Mis algoi kirjutandu

Zinaida Dubinina

Ristikanzan elaigu olis äijiä tühjembi, gu ei olis meil niidü iloloi da muokkii, kudamii tuvvah meile toizet rahvas. Oli ühtü dai tostu nämien vuozien aigua, no suomelazii minä mustelen vai hüväl, mustelen gu omahizii. Hüö kebjendettih minun ruavon, tuodih äijän hüviä huogavundukodvastu, minä sain nähtä da kuulta heijän kul'tuurua dai rubein suvaiččemah sidä. Üksi heis on Hilkka Kajarto. Häi pani minuu kirjuttamah nämii mustelendoi. Müö hänenke vastavummo puaksuh, konzu minä olen Suomes, hos häi eläü Loimaal, a minä ruavoin Tamperen linnas. Kävüi häi kerran Kotkatjärvelegi. Meijän endine ruado, paginat, ühtehizet mielet, runoloin kirjutandu ülen äijäl lähendetäh meidü. Häi sežo oli opastajannu, kirjutti lapsile opastundukniigoi, nügöigi kirjuttau runoloi, sanelendoi Loimaan lehtih. Hänes rodih karjalazuon kannattai, minun ruadodovariššu täs karjalan kielen nostanduruavos. Häi jo äijän kirjutti minun ruavos Suomen lehtih, a nügöi tahtos kirjuttua vie enämbän - sikse küzüi minuu kirjuttua hänele minun ruavos.

Ei kaikil suomelazil ole oigieloi tiedoloi meijänpuolizen Karjalan karjalazis. Erähät smietitäh - karjalazii tiä jo ei ole, toizet duumaijah - ei pie karjalan kieldü, gu on suomen kieli. Muga meile kentahto saneli, a toven omas ičes voimmo sanuo vai müö, tägäläzet karjalazet. Hilkas rodih karjalazuon ülen palavu puolistai. Häi kirjuttau, sellittäü, eččiü uuzii karjalazuon kannattajii. Se on suuri ruado.

Suomelazet voijah olla ülbiet sil, kui äijäl hüö avvutettih karjalazile suaja Biblii omal kielel. A minun mielet ainos kiänütäh Karjalahpäi. Eigo olis hüvä karjalazilegi tiediä, kui meni Biblien kiänändüruado, kui suadih hüö Biblien omal kielel.

Tiettäväine, Suomen puolel oli ruattu ülen suuri ruado, gu suaja nämä Biblien tekstat sanomah juuri se, midä sanoi niilöin algukirjuttai. A se pidi eččie da lugie äijis kohtis da monil kielil. Ei suannuh hüllätä, jättiä bokkah niühtü sanastu. Biblien joga sana on hinnatoi. Se on muga. Täs Biblies ei kai tekstat ole minun kiätüt, on vuitti muijien kiättüü. Minä omat kiännökset kai luajin Kotkatjärvel. Minus ümbäri oli oma mua, oma hieru, karjalazet rahvas, minä kiändäjes duumaičin heis, ečin heis abuu, konzu oli jügei.

Üksi lopeh, sijah tulou mitahto toine. Loppih meijän Biblien Uvven sanan kiänänduruado. Mittuine rodieu sen elaigu? Midä andau se minun karjalazele rahvahale? Nämmä mielet puaksuh püöritäh minul piäs. Enämbäl net tullah üölöil, konzu ei ole undu. Mustelen tämän ruavon alguu. Kui se rodih, mikse minä rubein sidä ruadamah? Sidä nügöi erähät muutgi tiijustellah: mikse minä, a ei toine. Olihäi hierulois dai linnois muudugi karjalan kielen tiedäjiä opastajua. En rubie heittelemähes ihan tiedämättömäkse da tundemattomakse, silloi minuu jo tiettih vähäzel Karjalas.

