Ainos suvaičin dai nygöi suvaičen dorogoi. Dorogu se on matku kunnetahto, kus on midätahto uuttu hyviä. Muga duumaičin lapsennu...
Dorogu ainos kuččuu. Minus oli yksikai ajuago masinal vai hevol, astuogo. Astumahgi olin valmis ainos. Äijy on ajettu da astuttu ijäs. Nygöi minule jäi vai dorogu Uutjärveh, se vie kuččuu, sitgi vai kezäl. Uutjärves on kodi, kunne voin mennä, on luondo, kudai on minule armas. Sinne voin mennä ainos, konzu himoittau.
Kačon ikkunah. Päivy rodieu poudu. Kui hyvä on nygöi sie, Uutjärven dorogal. Mibo minule pidäy? Voinhäi lähtie. Kerävyn terväh: evähät, poimiččuine, suappuat jalgah. Veriäs lähtiettyy kiänyn tropale, kudai vedäy mättähäle. Sie seizotah jo hierun jälgimäzet koit. Troppaine heittyy suole. Se on Čiikoin suo. Lapsennu tiä keräimmö guarbaluo, nygöi kazvetah nuoret koivut.
Troppu tämä on ilmanigäine, se oiguau, lyhendäy Uutjärveh dorogan kilometrin verran, jiäy astuo ei kaheksa kilometrii, a seiččie. Uutjärveh da Tiihoin Selgäh menijöile se oli mieleh.
Oli aigu, suoloi kuivattih, ojitettih tämägi suo, ga nygöi suo myös muuttuu suokse, ojat rigevyttih, täytyttih. Nygöi tiä voibi astuo vai suappualois. Kualajes juohtui mieleh se sel'sovietan ezimies, kuduan aigua oli piätetty, tuodu suole telat. Den'gat oli kerätty, tuodu suole sangiet parzitelat. Hyvä rodih. A keviäl suuren vien aigua net telat lähtiettih uidamah da levittih suodu myö, gu niidy ei kiinitetty toine toizeh raudukočkil. Sit kelle pidi, se vedi net telat omale stroikale. Ammui hävii se ezimies, a musto jäi.
Tiettäväine, voibi suodu myö astuo kengätä, a dorogal panna jalgah kuivat jallačit. Lapsennu myö mugai ruavoimmo. Suo jällel, jalloin al on kova dorogu. Nygöi astu-sukkua kui tahtot. Välly muailmu sinun ies, oma valdu. Erähät tahtotah ajua vai mašinal, a minä suvaičen astuo. Midä ehtit nähtä, duumaija kuni mašin ajau seiččie kilometrii? A nimidä, ei jiä nimittumua mustuo. A opis astuo puolitostu čuassuu, olla yhtes tämän dorogan, tämän mečän, tämän taivahanke. Joga kohtuhäi on tuttavu, joga kohtu midätahto juohtuttau mieleh. A konzu meččy soittau tuules, konzu kuulutah linduloin iänet, konzu kukat kukitah čuras-toizes dorogua? En tiijä, kui teile, a minule se pidäy. Minä nikonzu en tunne iččie yksinäzenny kezäpäiväl mečäs.
Jo nägyy Korgei sildaine, Mokin oja, oigiel puolel Valgien suon niityt. Siepäi tulou oja, matkuau se Villalan järveh. Nygöi dorogu rubieu nouzemah mägeh. Mägi ei ole jyrky, muga Sellänristassah. Muga sanotah sidä kohtua, kus lähtöy dorogu Tiihoin Selgäh. Se on kaikis korgevin kohtu meijän čupul, sikse sinne luajittih televišku. Sen ruskiet tuluot nävytäh loitos. Enne sie oli hieruine. Täl Sellänmäil astujal kuuluu huogavuo. Väzymysty ei ole, ga seizuo kodvaine on hyvä, kaččuo ymbäri tiä on kaunis nägöala. Nygöi Uutjärvehpäi on pitky alamägi, sit on kolme pienembiä mägyččiä. Täl mäil ainos on tuuli, se viluskoittau higehisty rungua, andau vägie. Ielleh on kebjiembi astuo.
