Kielitorua ennegi

Tiä šeikuijah karjalan kielen kielikyzymyksii: kielioppii, sanastuo i m.i.

Valvoi: verkomuagari

BUTTON_POST_REPLY
Käyttäjän avatar
mp
Viestit: 2108
Liittyi: 05 08 2008, 19:45

Kielitorua ennegi

Viesti Kirjuttai mp »

Kielitorat toinah vältämättäh kuulutah pienien kielien hengispyzyndyborčah, ulguopäi viritetyt libo ihan iče kehitetyt. Enne tostu muailmanvoinua ozutihes ku karjalan kielel ollus mahto nosta kul'tuurukielekse, kudamal on valdivolline stuatussu kahtes muas. Ga kumbazesgi muas karjalazet ozutettih ku ei olla valmehet omah kieleh da voinan jälgeh valdivoloin oli kebjei työndiä se dielo unohtukseh. Kui Ahtia kirjutuksen lopus kyzyy da vastua: Ket ollah net ket ei tahtota kuulta nimis karjalan kieles? Iče karjalazet. Ahtia oli suomenruoččilaine, Bubrih ven'angermuaniilaine.

Täs kaksi näytehty suomen karjalazien kielitoras. Opin löydiä da riputtua sengi kirjutuksen, kudai pani alguh tämän toran.
Vähän selvitystä hra Onttosen Miihkalin kielikannan ja Kotilieden Seuran »keskustelun» johdosta.
(Ks. »Viena-Aunus», joulunumero 1938)
(Karjalan kielen ystävä 1939:19-22

Hra Onttosen Miihkalin kirjoitus: »Karjalan kieli ja vienankarjalaiset» sisältää useita erehdyttäviä väitteitä.

Tarvinneeko huomauttaa, että karjalan kirjakieli on jo toista sataa vuotta vanha eikä mikään allekirjoittaneen »keksintö» (ks. Eino Leskinen: »Karjalan kieleen kohdistuneesta tutkimuksesta ja harrastuksesta», 1937).

Toinen erehdys on, että »Karjalan kieliopin» kieli (— Ahtian yleiskieli) on paljon kauempana Uhtuan murteesta »omasta murteestamme» kuin suomen kirjakieli. Jos niin olisi asianlaita, niin kuinka on ymmärrettävissä, että Helsingin yliopiston suomen kielen professorit opettavat aivan toista. Esim. E. N. Setälän kieliopissa luetellaan »yhteissuomen» kielien joukoissa »karjalan kieli» (aunuksen ja vienan murteet) erillään suomen kielestä. Eikä suureen »Suomen kansankielen sanakirjaan», jota parhaillaan valtion avustuksen nojalla valmistellaan, oteta laisinkaan karjalaisia murteita — varmaan O.M:n hämmästykseksi. — Asia selviää yksinkertaisesti siten, että mainittu kirjoittaja ei näytä oikein tuntevan vienalaisia murteita, ei edes omaa Uhtuan murrettakaan. (Jos hän vaivaultuisi tarkemmin lukemaan »Karjalan kielioppia», niin hän voisi perehtyä myös näiden murteiden pääipiirteihin.)

O. M:n lausunnon mukaan Uhtuan murre eroaa suomen kielestä pääasiallisesti siten, että ensinmainitussa on äänteet tsh, lj, nj, tj sekä sanat ta (tä) ja a. Eino Leskisen kirjasta »Karjalan kielen näytteitä III» (1936) näemme, että Vienan murteiden joukoissa siintyy eräs »kovakerakkeinen» kolkka, jonka muodostavat Uhtua, Kontokki, Vuokkiniemi, Kiestinki, Pistojärvi ja Oulanka. Näiden paikkakuntien äänteet merkitään mainitussa kirjassa m.m. näin: š (= sh), č=tš, čč=ttš, ŋ, l', n', ñ (eräs ranskan äänne), r, s', t, a, e, i, ö, ü=y) (näistä a, e y.m. merkitsevät »pitkiä vokaaleja: aa, ee jne) Kun tältä alueelta mennään etelään ja itään (siis Rukajärven, Jyskyjärven, Paanajärven y.m. vienalaisiin seutuihin), niin edellämainittujen äänteiden lisäksi esiintyy b, d, g, f, z, ž=zh). Me saamme siten vienan murteista kaikki ne äänteet (lisän kanssa), mitkä »K. kieliopissa» herättävät O.M:n kummastusta. (hänen kirjoituksessaan muuten lyhennysmerkki ' saa nurinkurisesti tehdä sekä liudennusmerkin että pituusmerkin virkaa).