Se oli vuozi 1989, konzu Petroskoil piettih karjalazien ezmäine konferensii. Se oli karjalazien liikkehen algu, liikkehen karjalan kielen puoles. Mustan sen hüvin. Sie oli pagizijua karjalan kielen puoles dai vastah. A enne sidä meil Kotkatjärves oli kerähmö. Kerävüi meidü ei ülen suuri joukko opastajua. Müö kučuimmo rahvastu paginale, pidäügo meile karjalan kieli, pidäügo sidä opastua školas. Enne sidä meijän školas opastettih vähäine suomen kieldü. Se oli moine vai urokal kuultu kieli, muijal sil ei paistu. Vahnembat karjalazis perehis vie paistih karjalakse. Ven'an kieli voitti kaikes dai jo rubei nägümäh karjalan kielen agju. Tämä vähäine suomen kielen opastandu ei avvutannuh, ei andanuh nimidä, no ei ni ottanuh nimidä, oli školas buitogu vähäine rahvahallistu duuhuu. Erähät vahnembat opastajat uskottih, buito karjalan kieli voibi eliä tiä suomen kielen vuoh. Hüö musteltih sidä aigua, konzu školas meil opastettih suomen kielel, a kois rahvas paistih karjalakse. Oli muga kodvazen. No karjalan kieli nikonzu ei elänüh nikenen vuoh, se oli oman ičen vuoh, oman muan da rahvahan vuoh. A suomen kielel sai opastua silloi meijän lapsii sikse, gu hüö paistih karjalakse. Suomen kieli tiä eli karjalan kielen vuoh. A midä rodieu, gu hävinnöü karjalan kieli? Rodieu vai ven'a.

Täs kieliküzümükses meijän rahvastu on sevoiteltu da muaniteltu ülen äijäl, ga tulouhäi konzutahto ellendüs, rahvas ei unohta nimidä.

Tämän karjalan kielen küzümüksen otettih ezih ezmäzikse meijän opastunnuot, kuduat ruattih kielen da literatuuran instituutas. Heih ühtüimmö müö, karjalankielizet opastajat. Täh azetuin, en tiijä, kui kirjuttua sit aijas. Ei himoittas mustella sidä vihua, kudai nouzi silloi meidü vastah: kui meile silmih sanottih: Tüö oletto ven'an kieldü vastah, oletto natsionalistat (tämä sana ainos oli paha meijän muas). Meil pidi löüdiä ičes rohkevuttu, gu nosta da sanuo rahvasjoukon ies: ''Minä olen karjalaine, minä tahton iellehgi olla karjalazennu''. Kaikis kibiembi oli, gu erähät karjalazetgi oldih karjalan kieldü vastah. Sai ellendiä heidü, jogahine tahtou eliä hüvin, tahtou olla hüvännü toizien silmis, a karjalan kieldü da mieldü tiä nikonzu ei piettü hüvännü. Se üksi, a toine viga oli vie suurembi: ei olluh uskuo omah kieleh. A meil muga himoitti uskuo. Kui eliä uskottah? Usko on gu valgei iespäi, kudai kuččuu.

Karjalan kieli, meijän, elintavat, meijän histourii - se vois ühtüttiä meijän rahvahan, se ei andas hüllätä omua muadu, se opastas meijän lapsii suvaiččemah da äbäzöiččemäh sidä. Sen ezmäzen Kotkatjärven karjalazien kerähmön valmistimmo müö kolmei, kolme opastajua: Pudikova Anna Petrovna , Pelešenko Marija Pavlovna da minä, tämän kirjuttai. Rahvastu tuli hüvin, tuldih meijän vastustajatgi, školan toizet opastajat.

Kerähmö oli hierun kluubas. Zualas on kaksi puoldu, keskel kävelüskohtu, Mustan hüvin, kui ühtele puolele istuttihes meijän kannattajat, toizele - vastustajat. Veimmö kerähmüö müö Marija Pavlovnanke. Oli meil stola laval da mikrofon. Meijän kerähmöh ei tulluh niken hierun herrois, ni voulostin, ni školan johtai. Toven sanuo voulostin johtai tuletteli kieldämäh meidü, ga müö sanoimmo hänele: ''Müöhäi sovimmo teijänke täs kerähmös dai teidü kučuimmo. Tüö kuitahto, a müö nügöi kerähmön piemmö, gu rahvas kerävüttih''. Kerähmön allus müö ozutimmo konsertan. Enzi kerdua pajatti meijän karjalankieline opastajien pajojoukko. Müö pajatimmo karjalazii pajoloi. Tiettäväine, müö hüvin valmistuimmo täh ildah. Pajo avvuttau pahasgi kohtas. Müö näimmö, kui liikututtih rahvas. Vahnembil silmis oldih küünälet. No erähät meijän vastustajis nikui ei voidu ellendiä, mikse meile pidäü karjalan kieli. Sen ellendämiieh vikse pidäü enämbi aigua, paginua da pajuo.