Sit tulou Kohutlambi. Täl kohtal enne kazvettih ylen suuret kuuzet, kohtu oli pimei, sikse vähäzel varaitti, himoitti teriämbi astuo ielleh. Kuulin paginois, buito täl kohtal puaksuh bluaznittau, kuuluu iänii mečäspäi. Minä en kuulluh iče da ni ylen suurii kuuzii jo ei ole. Lambine muga hyvin läpettäy puuloin välis. Myö suvaičemmo vezirandazii.
Hierussah jäi vai kaksi kilometrii. Dorogu heittyy alamägeh, Kivi-oja, huruas puoles on suuri Kodasuo. Sie kazvau kaikenjyttymiä marjua. Myös nouzen mäile, jo niityt nävytäh, vie yksi mägi, Orronmägi. Sen piäl on hyvä sienikohtu, pidäy kävvä kaččomah.
Mi kerdua on astuttu, mi duumastu on duumaittu, vai en terstavu nikonzu täh matkah. Vie da vie himoittau astuo sidä dorogua myö. Varuan sidä aigua, konzu jo en voi lähtie astumah. Äijy kerdua on astuttu kezäl dai talvel, keviäl dai sygyzyl, i ainos kačon meččäh, se on ainos gu uuzi. A toiči juohtuu mieleh, mi äijy rahvastu astui tädä dorogua myö. Nägi tämä dorogu hyviä dai pahua, rahvahan iluo dai pahua mieldy. Toinah dorogal on musto, toinah se omah luaduh sanou midä meile. Mikse erähäs kohtas on kebjei astuo, a erähäs gu painau mieldy milienne? Siegi lambizelluo astujes ainos himoittau kačellakseh ymbäri buito on sie ken, kudai kaččou sinuh.
Varaittau, himoittau astuo teriämbi ielleh. Uutjärves lähtenyh yksi naine opastai, saneli:
Astun, huolitan yksin, menen vahnembii tiijustamah, kuulen mečäs iänen: "Anni, mene teriämbi kodih!" Tulin, a sie tuatto kuolemas.
Tiettäväine, voibi tämä sellittiä hänen omil duumil, no gu muutgi sit kohtas kuultih iänii, se kohtu suau pahan sluavan. On meijän mečis äijy arbuamattomua.
Dorogu luajittih rahvas, dorogu sluužiu rahvahale. Tiä voibi vastavuo kaikenjyttymien rahvahienke. Kävelijiä nygöi on vähä, vai marjuniekat. Enimät ajetah masinal. Tuttavat toiči azetutah, kučutah masinah. Tiettäväine, hyväl mielel menen. Toiči azetutah vakkinazetgi. Nygöi ajetah rahvas Moskovas, Piiteris, Petroskoispäi Uutjärven kauti Vahjärveh, kus on huogavundualoveh.
Tänäsygyzyn jälgimäine vastavundu jäi minule mieleh. Oli sygyzyn onnuako kaunehin päivy. Alasygyzy oli poudu da čoma. Huavat da koivut oldih gu kullas valetut. Sie-tiä vihandoin kuuzien keskes loitos nävyttih pihl'ualoin ruskiet flavut. Ilmu oli moine puhtas da kebjei hengittiä. Astuin da ihailin tädä luonnon pruazniekkua.
Astuo jäi jo vajai kolme kilometrii. Väzyin vähäzel. Nygöi gu tulis mašin, lähtizin, ga Uutjärvehpäi ei olluh ni yhty masinua. Vastah ajau masin, sinine, tundematoi. En kačo, ken ajau, astun ielleh. Kodvazen olduu taganpäi mašin hyrähtäh da azettuu juuri minun edeh. Kačon kummeksijen, buitogu on se mašin, kudai ajoi vastah. Mies muheloittajen kaččou minuh avvonazes ikkunas, luadii tervehyön da sanou:
Vot kiänyimmö järilleh, gu vediä teidy hieruh.
En tunne miesty, sikse en tiijä midä sanuo, sanon:
Mikse?