Merkkejä č ja čč käytti jo prof. H. Ojansuu aikaisemmissa teoksissaan ja käyttää E. Leskinen vielä Karjalan kielennäytteissään (1932—6); nyt sama E. L. katsoo sitä tshekkiläisiltä saaduksi ja hylättäväksi. Sen käyttö perustuu siten vanhaan ja nuoreen traditioon, eikä sitä ole tarvinnut hakea tshekkiläisiltä asti. Ja č puolustaa paikkaansa käytöllisyyden kannalta, koska esim. sama sana kačon siten tulee toimeen viidellä kirjaimella, kun sitävastoin »tieteellinen» katšon tarvitse kuutta (O. M:n katshon — seitsemää) ja sitäpaitsi tavun erotusmerkkiä (jotta lukija tietäisi t:n kuuluvan yhdessä š:n kera seuraavaan tavuun).

Pitkiä vokaaleja vaatii äänteellinen johdonmukaisuus merkittäväksi yhdellä kirjaimella ja kielimiehet käyttävät tällöin vaakasuoraa viivaa vokaalin yläpuolella (näin tekee myös esim. lätin kieli), mutta käytännöllisyys (ja unkarin kielien esimerkki) puoltaa pilkkua samassa asemassa, sillä siten välttyy kahden lisämerkin latominen päällekkäin, milloin on kirjoitettava yhdellä kirjaimella ii, ää, öö. Kun pitkistä vokaaleista esiintyy karjalan kielessä yleensä vain kolme: pitkät ii, uu, yy, niin näiden merkitseminen uudella tavalla tuskin oikeuttaa niin suuren melun pitämistä karjalaisen oikeinkirjoituksen muka »eriskummaisuudesta»: onhan muitakin uusia kirjaimia välttämättä lisättävä suomalaisiin aakkosiin (kokonaista 12), ellei tahdota johtaa karjalaisen tekstin lukijoita aivan harhaan.

Hra O. M, väittää, että »Karjalan kieliopin» kieli on »paljon kauempana» vienan murteista kuin on Suomen kirjakieli. Katsokaamme.Esim. vienan sanat: ushon — käytän O. M:n suomalaista oikeinkirjoitusta — kashen, poshella, itet, riesat, kiäshshä, niän, mataten, mushshashsha, shygyzhystä, njenjä, tjytjär — ovatko ne suomalaiselle ymmärrettävämmät kuin vastaavat aunuksen sanat: uskon, kasken, poskel, itket, rieskat, käes, näen, matkaten, mustas, sygyzys, nenä, tytär? 'Tästä näkyy, että vienan murteet ovat äänteellisesti »paljon kauompana» suomesta kuin aunukselaiset murteet. Suhuäänteitä on edellisissä viljalti, samoin liudennuksia — aivan kuin venäjän kielessä. Tosiasiallisesti vienan murteet ovat äänteellisesti paljon lähempänä venäjää kuin aunus. Ja joskin ne muoto-opillisesti ja sanastollisesti ovat lähempänä suomea kuin niiden eteläinen naapuri, niin on arvosteltaessa niiden asemaa suomeen nähden äänteellinenkin puoli otettava huomioon.

