkeni novšša,
vardeiliecien kaca- haldi ymbäri iccieštä i läksi hyppiämäh ielleh
päit peldoloida i logie myötj. Tuvli oli žen vägövähyne, što utjane
vain—vain voicci eisteliecie.

Yöh päit hiän tuli kevhän pertizen luoh. Pertine ših šuat happani, što
valmis oli langeta, da ei tiedän kumbazella kylgie, vain žentän i
šeizo.  Tuvli niin i fataicci utjastja, kumbazella pidi upiraicciecie
hännällä muah.

Ožakši, hiän dogadi, što pertizen ovi kocahti yheldä petläldä i niin
kossalleh rippuv, što välläldi voiccov šlibahtua täštä ravošta
pertizeh. Niin hiän i luadi.

- Pertizeššä eli vanha akka omanke kazinke i kananke. Kazie hiän
nimitti "Poigazekši", kumbane mahto lymmytellä šelgiä, röhissä i äššen
kybenie laškie, no täh varoin pidi šilähyttiä villalla vaštah. Kanalla
oldih pikkarazet, lycykkäzet kopcazet, i žentän hänen vain i
nimitettih "lyhytkopcazekši"; hiän radeniešti muni jäicciä, i akkane
šuacci händä, kuin tytärdä.

Huomnekšella kekšittih vierahan utjazen; kazi rubei röhäjämäh, a kana
kloikottamah.

- Mi šielä? - kyžy akkane, kacahaldi ymbäri i kekši utjazen, no
šogehuš päivissä priimi hänen lihavakši utjakši, kumbane uidi keštä
nibuitj toizešta talošta.

- Ka tämä nin nahodka! - šano akkane. - Nyt mivla lienöv utjan jäicciä, 
kun vain tämä ei olle kukko-utja. Nu, da dogadimma, ispitaicemma!

I utjazen otettih ispitaindah varoin. Ka jo proidi kolme nedelie, a
jäicciä nagole evle.  Nastojašcoina izändänä kojissa oli kazi, a
emändänä kana, i molen nagole paistih: "Myö i kaikki ilma!" Hyö
icciedä lugiettih puolena ilmana, da vielä parembana puoliskona.
Utjazella kažieci, što täh näh voit olla i toista mieldä. No kana tädä
ei dopuskainun.

- Mahat-go šie jäicciä munie? Kyžy hiän utjazelda.

- En!

- Nu nin i pie kieldä šivokšissa!

A kazi kyžy:

- Šie mahat šelgiä lymmytellä, kybenie laškie i röhissä?

- En!

- Nu nin elä i šydelieci omaške mielenke, konža hajukkahat rahvaš
paissah!

I utjane istu uglašša, hyörälleh.  Kerdah hänellä juohtu mieleh
sviežoi vozduha, juohuttuaci päiväne, i hänellä ylen rubei himottamah
uiksennella. Hänellä ei šuan tirpua I šano täh näh kanalla.

- Da midä šivnke? - kyžy hiän. - Et nimidä rua,
ka šivla i tulov piäh kaiken muone tyhjä mieh!
Muniekko jäicciä ili röhize, - hovkuš že i proidiv!

- Ah, min on hyvyne uiksennella! - šano utjane. Tämän muone on
udovoljstvii piälualleh nirjaija šyväh.

- Ka nin udovoljstvii, - šano kana. - Šie ynnäh hajulda sbeiccieciit!
Kyžy kazilda, - hiän on kaikkie hajukkahiin, kedä mie tiijän,
mieldyöcöv-go hänellä uiksennella i nirkaija. Iccieh näh mie en jo i
pagize!  Kyžy, jällicekši, miän hyvälissolda—akkazelda, händä
hajukkahembua nikedä ilmalla ei ole! Hiän šivla šanov, šuaccov-go hiän
piälualleh nirkaija suamoi šyväh.

- Työ milma että malta! - šano utjane.

- Kun jo myö emmä malta, nin ken šilma i maltannov! Midä, šie tahot
olla hajukkahembana kazie i hyvälistuo-buabuo, kun jo ei paissa mivh
näh? Elä hovkice, ša šano passibo kaikešta, midä luajittsh šivla
varoin! Sivn prijutittih armaššettih, šie popadiit tämän muozeh
obšcestvah, kumbazešša voicet kuda—mih opaštuo. No šie olet tyhjä
piälakka i paissa šivnke ev min tuacci. Jo vieri mivla! Mie tahon
šivla hyvyttä, zentän i havkun šilmaš näin nagole tiijuštuacetah
tozinazet prijuateljat!  Staraice munie jäicciä einin opaššu
röhäjämäh, da laškomah kybenie!