Sidä häi vikse ei vuottanuh, vähäzel häbevyi da rubei sellittämäh buito hyö vuotettih ottua marjat. Nu hyvä, minä istuimmos. Mašinas oli vie tyttö, tytär vikse, da tuttavu kotkatjärveläine naine, vikse ajai.
Mies pagizi meijänke karjalakse, soitti muamalleh Uutjärveh. Kenen rauku ollou gu en tunne, kyzyö on huigei.
Häi toi minuu juuri pihah, prostiihes ylen lämmästi. Hierus minä tiijustin: se oli Petrov Kol'a, Išin Mit'an poigu, minun opastui. Minä 18 vuottu ruavoin Uutjärven školas opastajannu. Kerras juohtui mieleh suurisilmy brihaččuine. Konzu mustelen niidy aigoi, ainos tullah mieleh hierun lapsien silmät. Net oldih moizet tarkat, moizet avvonazet, uskojat da puhtahat. Mikse lienne enämbäl mieleh juohtutah brihačut, heidy minä suvaičin, hyö nikonzu ei peitetty silmii, ei kielastettu. Kui eletäh nygöi net brihaččuzet täs mieros, kus kaikin heitellähes, kielastellah?
Minul rodih vähäzel huigei, gu en tunnustannuh omua opastujua. Häi, tiettäväine, tunnusti minuu, i tahtoi luadie minule hyvyön, a minä kačoin häneh vagavah da kyzyin:
Mikse?
Tämä vastavundu nostatti minus äijän mustuo. Kaheksatostu vuottu minä ruavoin opastajannu täs pienes Uutjärven hierus. Hierut silloi oldih vie karjalazet dai rahvastu hierulois oli. Oli kai midä ijän kaiken oli karjalazis hierulois: ruaduo kylläl, pellot, kudamil kazvoi vil'l'u da kartohku. Kai pelvastu da liinua vie kazvatettih. Oli kaksi suurdu karjua lehmiä: kolhouzan karju da hierun karju, oli hebuo, lammastu.
Vai mužikkua oli vähä, kai ruavot oldih akkoin ruattavannu. Predseduatel'annu da sčetovodannu oldih voinalpäi tulluot mužikat. Oli hierus kaksi voinalpäi tulluttu vellie, yksi käitöi, toine jallatoi, puujallal käveli, ga ruadoh kävyi. Oli starikkua kaksi-kolme.
Hierus oli skola, nelli kluassua. Opastujua školas oli 12 hengie nelläs kluasas, opastai minä yksi. Vahnu opastai lähti penziele. Kui häi iče sanoi, lähti häi ruavos sikse, gu skolale pidi remontu, a sidä häi vahnaine jo ei voinnuh luadie.
Školas oli ylen vilu, päččilöi ei suannuh lämmittiä. Remontu se rodih minun ozakse. Se oli ylen jygei ruado. Dorogu hieruh oli pahas kunnos. Mašinat silloi ei käydy. Pidi kävellä jallai. Mustan, kui kannoin školah kniigoi da tetrattiloi lapsile. Sygyzyl dorogal oli ligua polvessah, erähis kohtis pidi astuo meččiä myö, dorogua myö ei suannuh kualua.
No lapset oldih hyvät. Da, en sanonuh, gu sinävuon školat muutettih ven'ankielizekse, a lapset oldih karjalazet. Tiettäväine, ven'an kieli jo rubei tännegi tulemah. Silloihäi herrat puaksuh käydih hieruloih, pidi maksut kolhouzas suaja maijonnu, vil'l'annu, kartohkannu. Lehmien dvora oli suuri.
A herrathäi meil ainos oldih ven'ankielizet, a lienne heijän keskeh petties puuttunuh karjalaine, ga se ei jiävinyh karjalan kieldy.
Moine oli elos, se pidäy ellendiä. Joga aijal ollah omat ailahtukset. Oli rahvahas varavo, aku sinuu viäritetäh menendäs valloile vastah. Viärittäjiä ei pidänyh loitton eččie. Toiči hierusgi löydyi moine kielenkandelii.