Edelleen sanoo O.M., että vienalaiset eivät ymmärrä aunusta (aunuksenvoittoistahan se »Ahtian yleiskieli» on); samaa väittää prof. L. Kettunenkin. He muka ymmärtävät suomen kirjakieltä — jopa paremmin kuin itse suomalaiset! — mutta eivät aunusta. Siis sen mukaan eivät suomalaisetkaan ymmärrä jälkimmäistä. Mutta toisaalta ilmoitetaan, että suomalaiselle aunus on »hyvin ymmärrettävää» (prof. Kettunen kirjassaan »Suomen heimon kirja», 1931, s. 36). Kumpaa on meidän nyt uskottava: hra O.M.ia ja prof. K:ta vuodelta 1937), vai jälkimmäistä v.lta 1931? Molemmat eivät voi olla oikeassa, mutta joko jompikumpi on väärässä taikka molemmat. — Mitä Vienan ja aunuksen suhteihin tulee, niin lausui aikanaan eräs tunnettu karjalan tutkija (tri K. F. Karjalainen): »Eroavaisuudet näiden välillä eivät ole varsin suuret eivätkä suurestikaan vaikeuta ymmärtämistä, varsinkaan milloin ero ei ole sanastollista»(»Itä-Karjala ja Kuollan Lappi» s. 152, 1918). — Hra O. M. luulee voivansa vakuuttaa Suomessa olevien ja myös rajantakaisten veljiensä puolesta, etteivät he tarvitse eivätkä halua uutta kirjakieltä, koska heillä jo on sellainen — Suomen kirjakieli. Mutta miten on silloin ollut mahdollista, että ensimmäisten joukossa, jotka ovat puoltaneet kielen itsenäisyyttä, on juuri eräs vienankarjalainen. Jo v. 1918 puhuu näet I. Marttinen (»Karjalaisten Sanomissa», nr. 1—2) m.m. kuinka »ei tämä kaunis ja rikas kieli ole tähän asti voinut edes omia karjalaisia herättää vaatimaan oikeutta tälle kielelle» (ks. lähemmin julkaisua »Rahvahan Sana», v. 1935). — Muitakin esimerkkejä vienankarjalaisten lämpimästä kiintymyksestä omaan karjalan kieleensä voisin mainita.

Vielä paheksuu hra O. M. käyttämääni sanaa »yleiskieli». Sillä sanalla tarkoitan kieltä, johon useat murteet ovat yhtyneet yhteiseen kielimuotoon ja joka siten voi tavallaan edustaa niitä kirjallisuudessa. »Karjalan kieliopissa» esitetty kieli voisi täten »yhdistää» aunukselaiset murteet, jopa muutamissa kohdin täyttää sen aukon, joka erottaa ne Vienan murteista. Tämä kieli ei tyydytä O.M.ia. Luonnollisesti, sillä hänellä on jo toinen yleiskieli valmiina. Eikä niin paljon rakkautta oman kielensä murteita kohtaan, että toimisi niiden säilyttämiseksi yhdistämällä ne uudeksi yleiskieleksi. Sillä yhtä vähän kuin suomen kieltä voi kirjallisuudessa edustaa muu kuin suomalainen yleiskieli eli kirjakieli, samoin ei karjalankaan kirjallinen viljely voi tulla toimeen ilman suppeampaa tai laajempaa »yleiskieltä».

»Karjalan kieliopin» yleiskieli ei tyydytä, paitsi hra O.M.ia (ja prof. Kettusta) myöskään maisteri E. Leskistä. Hra L. moittii sen ortografiaa ja verbiopin mutkikkuutta. Edelliseen kohtaan olen vastannut edellisessä sekä myös »Karjalaisuuden Ystävässä» (nr. 3—4, 1938). Mitä verbien esitykseen tulee, niin muistutan vain A. Genetzin sanat: »Suurena vaikeutena kieliopin toimittamisessa on ollut muotojen erinomainen vaihtelevaisuus ja rikkaus ... (Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä, 1880, (s. VII). Kenties tämä »mutkikkuus» aiheutuu juuri edellämainitusta seikasta sekä käsittelyn seikkaperäisyydestä. Kunnes hra E. L. osoittaa, että puheenalaista verbioppia voidaan esittää yksinkertaisemmin (mutta samalla perinpohjaisuudella), niin minä rohkenen panna hänen mainitsemansa vajavaisuuden juuri noiden kahden tekijän tiliin.