Minuu müö tämä oli hüvä pagin karjalan kieles, pagizi ken tahtoi, enimät paginat oldih karjalan kielen puoles. Se nostatti meijän mieldü, andoi vägie ruadua ielleh kielen hüväkse. Täs kerähmös minuu vallittih edustamah Kotkatjärven karjalazii Petroskois pietüs Karjalan tazavallan kerähmös. Minä arbain, täs konferensies rodieu tozi pagin karjalan kieles, ruvetah pagizemah opastunnuot (meijän ozakse mostu vie oli). Tiettäväine, rodieu vastustajuagi. Minul muga himoitti kui tahto avvuttua, panna omat väit karjalan kielen puoles, a vie himoitti ozuttua se, gu elos on vie karjalaine rahvas, müö elämmö ielleh tuattoloin mual, müö pagizemmo muaman kielel. Konferensiedu vaste minä en voinnuh muata üöl, duumaičin, midä voizin sie sanuo. Kirjoitin oman enzimäzen runon karjalan kielel. Sen minä luvin tossupiän konferensies. Se oli runo ''Kaivoine''. Ni smiettie en voinnuh, kui hüvin otettih vastah tämä minun runo. Se hüvin pädi sih kiistah, ongo olemas karjalan rahvas da karjalan kieli. Johäi Suomesgi oli moine mieli, buito karjalan kieldü ei ole jo ni olemas. A täs tuli hierulaine ristikanzu da kai oppiu runuo luadie karjalan kielel. Se oli üksi kohtu, kuduadu voibi mustella hüväl.

A pahua oli enämbi. Minä vie en sanonuh, kui minä ezmäzikse školas rubein opastamah karjalan kieldü. Oh, mittumua pitkiä paginua oli minul školan ven'alazen johtajanke. Hänel oli midä sanuo minule; ''Teil ei ole nimidä, ni ühtü kniigastu. A suomen kielel on kniigat, on opastajua''. Müö, vahnembat opastajat, kuduat tiezimmö suomen dai karjalan kielen, ellendimmö tämän kaiken, opiimmo sellittiä rahvahale, ga ei kaikin uskottu meidü, erähät kai viäritettih meidü sit, gu müö emmo andanuh lapsile paista omal kielel enne ven'alazes školas, a nügöi teile pidäü karjalan kieli. Mugagi oli, pidäü sanuo kohti. Toven ečindüdorogat täs elaijas ollah ülen mutkikkahat. Toinah sit ongi tämän elaijan tarkoitus. Sih pidäis lapsiigi opastua. Ozakse meijängi karjalazein keskes on nügöi mostu nuordu, kuduat ellendetäh: Täs elaijas ilmai da ruavottah ei tule nimidä, meil ičel pidäü luadie oman rahvahan elaigu.

Moine se oli ellendämättömüön aigu. Tühjü dielo oli sanuo silloi ven'alazele: müö tahtommo omua kieldü, tahtommo olla karjalazinnu. Ven'alazet kerras suututtih: tüö oletto ven'an kieldü vastah, meidü vastah, valdua vastah. A meil se ei olluh ni mieles. Abei oli tiettäväine, gu pidäü tirpua oman kielentäh, ga eihäi niken kieldiä meidü uskomas hüväh.