A lapset oldih puhtasmielizet. Minä kačoin heijän silmih da duumaičin: jokse teisgi kazvahuu rodieu kielastelijua da muanittajua? Kui minä tahtoin puolistua nämii lapsii kaiken pahan vaikutukses. Minä luven heile hyvii kniigoi, kudamii iče suvaičin lapsennu. Opastin heile pajozii. Pruazniekkoin myö kučuimmo skolah kaikkii hierun rahvahii, lapset ozutettih konsertoi.
Tiettäväine, ei ainos kai mennyh siliesti. Mustan, oli moine ozutelmu ven'alazis lapsis, kuduat voinan aigua puututtih rajan tuakse, kui hyö tahtottih kodih. Myö sen valmistimmo. Jälles ozutteluu yksi tuatto rubei itkemäh da pačkamah:
Mikse minun tyttärele annoitto nengoman roulin? Siksego, gu minä olin tyrmäs?
A minä ni tiedänyh en, oligo häi tyrmäs da mindäh händy suudittih. Minul oli ziäli miesty, tiezinhäi, mindäh silloi suudittih. A tytär hänen oli moine hyvä, mielevy neičykky, sikse minä annoin hänele sen suuriman roulin.
Lapsienke oli hyvä, jälles urokkoi hyö ei tahtottu lähtie kodih. Silloi vie hierus ei olluh ni elektriičestvua. Ehtäl paloi lampu, karasinat sih pidi ostua da tuvva Kotkatjärvespäi.
A vie skolas oli internuatan čottu. Sie nedälit elettih kaksi brihaččustu: yksi Pol'un, toine Šulkun (oli kaksi mostu piendy hierustu silloi). Heidy tuodih muamat ezmässärgen huondeksel. Šulkuspäi pidi tulla venehel Šulkun jogie da Uutjärven järvie myö. Jiän kylmändän aijal oli varattavu matku, ga muamal pidi tuvva poigu skolah.
Sit muamo kurketti minule:
A voi-voi, gu pidi lähtie hoikale jiäle. Jalgoi muah ei anna koskie: "Školah lähten."
Tuattah nagroi: Vikse olet mieldynyh omah opastajah.
Tiettäväine, pitkil syvys- da talviehtil oli ylen atkal, ga avvutettih kniigat. A vie minä poštan kauti kučutin raadivon. Se oli suuri prijomniekku "Rodina", ruadoi batareiloin vuoh. Sidä kuundelin, sain gaziettua sezo poštan kauti, suvaičin "Literaturnoidu gaziettua", luvin sen kaiken. Muga meni aigu. Rahvas toiči käydih kuundelemah raadivuo, a sit sežo ruvettih kučuttamah sidä.
A sit lähtiettih hieruu myö paginat, buito hukat kävelläh hierus ymbäri, jo hierusgi jälgii nähtih. Kerran ehtäl tahtoin lähtie pertis, avain veriän, mual oli veres lumividi. Kačon, aijalluo seizou suuri koiru, valgiel se nägyy hyvin.
A voi, mittuine suuri. Hierus ei ole nengostu. Sit gu piäh iskiettih: "Hukku!"
Loskain veriän salbah: "Nygöi olen plenas!"
Huondeksel kačoimmo lumel oldih hukan jället. Valgiel da rahvahanke jo ei varaita. Sinäpiän minul pidi lähtie linnah. Vie sinne toiči kučuttih. Varuat da menet, ruado käsköy.
Puutui kerdu-toine miärätä askelil sidä dorogastu. Onnuako tunnen ei vai joga kohtazen, a joga puuhuongi. Enne dorogu oli mečän keskel, nygöi tiä kai muutui, äijy on avvonastu kohtua, mečät on leikattu. Hyvät kuuzet da pedäjät on vietty, erähih kohtih dorogalluo on jätetty suuret vahnat huavat. Avvonazel kohtal niile on vaigei kestiä tuulel vastah.