Mutta karjalainen kirjallisuus, karjalainen kirjakieli — onko se ollenkaan tarpeen? Oppikoot aunukselaiset suomea; vienalaiset kuuluvat jo osaavan sitä paremmin kuin suomalaiset itse (?). Ja yleensä väistykööt pienet kielet suurempain tieltä ja — samoin pienet kansatkin. Nykyaikaista realismia! — Mutta ihmeellistä ... pienet kielet eivät väistykään: Englannin sydämessä elää Walesin kelttiläinen kieli, Ranskassa — Bretagnen ja Provencen. Saksassa — ala-saksan, Hollannissa — friisin kieli, Sveitsissä rätoromanin kieli (erillään italiasta) — kaikki omine kirjallisuukielineen! Olisiko siten mikään ihme, jos Suomessa ja rajan takana voisi säilyä karjalan kieli kirjallisuutensa kannattamana, »kirjakielenä». Miksi kirjakielenä? — Siksi, että nykyaikaisessa kielten (ja murteiden) kilpailussa ei mikään voi säilyttää paikkaansa ilman kirjallista viljelyä ja sen vaatimaa kehittämistä. Ne karjalaiset, jotka ovat niin kieleensä kiintyneet, että toivovat sen säilyimistä, he eivät siis voi muuta kuin toimia kieltään edustavan kirjallisuuden luomiseksi. Tämä luomistyö voi näyttää vaivalloiselta ja pitkälliseltä, mutta muuta keinoa ei ole tämän kielen pelastamiseksi häviöltä, kielen, joka on »eräs äänne-, muoto- ja merkitysopillisilta ominaisuuksiltaan Euroopan rikkaimpiin kuuluva».

Että karjalan kielen säilyminen voisi syrjäyttää suomen kielen käyttämistä vaarantaa mahdollisen »Suur-Suomen» syntymistä y.m.s., sellaista en voi käsittää. Yhtä vähän kuin englantilainen voi pelätä mitään vaaraa Walesin kielen säilymisestä (muita esimerkkejä mainitsematta).

Suomalaisuuden kannalta on päinvastoin karjalan kielen elinvoimaisuus ja sen edellyttämä kirjakielisyys monesta syystä tärkeää. Viittaan tässä vain yhteen puoleen asiasta, samaan jota koskettaa eräs »vienankarjalainen» Kotikielen Seuran kokouksessa. Hän toivoi, että suomen kirjakieli edelleen rikastuisi karjalaisten kansanmurteiden aineksilla. Mutta yhtä vähän kuin kirjasuomi saattoi saada lisiä runolaulajien kielestä, ennenkuin se oli Kalevalassa päässyt (kirjalliseen taidemuotoon, yhtä vähän mainitut kansanmurteet voivat vaikuttaa suomen kirjakielen kehitykseen, ennenkuin kirjallisten tuotteiden, kirjallisuuden muodossa joutuvat »päivän valoon», s.o. suuren yleisön käsiin. Eivät »kielennäytteetkään» tällöin juuri mitään merkitse. Sillä niitä lukevat yleensä vain tiedemiehet, eivät muut. — Muuten on sangen omituista kuulla sitä usein toistettua väitettä, että karjalankieliset kirjoitelmat ja kirjat eivät voisi vaatia itselleen muuta arvoa kuin kielennäytteen. Silloin kait ei myöskään suomalainen murrekirjallisuus esim. Nortamon »jaaritukset» ja Kersti Bergrothin »Anu ja Mikko» eivät olisi muuta kuin — kielennäytteitä. Suomalainen kansallisteatteri kielitieten palveluksessa esittämässä »kielennäytteitä»?!

Silloin kun Turussa viime vuosisadan alussa käytiin taistelua suomen kielen oikeuksien puolesta, niin vastustajien joukossa esiintyi jyrkimmin ainoa suomalaisniminen kirjoittaja, eräs Toipo. Sitten kun Snellmanin esiinnyttyä tuuli oli (kääntynyt, niin esim. uusmaalainen (ruotsalainen) ylioppilasosakunta asettui — ruotsin kieltä vastaan keskustelun ollessa tämän kielen tulevaisuudesta Suomessa. Ainoa "ruotsinmielinen" osakunnassa oli silloin eräs nimestä päättäen saksalaisperäinen mies (Freudenthal). Ja nyt kun on noussut kysymys karjalan kielen tulevaisuudesta, niin ketkä ne ovat, jotka eivät tahdo kuulla puhuttavankaan mistään "karjalan kielestä"? Eiköhän vain – eräät karjalaiset itse! Näyttää siten pitävän paikkansa vanha sananlasku: suku on pahin.