*****

A nügöi, ongo kebjiembi? Ei äijiä. Tühjät paginat karjalan kieles školas dai muijal, a ken rubieu tovel pagizemah sit, mittumas havvas on karjalan kieli, sidä buitogu ni kuulta ei, ihan gu pagizišäi tundemattomal kielel. Zhiäli on Jukka Akimovua. Häi pagizou ihan tottu, no sanat hänen mennäh läbi korvis. Mugai minä, Opin kirjuttua, en kielastele, en eči ičele kunnivuo, no ken kuulou? Meile karjalazile Karjalas on jätettü muga vähä sijua. Meil on vai pieni Oma Mua -lehtüt? Carelia-lehtesgi, kudai kandau meijän nimie, meidü ei mielihüväl paineta. Muga, sluavakse toiči painetah mitahto runoine da sitgi ei kačota, mittuine se on, a kačotah kenen nimi on sen al. Ga ongo sie, libo Kipinä-lehtes hos karjalankielizien tekstoin lugii? Muga lugemattah lükätäh iäre. Ülen vähä on meil omankielistü ristikanzua sie ülembä, eigo ofotal laskieta meidü sinne.

Müö juuri Biblien mugah olemmo nügöi net külväjät, kuduat külvettih ohtoikkoh. Muu heinü täppiäü kai meijän kirjutukset. Iče näittö, karjalan kielen elos ei äijäl muuttunuh nämien 1O-12 vuvven aigua, kui olimmo, mugai olemmo vägevän kannan al.

No meile nämä vuvvet ei mendü tühjäh. Müö ruavoimmo, hos kui oli jügei. Midä sai, sidä ruavoimmo oman kielen hüväkse. Pajattamašäi niken ei voi kieldiä da müö pajatimmo, ečimmö kai vahnat karjalazet pajot, luajimmo uuttu, minä kiänän niidü ven'an da suomen kieles. Sih aigah rubeimmo luadimah karjalan pajoloi, net on parahat.'' A üksi brihaččuine tuli muamanke Ven'alpäi, ei tiedänüh ni sanua karjalakse, hos muamo oli karjalaine. Buabogi hierus oli karjalaine. Brihačču muga terväh opastui karjalan kielen. Konzu küzüimmö muamalleh, kui häi nenga terväh opastui karjalan kielen, muamo vastai: ''A se zavodihes sit pajos Oma randu. Häi kuuli, kui pajatetah lapset da muga mieldüi sih pajoh, ainos ičekseh pajatti, vai ''randah juostah aldozet'' sanoin sijah häi pajatti: ''randah juostah halgozet''. Se nagratti muamua da buabua, hüö ruvettih sellittämäh hänele sen pajon sanoi. Nügöi se brihačču on suuri, suvaiččou karjalan kieldü, jo ičegi oppiu kirjuttua runuo. Tiettäväine, enimäl täs avvutti se, gu lapsen juuret otdih karjalazes hierus, kudai vie pagizi omal kielel. Se on kaikis suurin vaikuttai, äijät sen vuoh kiännüttih järilleh omah kieleh. Kaikis suurin pahus, kudai oli luajittu meijän kielele - se oli hieruloin hävitändü. Mikse se oli luajittu? Kerras ni ellendiä emmo voinnuh, a nügöi ellendimmo, ga jo müöhä on. Se pidi herroile, gu ottua mečät hierulois ümbäri. Nügöi Uut'arvesgi järven tagan ei seizo seinännü meččü, harvazet puut rannal gu verkoine, piästetäh läbi päivänvalgien. Järvet ruvettih kuivamah, suot sežo. Ižändättäh kai muuttuu pahahpäi. Ižändännü mual pidäü olla niil, ket eletäh sil mual.

Nengoine oli aigu. Äijil silloi oli mieles se karjalan kielen oza, se pahus, kudai oli sille luajittu da kenen se oli viärüs. Viäritimmö müö iččiegi, hos emmo ni voi nügöi ičele sanuo, kui müö voinnuzimmo silloi kiändiä sen valdivon mašinan, kudai otti ruavokse hävittiä kai pienembät kielet. Konzu moine poliitiekku algoi, meidü vie ei olluh libo olimmo pienet. Ga sit oldihgi viärät meijän ezituatat da vahnembat? Paha ruado on eččie viärüniekkoi. Tiijämmö hüvin, oli silloigi mostu karjalastu, kuduat opittih puolistua karjalan rahvahan elaigua, elintaboi, ruadotaboi, kieldü, kul'tuurua. Kunne mendih? Ken sanou, mi heidü hävii tiedämättömih NKVD:n kauti? Ken mustelou heidü? Vai omahizet. Mittuman mustopaččahan müö püstütimmö heile, gu niminnü emmo pie heijän ruadoloi? Olis aigu tostuakseh karjalazil da hos heijän muston täh andua eliä kaikele karjalazele, sit algau, ezmäzikse kieles uuzi karjalaizuon nouzu.