Kerran tänäkezän olin kävelemäs yksin Uutjärven dorogal. Oli ylen tuuline päivy, meččy kohizi. Kolme suurdu huabua seizotah kui enne, niih kačon ainos, kummeksin, mittumat net ollah turbiet, tävvet vägie da elaigua. Astuin kilometrii kaksi, kiännyin kodihpäi. Nygöi tuuli minule selgäh. Myös astuin niilöin huavoin kohtal, konzu kuulin ročkahtuksen. Iäni tuli buitegu muaspäi, juuris. Kačahtimmos huaboih: vot ehki tuulou, kai nengozii huaboi painau. A huavat ielleh painutah!
Mi kummii? Ga nethäi kuavutah! ehtin duumaija. Huavat suuren tuhunke da ročkehenke viertih dorogale. Hyvä gu tuuli minuspäi, huavat ei kuavuttu juuri poikki dorogas, viertih vinoh. Se vai oli nägy! Enzikerran näin, kui kuavutah nengozet puut. Seizoin da duumaičin, hyvä gu en puuttunuh puuloin alle. Huaboi oli ziäli. Ga meččy ei täh lopu. Ei ni rahvas loppei meijän lähtiettyy. Elos jatkuu.
Se, gu myö rubeimmo nygöi elävyttämäh meijän kieldy da kultuurua, on sezo aijan käsky, elaijan, ilmanigäzen elaijan käsky. Kaikel on oma aigu. "Aigu lykkie kivii, aigu kerätä niidy tukkuh", sanou Biblii. Uskuo pidäs.
Mua, rahvas, kieli tämä teemu on ainos avvoi, se on ainos rahvahien mieles. Oma on oma. Muga oli dai rodieu ainos joga rahvahal, pienel dai suurel. Sen ellendimmö myögi, karjalazet hieruloin lapsien opastajat silloigi, konzu opastimmo karjalazii lapsii ven'akse. Kui kebjieh nygöi erähät viäritetäh meidy sit, gu myö opastimmo lapsii ven'akse, a nygöi kiännyimmö karjalan kieleh. Ongo se meijän viärys da viga? Tämä kyzymys on gu solmi meijän elaijan langas. Minä kyzyn ičel: Pidigo meijän lapsile ven'an kieli? Mustelkua sidä aigua, konzu hierun lapsil ei olluh muudu mahtuo piästä opastumah ielleh, gu vai ven'an kielen kauti. Meijän rahvashäi oli, voibi sanuo, ihan kirjatoi.
Ven'an da suomen kielen kauti myö piäzimmö opastumah, gu nygöi voizimmo kehittiä omua kieldy. A kieli ei ole selläs kannettavu, ni ven'an, ni karjalan kieli da ni suomen kieli. Nygöi ven'alazetgi, kuduat halveksijen kačottih karjalan kieleh, kačotah meih kadehtijen, gu myö tiijämmö kaksi kieldy: karjalan dai ven'an kielen da lizäkse vie äijät tietäh suomen kielengi.
Meidy moizikse luadii elos. Kai on Jumalan käzis. Yhtel mual eläjes pidäy yhtenjytyi kaččuo toine toizien kieleh da taboih.
Pidäy sanuo segi tozi: meil ičel karjalazil on piettävy oma kieli hyvänny. Sidä voimmo nostua da kehittiä vai myö. Kieli voibi eliä vai rahvahan vuoh paginas, pajos, suarnois, kirjutettulois kniigois.
Konzu ammuzil aijal Karjalan hierulois prostoit rahvas sepitettih "Kalevalan" runoloi, sanottih lapsile suarnoi, pajatettih lapsile omal kielel, silloi kieli oli hinnois. Se aigu jätti muailmale suuren mustomerkin karjalazis. Midä jätämmö myö, mittuman ogalan ordeh? Vai rubiemmogo kuulumah histouries vai oman kielen hävittäjinny?
Jygiet aijat jätettih pahan jällen meijän rahvahah, karjalazet harjavuttih olemah vaikkani. Kui puaksuh pidäs nostua iäni, puolistua iččie da omua. Ken ijän eläy oman rahvahan rinnal, se kuulou sengi, midä on sit vaikkaniolendas.