- Mie duvmaicen, parembi mivla uidie tiäldäf kunne šilmät kacotah! -
šano utjane.

- Nu, i mäne omahaže! - vaštai kana. I utjane uidi. Hiän uiksendeli i
nirkaicci piälualleh, no kaikin tuaš iellizelläh nagratteliecettih
hänen piällä i preziraidih händä tuhmuošta šyötj.

Tuli šygyzy; puvloissa lehet kellissyttih i harmettih; tuvli fataicci
heidä i pyöritti vozduhua myötj. Lieni ylen vilu. Jygiet tuvcat
pirotettih mualla to raista, to lunda, a aijalla istu broni i vilušta
kaikkeh kidah bruakki. Brr! kylmähät yhenke mielenke täh viluh näh!
Paha olieci ravkalla utjazella.

Kerran ildapuoleh, konža taivahašša vielä oli päiväne, mecän taguada
novzi ynnäh stuaja šuvrda, inoida linduo. Tämän šomehuzie linduloida
utjane nikonža vielä ei nähnyn, - kaikin oldih, kun lumi valgiet,
pitinke leppeinke kagloinke. Nämä oldih lebedit. Inoildi ravissen, hyö
mahnittih hyvillä, šuvrilla šiibilöillä i lähtei viluloista logista
lämbimih randoih, sinizen meren taguah. Hyö novštih yläh-yläh, a
ravkkazen utjazen fatti maltamatoin trevoga. Hiän rubei pyörimäh
veješšä, kuin pyörikkäne, oijendi kaglan i niin—že ravahti, da žen
kuvlovahuoldi i inoildi, što ice pölläšty. Ah, hiän ei voinun ottua
šilmie näistä šomista, ožakkahista linduloista, a konža hyö ynnäh
peityttih nägövildä, hiän nirni suamoi pohjah, uicci järelläh päit i
viikon ei voinnun maltevduo. Utjane ei tiedän, kuin kucutah näidä
linduloida. Ei tiedän kunne hyö lennetäh, no hiän rubei šuaccomah
heidä, kuin täh šuat ei šuannun nikedä ilmalla. Hiän šomuolla hiän ei
zaviiduinun, hänellä i piäh ei tullun, što hiän voiccov olla tämän-že
šomahuona, kuin hyö. Hiän ois bi ruadi, vain hotj utjat iccieštä ei
tövkittäis händä. Ravkkane tuhmapäiväine utjane!

Tuli vilu, pattoe talvi. Utjazella pidi lebävöttä uiksennella veješšä,
štobi hänellä ei andua ynnäh jiädyö, no jogo yön jälgeh jiädymättömät
paikat, missä hiän uiksendeli, liettih pienemmät i pienemmät.  Kylmäi
ših rukah, što äššen jiä halgieli. Utjane vaibumatta ruado luapazilla,
no jälgiperäh sovsem kavotti kaiken viän, oijenduaci i kylmähti jiäh.

Aivoin huomnekšella aštu šiiricci krestjuanina.  Hiän dogadi jiäh
kylmähtännyön utjazen, omalla puvhizella bašmakalla murendi jiän, otti
puoliteh kuolluon linnun i šuatto kodih naizella. Utjane lämbieci.

Lapšet viidumaidih kizualdua hänenke, a hänellä pokažieci, što hyö
tahotah obiidie händä.  Hiän pyörähti pölläššynnäštä i popadi kohti
maijonke doiniekkah. Maido pläiskähti. Emändä ravahti i rubei käzillä
häimyttämäh, a utjane läksi hyppelömäh pertie myötj, popadi
voi-puccizeh, a šieldä javho-dupljankazeh. O, muamozeni, mih rubei
hiän pohodimah!

Naine hiili-šipcoinke tavotteli händä, lapšet hypeldih, šorrellen
toine toista, horhotettih i vinguttih.  Hyvä, što ovi oli kahalleh, -
utjane kocahaldi, luottuaci tuhjoloih, kohti sviežoilla - vašta
langennuolla lumella, i pocti mielenmaltietta viikon, viikon veny
šielä. Oliis liijakši igävä šanella kaikkih utjazen kummih i ei ožih
näh tänä pattiena talvena.