Kuulet toičči sanondan: karjalazet iče ei tahtota omua kieldü. Ongo se tozi? Tiettäväine, rahvastu on kaikenjüttümiä dai enne muga oli. Pidäügo kuunnella vai niidü, ken ei tahto. Kelle pidäü oma kieli, moizii on enämbi, se on kogo karjalan rahvas. Eiga miksebo müö kandanuzimmo omua kieldü kaikis jugielois vuozis läbi. Tiettäväine, elaigu äijäl vaikuttau ristikanzah. Äijil karjalazil pidi eliä ven'ankielizien keskes. Mugai minä pieneššüssäh pagizin ven'akse, opastuin ven'alazes školas, no omannu oli karjalan kieli, tuatan da muaman kieli, perehen kieli. Se kieli avvutti minule terväh ruveta pagizemah suomekse, ühtüö Suomengi.

Muga minä luvin da duumaičin: täüdüügo minul tieduo da vägie kiändiä sidä omale kielele Tieduo voibi suaja kniigois. A vägie, vägie pakičen Jumalal. Tiijän, ei pie joga tühjäs muanita Jumalan nimie, no tämä ruado ei ole tühjü. Tämän kirjutuksen kirjuttajes minul on ainos mieles Jumal. Biblien kiänändüruavon minä otin iččeh Jumalan käskünnü. I ku rubien duumaiččemah mennüttü elaigua, ellendän: se oli gu valmistus täh ruadoh. Tämä ruado oli minulegi piäzendäkse äijis elaijan tuskis da pahois mielis. Hüväl mielel otimmos, ühtü vai duumaičin: vai pädizin, vai voizin, panen kai väit gu voija. Olihäi tämä ruado karjalan da karjalazien hüväkse. Jumal ei hüllännüh meidü. Häi avai meile vie ühten dorogan. Häi uskaldau meile elaijan. Häneh voibi uskuo. Nenga minä ellendin tämän ruavon tarkoituksen, nenga nügöigi duumaičen.

Ezmäi minä kiänin Lapsien Biblien. Se ei olluh jügei ruado. Olenhäi opastai, i nämii Biblien sanelendoi lapsile kiändäjes ainos piin mieles, kui luadie, gu lapsile himoittas lugie, gu heil olis kebjiembi ellendiä Biblien suuret mielet. Biblii lapsile nägi päivänvalgien vuonnu 1995. Se oli suuri hüvüs karjalazile. Müö annoimmo sen joga pereheh, küzüjiä oli ülen äijü. Rahvas opastuttih lugemah karjalakse, gu ičel lugie Bibliedu. Vaste lugemah opastunnuole lugijalegi se ei olluh jugei lugiettavu. Kniigu oli ülen hüvin luajittu, sit oldih moizet kaunehet čomazet. Äijät silloi vastavuhuu pihal saneltih minule ülbiesti, kui hüö nügöi iče omal kielel lugietah Bibliedu, ku i hüvin kai ellendetäh. Erähät saneltih, kui hüö ennegi opittih lugie Bibliedu ven'an kielel, kui oli jügei ellendiä, a nügöi on moine hüvä, gu se on karjalan kielel. Kuulin moiziigi paginoi: üön kaiken luvin Bibliedu.