Minä ruavoin školas, minun jyttymiä on äijy Karjalas. Se karjalazien nuorien opastandu opastajikse algoi jo enne voinua 1930-luvul. Karjalas oli yksi suomenkieline opastajien opastandukohtu, se oli Petroskoin opastajienopisto. Sinne karjalazet ruohtittih mennä, gu suomen kieli oli lähembi karjalah, migu ven'an kieleh. Muijale mennä korgieh skolah opastumah ei äijät ruohtittu da ni voidu ven'an kielen täh.
Suomen kielel opastuo sezo ei olluh kebjei, ga abuh tuli Suomi. Nuorii työttih opastumah kieldy Suomeh. Konzu algoi voinu heidy kiirehel kučuttih kodih, ga ei kaikin ehtitty tulla, erähät jiädih Suomeh libo mendih Ruoččih. Rajat salvattih, vie jälles voinua heis hätken ei olluh nimidä viestii. Minun t'outa, tatan sizär, ainos musteli da itki omua poigua, kudai jäi Suomeh. Eččie ei suannuh, viestii ei olluh. Mugai kuoli t'outa. Vaste vuozien mendyy, konzu vällettih rajat, suomenkielizes lehtes oli ilmoitus: poigu eččiy tuatan omahizii Kotkatjärves. Se oli t'outan poijan poigu. Iče poigu sezo oli jo kuolluh. Tiä meijän puolel elos oli vai t'outan tytär, da omahizet vastavuttih tiä omal mual.
Aigu se panou kai kohtalleh, ga ristikanzan igä on ylen lyhyt. Uskon dai tiijän: karjalan kieli roih omal kohtal, ga myö jo emmo rubie nägemäh sidä, nähtäh toizet. Sikse myö ruammo, sikse kirjutammo. ruattu ei hävie, kirjutettu ei pala, uskommo kai Jumalan käzih. No abei on.
Mennyt tossargen avain televiizoran, on karjalazen paginan aigu. Luven, midä rodieu sit paginas: kai suomen kielel. Tiijät, äijät hierus salvattih TV:n. Petroskoi ei ota meidy, hierus eläjii, čottah, nikonzu ei kyzy, ei sano, midä myö tahtommo kuulta. Ni runostu, ni pajostu ei kuulu karjalan kielel. Miksebo sit pidäy kirjuttajua, pajoloin luadijua? Minä ellendän kui jygei on sie karjalankielizien paginoin luadijoil. Meissähgi toiči tulou viesti kui moititah, kui vuortah sie heidy toizel kielel ruadajat. Yhten vai sanon: smietittö kai, midä tulou televiizoras ven'an libo suomen kielel on meile mieldy myö? Täs on kaikile yksi zakon, et tahto älä kuundele. Anna kuundelou se, ken tahtou. Muitegi karjalan kielele on pikoi vähäine aigua annettu.
Erähät meijän herrat ollah ylen ruttotabazet, smietitäh karjalan kielen loppu on ylen lähäl, vie vähäzel painaldua, ei andua kieldy lapsile dai se lopeh. Meijängi Kotkatjärven skolas tänävuon vie vähendettih, voibi sanuo, olemattomakse karjalan kielen opastandua školas. Školas on internuattu, kus nedälilöin eletäh pienis hierulois tuovut lapset. Myö kahtei vahnat opastajat Klavdija Vasiljevna Šaikina da minä kyzyimmö internuatan ruadajal, ongo karjalastu lastu. Tulimmo ehtäl internuattah, pagizimmo lapsienke, pagizimmo karjalakse. Löydyi äijy karjalan kielen tiedäjiä. Luvimmo suarnua, runuo, pajatimmo dai kižaimmo karjalan kižua. Lapset muga ihastuttih, muga terväh opastuttih pajon sanat.
Sit piätimmö valmistua ozutelman, suarnan, ozuttua toizile lapsile. Pidi kirjuttua jogahizele sanat, ken buabo, ken died'oi da m.i.. Kyzyimmö abuu kazvattajal, a häi sanoi: "Ga hyö ei malteta ni kirjuttua da ni lugie karjalakse." Midä paista omas kieles, gu hierun rahvahallizes školas, kus karjalazii on piäle 70% lapset ei malteta ni lugie, ni kirjuttua omal kielel? Mi on olluh paginua, mi bumuagua on kirjutettu sit, a lapset kazvetah oman kielen tiedämättöminny. Viäritetäh sit, tiettäväine, karjalazii.