Konža päiväne tuaš rubei palavoittamah muada, hiän veny šuošša,
kamišoissa. Ruvettih šoittelemah kivruzet. Tuli keviä.

Utjane mahnildi šiibilöillä i läksi lendoh. Hänen šiivet oldih äijiä
lujemmat iellistä, hyö humahettih i boiko otettih ielleh. Ei kerrin
hiän maltevduo, kun jo ocuttieci šuvrešša savušša. Juablokkapuvt
šeizottih ynnäh kattuacennuot kukilla; dušistoi sireni paineli omie
pitkie zelenäzie okšie kizoran konuavan piällä. Ah, min hyvähyne oli
täššä, kuin tuli keviän duvhulla!

I kerdah trosnikka cašcašta uicellettih kolme valgieda inoida
diguo. Hyö niin kebieldi i plavno uidih, ka kun libistih vettä
myötj. Utjane tunnušti nämä kavnehet linnut, i hänen fatti mytyš ollov
maltamatoin tuška igävä.

— Lennän mie nain velicavoiloin linduloin luoh.

Hyö naverno šurmah šuat mivn njokitah šiidä šyötj, što mie olen tämän
tuhmapäivälline, roh- kuaciin lähetä hiän luoh. Nu, i ana njokitah!
Parembi kuolla hiän perrannoista, cem tirpua utiihi kanoin šiplindiä,
linduloin kaccojan potiindua, da talvella viluo i nälgiä tirpua!

I hiän buljškahtb vedeh i läksi uimah kavnehilla digoloilla vaštah,
kumbazet kekšittih hänen, mahnittih šiibilöillä i niin-že lähtei uimah
hänen luoh.

- Tappakkua milma! - šan0 ravkkane utjane i paino piän, vuottuan
šurmua. No midä že hiän dogadi šelgieššä, kun zirkalo, veješšä? Hiän
dogadi veješšä oman kuvahazen, no nyt hiän ei ollun muššappa-harmuana,
tuhmapäivällizenä utjazena, - a valgiena lebedinä!

No kumma ocuttiecie ilmalla utiin pežošša, jesli viijit digon
jäicäštä.

Nyt utjane daže oli ruadi, što iznessi tämän verran kummua i
gorjua. Hiän ylen äijän tirpi i žentän paremmiin voicci hinnottua omua
ožua i kaikkie hyvyzie, kumbane nyt händä okružaicci. A šuvret digot
uiksenneldih ymbäri häneštä i omilla njokilla šiliteldih händä.

Täliä ajgua hypähällettih saduh pikkarazet lapšet.  Hyö ruvettih
luokšimah digoloilla leibä-muruzie i jyviä, a suamoi pieniin heistä
ravahti:

- Uvži tuli! Uvži tuli!

I toizet kaikin ruvettih ravizomah:

- Ivži! Uvži!

Lapšet cilkutettih käzillä i ihaššunnašta karrattih.  Šiidä hyö
hypyllä lähtei kuccumah tuattuo i muamuo, i tuaš ruvettih luokšimah
vedeh leibämuruo i pirožnoida. I vanhemmat i lapšet paistih:

- Vašta tullun digo kaikkie paraš!

Hiän žen on šomahune i nuori.

I vanhat digot painettih hänellä ieššä piät.

A hiän ynnäh smuttieci i peitti oman piän šiiven alla, ice ei tiijä
mih varoin. Hiän muissutteli šidä aigua, konža kaikin
nagratteliecettih hänen piällä i ajettih händä pois. A nyt kaikin
paissah,.  što hiän on kaikkie šomiin kavnehiin digoloin
keššeššä. Sireni paineli hänen luoh vedeh omie dušistoiloida okšie, a
päiväne paisto niin lämbimäšti, niin hyviin... I ka, šiivet hänen
humahettih,

Stroinoi kagla oigeni, a ryndähistä riftuaci ihaššunda ravu:

- En mie i duvmainun tämän muozeh ozah näh, konža mie vielä oliin
pahapäivällizenä utjazena.


NUORIMMILLA ŠKOLJNIKOILLA VAROIN

Pedaktor E. Dudkina
Teh. red. Kim Don-čun
Korrekktor S. Kudjakov

Tiraž 1000

"Poligraf-kniga"
Moskva, Šljuzovaja nab., 10