*****

Nügöi minul himoittas kirjuttua vähäine meijän Kotkatjärven külän histouries, onhäi se meijän Karjalan dai kogo Ven'an histourii. Voiton päivännü meil küläs oli mitingu velleskalmal. Joga vuottu sinne kerrütäh ühtet samazet rahvas, kuulutah ühtet samazet sanat, a menijo 58 vuottu voinan loppiettuu. Paras musto voinal tapettulois olis nähtä, kui müö hüvin piemmö muadu, kuduan puoles hüö annettih henget. A meil ei ole midä sanuo, sikse olemmo vaikkani nügözes. A kui müö elimmö nämmä 58 vuottu? Ken sanelou, ken kirjuttau sitä midä ruvetah tiedämäh meis tuliet polvet? Vai sen, min nähtäh omil silmil; leikatut mečät, rikotut pellot, suuret tukut kaikenjüttümiä jiännöstü, lomuu da ligua. A meis, rahvas, midä hüö ruvetah tiedämäh - Kirotahgo meidü kaikkii tukkuh? A kaikingo tahtottih eliä nenga? Täh ainos azetun. Ellendämmö müögi karjalazet kai, dai paistah kodilois ijän vai ei sua kerras kiändiä tädä eloksen ratastu, se tuou vai gor'ua rahvahale. Äijäl avvutti rahvahale ainos Jumal, da nügöi avvuttas, gu kuulizimmo Hänen sanua. Sikse minä nügöi tahtozin kirjuttua vähäzen sih niškoi, kui oli Kotkatjärves, kui eli usko Jumalah. On nügöigi mostu, kuduat opittas nagrua uskuo, kuduat äijäl duumaijah ičes. Nogu rubie mustelemah elettülöi aigoi, hieruloin endistü elaigua, ellendät usko avvutti rahvahale.

Oli aigu, konzu Kotkatjärvel oli kaksi kirikküö - kezäkirikkö da talvikirikkö. Kui da mikse oli hävitettü kiriköt, sih niskoi on kirjutettu, ken tahtou voibi löüdiä da lugie. No nügözis meijän muokis da ečindöis ei ole kirjutettu nikus. Kirikkölöin hävittäjinnü oldih sillozet vallat da valdumiehet. Löüdü karjalaziengi keskes erähie heijän kannattajii, ken tahto vai ičele hüviä elaigua. A rahvas? A usko? A rahvas ei mennüh nikunne, eigo usko hävinnüh. Uskottih da molittihes kois omien obrazoin ies - ajeltih linnah kirikköh. Gu tuldih vällembäzet aijat, ruvettih pagizemah kirikön avuamizes Kotkatjärveh.

Suurdu kezäkirikküö čomal järvirannal jo ei olluh olemas. Se oli hätken kluubannu, a sit riičittih iäre da sille sijale luajittih kodi. Oli pienembi talvikirikkö. Toven sanuo, vai seinät da sija oldih kirikön, a muus se kodi minnü vai ei olluh - kirjastonnu dai kantorannu, a jälgiaijal sie elettih konzu kengi koittomat. Taloi oli muuteItu äijäl da oli ülen pahas kunnos. Pühän kohtan da pühien seinien täh müö rubeimmö suamah sidä järilleh kirikökse. Se ei olluh kebjei, no rahvas kannatti meidü. Oli kerähmö hierus. Sen kerähmön piätös oli luadie kirikkö.

Sidä aigua minä mustelen hüväl, suurel lämmöl; i mustelen rahvahii, kuduat oldih rinnal. Minä ruavoin silloi školas etnokul'turnoin keskuksen johtajannu. Äijien suurembien silmis se oli tühjü ruado, tühjü palku, no minä sidä en duumainnuh. Minä duumaičin omua rahvastu, hieruu, kieldü, kul'tuurua.

Oli kui oli, a rahvas kannatettih meidü. Enzi kerran Kotkatjärven kirikköh niškoi minä pagizin valdumiehien ies Petroskois mittumas lienne kerähmös. Sie oli Vladika Manuilan sekretari, Igumen Tihon da Boris Detčujev. Hüö ülen hüvin otettih vastah minun paginat.