Sanokkua, midä voibi nygöi luadie karjalan rahvas, kudai iče oman kielen periä jäi opastumattomakse? Rahvahale pideli andua opastus omal kielel, sil kielel, kudual häi pagizi, kuduan tiezi. Oligo se luajittu omal aijal? Ei olluh. Tiettäväine, opastumattomii da tiedämättömii on kebjiembi painua. Eigo sentäh hävitty meijän hierut? Kenbo tahtou olla painetunnu da alendetunnu? Ristikanzu eččiy parembua.
Karjalazien elaigumatku oli ylen mutkikas. Pidi školattah opastuo oma kieli da vie ehtie opastuo ven'an kieli. Nygöi äijät jo ellendetäh, mittuine viärys oli luajittu karjalan rahvahale. I se kielipoliitiekku jatkuu. No tozi voittau, se menöy kaikis pahuzis läbi, anna jygei on sen matku. Nygöi vai umbisilmy ei näi, ei tahto tunnustua sidä, gu karjalazil on oma kieli. Mua, kus myö elämmö, valdivo, kunne myö kuulummo, ei tunnusta ni mikse meijän kieldy.
Ketbo myö olemmo? Olemmogo hos ristikanzat? Ken on viäry da midä ruadua? Myö se tiijämmö, ga meidy niken ei tahto kuulta. Sidä ei voi, eigo tahto tiediä toizeh rahvahah kuului, hänel on omat mielet. Täs muailmas omua huoldu on kylläl kaikile. Myö emmo ole nikedä vastah, anna kaikin kehitetäh omua kieldy da kultuurua, myö puolistammo iččie. Karjalan kieli on nygöi häviemäs, sidä pidäy puolistua.
Minä kirjutan hierus. Sit minuu jo soimattih. Mikse kirjutan? A sikse, gu hierus sezo eläy rahvas. Kai midä tapahtuu rahvahan elaijas, tapahtuu hierusgi. Hierus algoi karjalan rahvahan dai karjalan kielen elaigu, hierul on pitky histourii da smietin, hierul on tulii aigu.
Nygöi hierus on jygei eliä. Kaikis pahembi on ruavottomus. Ga rahvas ei tahtota lähtie kulgemah muailmua myö, opitah rippuo hierus. Hierus on mua, luondo. Voibi niittäh eliä hätken rahvaskundu? Tiettäväine, ei.
Oma Mua -lehtes (14.01.2009) oli Natalja Antonovan kirjutus "Pidäygo yhtehine karjalan kieli..." Minä kannatan tädä kirjutustu. Hyvä, gu löydyi ristikanzu, kudai sanoi toven kohti. Nämä mielet ollah ainos meijän piäs, jygei on niidy panna bumuagale. Vie hyvä, gu nuori ristikanzu nenga hyvin ellendäy karjalan kielen probliemat. Olgua rohkiennu, nuoret, teijän käzis on karjalan kielen elaigu.
Tahtozin kirjuttua erähät omat mielet. Yhtehisty karjalan kieldy ei sua luadie vägeh. Kai murdehet ollah meile yhtehizet, myö ellendämmö toine tostu.
Rubiemmo enämbäl pagizemah da kuundelemah toine tostu TV:s, raadivos, kerähmölöis, enämbän kirjuttamah. Ruvennou elämäh meijän kieli, se löydäy matkan ielleh.
Ylen äijy on meil nevvojua. Varuan, net nevvojat ollah loiton karjalan kieles.
Hierulois nygöi enämbäl ruvettih pagizemah karjalakse, ei muga varata, kui enne. Sih nygöi ei sua sevota ulgonpäi, sevoittua rahvahan mielii yhtehizes kieles, eigo sua abeija nikedä sanoil, buito häi ei pagize hyvin. Anna rahvas paistah kui paistih ijän dai opastetah omii lapsii, kui opastettih ijän. Piäzi ilmah Omas Muas 2009:1-4, jullattu kirjuttajan luval