Täs minä müöstin tahtozin kirjuttua vähäzen omis duumis da ečindöis. Meijän lapsestusaijal kirikkö oli loitton rahvahas. Meidü ei kazvatettu uskos, meile arbaituksennu oldih rahvas, kuduat sluužittih JumalaIe. Konzu minä rubein kiändämäh Bibliedu, Jumalan sluužijoin keskes lövvin ülen äijän hüviä rahvastu, tozi uskojua, tozi hüvüön eččijiä ei vai ičele, a kaikile rahvahile. Üksi heis oli igumen Tihon. Kerran kačahtattos moizel ristikanzale silmih da rubiet uskomah häneh. Häi oli meil Kotkatjärves, sit meijän kerähmös. Ülen äijät rahvas silloi Kotkatjärves oldih valmehet ruadamah kirikön hüväkse. Lövvüttih omat iel päi astujat Valentina Vasiljevna Petropavlovskaja otti silloi omih käzih kirikön kunnostanduruavon. Ezmäzikse pidi suaja se järilleh hierun käzih. Ei ni se ollut ülen kebjei. Sen müö saimmo no mittumas se oli kunnos... Oli kabrastamistu. Vuozikümmenien lijat da kaikenjüttümät lomut, kai nostimmo omil käzil telegäh da veimmö kuandusijah.

Mužikat kohendettih levon lain da lattien, päčit, ikkunat. Heijän ezimiehennü oli Viktor F'odorovič Pärkijev. Ruadajua löüdüi. Müö ruavoimmo kiistai, ken enämbän ehtiü, i terväh meijän kirikköine läpetti tuorehel kruaskal. Vahnembatgi rahvas tunnustettih oman kirikön, ruvettih tuomah obrazoi, kuduat oli peitettü hävitändäs jügielöil vuozil. Muga vahnat obrazat tuldih järilleh omih seinih. Arvokkahat obrazat tuodih M. N. Tumanova , I. P. da A. T. Bukinat. Heijän kuulužat rovut nügöigi eletäh Kotkatjärves. Minä küzüin Bukinan Anna Timofejevnal, kui hüö säilütettih tämän kallehen obrazan meijän päivissäh, olihäi obrazoin eččijiä dai ostajua nämien vuozien aigua? Häi minule vastai: ''A müö emmo ozutannuh sidä nikelle.'' Nenga eläü rahvahan usko, eigo sua sidä hävittiä, se eläü da omal aijal tulou edeh.

A sit oli hierus pruazniekku, kirikön avuandu. Rahvastu kerävüi ülen äijü. Ahtahattavakse ozuttih silloi meijän kirikköine. Silloi müö jo pagizimmo uvven kirikön luajindas Kotkatjärveh. Se on meijän tahto, se on meijän huave. Avvuta meile Jumal, anna meile uskuo da tahto luadie hüviä.

Meijän pruazniekkah tuli Arhijepiskop Manuil, hänenke oli Igumen Tihon da muut. Oli ülen hüvä sluužbu meijän kirikös. Minä näin, kui äijät mendih paginale jepiskopalluo, kui hüvin häi pagizi heijänke. Kaikin olemmo riähkähizet, kaikil on südämel midätahto, mi himoittas sanuo ristikanzale, kudai on lähembi Jumalah, pakita n'evvuo da abuu Jumalas. Eigo sikse nügöi nenga äijäl juvva hierulois, gu ei ole kenellüö mennä sanomah omii tuskii. Žiäli on iččie dai rahvahii. Toiči iče emmo ellendä, midä ruammo.

Nengoine oli elaigu meijän hierus, konzu minä kiänin Lapsien Bibliedu. Se oli tarkoitettu lapsile, no, tiettäväine, lugiettih vahnembatgi. Lapsii pidi harjaittua lugemah sidä. Lapsien Bibliedu luvimmo karjalan kieIen urokoil. Sih aigah müö avaimmo hierus pühäškolan, sen opastajannu oli müös Valentina Petropavlovskaja. Sidägi vediä avvutettih meile suomelazet, saimmo heis d'engua, annoimmo abuu lapsile da heijän perehile.

*****

Oli vie üksi kohtaine sil aigua meijän elaijas, sit himoittas kirjuttua. Müö iänitimmö Iisus-fil'man karjalan kielele. Toven sanuo, luajittih kai kanadalazet, no stsenarien (kai sanat) minä kiänin karjalan kielele. Se kino on luajittu Lukan Jevalgelien mugah, a müö sil aigua parahite olimmo kiändämäs Lukan Jevangeliedu. Se avvutti. No kinohäi oli valmis luajittu, joga paginan aigu oli tarkah miärättü, pidi ehtie sanuo sih aigah, pidi lugie kai tavut da iändehet, liigua ei suannuh olla, joga paginvuoro oli lugiettu kai tavut dai iändehet. Muga pidi minulgi lugie tavut karjalankielizes paginas.

Silloi minä vie ruavoin školas. Jälles ruaduo minä istuin sie vilus karjalan kielen kabinietas da pečatoičin niidü sanoi. Tavuloi luvin sormien vuoh. Sen mustan hüvin, gu käit oldih ainos kohmas da sinizet, sormet pahoi kuuneltih minuu. Kois ruadua ei olluh mahtuo, elin silIoi pienes fatieras ühtes poijan perehenke, kus oli pieni lapsi.

Aigu gu matkuaju vezi, kai vedäü, jiäjäh vai mustot. Oligo paha se aigu? Ei, ei olluh. Minä tiezin, tämä ruado andau tuloksen, kui Bibliengi kiänändüruado, net roih viettü loppussah, net ei mennä kui vezi muah, kui mendih kai minun enne sidä ruatut ruavot.

Konzu rubeimmo nostamah karjalan kieldü, rubeimmo opastamah školas, eihäi meil olluh nimidä. Min minä sillo luajin kaikenjüttümiä opastusmaterijualua, min kirjutin lapsile, min kiänin, luajin ohjelmii ühtü pajuo oli tukkunaine viri kahten panganke. Net oli kirjutettu suurile listoile, gu lapsil ollus kebjiembi pajattua. Muga minä keräin opastandukniigan ''huavuksen'', sen buitogu otettih ministerstvah, vai sinne se häviigi. Sit minä ellendin, nikelle sie ülähän olijoile ei pie ni midä. Heil ei ole paha karjalan kielettähgi. Kaikkiel, sie dai tiä, meijän školas ollah vai tühjä paginat karjalan kieles. Se on karjalan kielen hil'l'aine tapandu. Dai mikse heile pidäs karjalan kieli, gu iče ei tietä sidä, eigo kümmenien vuozien aigua nikui lähettü meih da meijän kul'tuurah, ammui pandih sen pahakse, uskaldettih tuvva paremban. A kus on se parembi, da voibigo moine olla. Mi voibi olla parembi vuozituhanzien aigua luajittuu rahvahan kul'tuurua? Nämmä mielet minulle ei anneta rauhua. Tämä abei ei lähte vačas.

Jälgiaijal minun duumat puaksuh vietäh minuu ielepäi. Ei, ičele jo en vuota äijiä. Minun elos on elettü. No midä roihes tämän muanke? Nenga duumaicen, gu karjalazet oldašäi ižändännü omal mual, gu otettas kai omih käzih, ruvettas äbäzöiččemäh meččii, järvii. kaikkie täl mual, toinah, vie ei olis müöhä. Onhäi Jumal andanuh joga rahvahale oman muan, pienele rahvahale - pienen, suurele - suuren. Vai vähä on Ven'al muadu? Hüö, tulikoit, sanotah iččie kaikkiel ižändäkse. Ga eihäi ižändü nenga pie omua muadu. Tämähäi on muan lopendu. Kai, midä suau, otetah, vietäh. Kaikkiel muailmas pidas olla üksi zakon: tule toizen rahvahan eletüle, luajitule muale gost'annu, älä kerras ižändännü.

A karjalazet? Müö puutuimmo nügöi moizeh loukkoh, kuduas voinnougo piästä? Täs muailmale küzümüs. Pidäügö nügöi kaikkii pienembii hävittiä? Anna jiäjäh vai suuret jagamah tädä muadu? Suuril on ''suuret'' mieletgi, a mual pidäi äbäzöijä sen joga piendü kolkastu. Jullattu Oma Mua lehtes 2003: 15, 16, 28, 29