E.V. Ahtia
Henkien taistelu
elikkä Karjalan kieliturnajaiset Onttoni Miihkali kontra E.V. Ahtia
(Karjalan kielen ystävä 1939:21-22

Sitten lehtemme viime numeron ilmestymisen on karjalan kielirintamalla ollut havaittavissa vilkasta toimintaa, niin että me hitaan kiireen kirjeenvaihtajat emme ole olleet pysyä ajan ja tapahtumien tasalla. Niinpä Viena-Aunuksen Joulunumerossa vienalainen kynän ja sanan ritari Onttoni Miihkali nuorekkaalla taiteilijatemperamentillaan julmisteleiksen liitollemme ja lehdellemme eritoten hyökäten maisteri Ahtian kimppuun, jossa hän näkee nykyisen karjalan kielivillityksen alkujuuren ja oppi-isän. Kuulkaamme mitä haastaa tämä intomielinen Vienan briha ja Uhut-Jyrkän jälkeläinen muun muassa:

Bolsevikit ovat saaneet karjalan kirjakielen aatteensa toimituksemme jäseneltä maisteri Ahtialta, joka esitti ajatuksen jo useita vuosia sitten julkisuudessa. (Samperi, miten selvää, vaikka emme itse sitä ennen tullut ajatelleeksi tyhmässä kallossamme! Valo tulee Taka-Mokulasta! Näinhän se on tapahtunutkin: Kun toveri Stalin luki Antikaisen lähettämästä "Virittäjästä" Ahtian kirjoituksen, hän heti honasi, että vot siinäpä hyvä ase, mutta mihin? A tietenkin karjalaisuuden tuhoamiseksi! Annettuaan erään kummituslentäjän tehtäväksi luovuttaa Ahtialle Voroshilovin tarkk-ampujain ordenin palkkioksi hänen naulankantaan osuneesta aatteestaan georgialainen käski akateemikko Bubrichin puheilleen: - Koiran poika, tunnetko tshuhna Ahtian, kolleegasi? - Kyllä veli toveri! Meikäläisiä on, mutta ylen pikkumainen sielu. Liian tarkkaa työtä tekee. Karjalan kieliopin laatii yhtä monimutkaisen kuin on kielikin. Viisivuotissuunnitelmaasi ei muuta mahtuisikaan kuin tämä kielioppi. Pelkään, etteivät meikäläiset opettajatkaan siitä selvää saisi, kun eivät saa kaikki Suomessakaan. Kävisi kuin suomen oman kieliopin, Joka on niin vaikea, täsmälleen yhtä vaikea kuin kielihin -, että nelonen on yleisin numero siitä kouluissa, eivätkä ylioppilastutkinnossakaan kaikki tshuhnat vielä osaa omaa kieltään, vaan reputtavat. Poikkeuksia tietenkin on, nimittäin vienalaiset pakolaiset ... - Älä lörpöttele, vaan tee minulle karjalan kieli huomiseksi. Jos ei huomenna valmis, likvidoin ...!

Bubrich, ovela saksmanni, vielä samana päivänä tilasi radioteitse Riipuskalan GPU:n museosta tukun erään turmeltuneen eteläaunukselaisen murteen päätteitä, liimasi ne yön seutuna vastaavien ryssän sanojen häntään ja vei aamulla Kremliin. - Vot tässä literaturnoi korelijan kieli! - Mutta tämähän muistuttaa omaa rodnoita kieltämme, tätä Leninin ja minun kieltäni! - Aivan, veli Joosif Vissarionovitsh, karjala, nimittäin tämä minun karjalani, onkin venäjän sukukieli. - No laatna! Se välttää tarkoitukseensa. Olkoon se tästä päivästä lukien KASSR:n virallisena kielenä ja riidelkööt kirotut korelokit sillä ja siitä kunnes syövät toisensa! Ja ystävällemme tshuhna Ahtialle toimita seuraavan kummituslentäjän mukana määräys, että perustaa kiireesti KYL-nimisen järjestön ja valmistaa sen konstikkaan kielioppinsa iskurivauhdilla. Siten piisaa riitaa sielläkin taholla. Ja vot, tapahtui siten.)

Niinpä tämä itsepintainen kielinikkari Ahtia onkin jatkanut kirottua karjalan kielen harrasteluaan huolimatta siitä, että "monet suomalaiset tiedemiehet" ja muut arvovaltaiset tahot ovat vängänneet vastaan senkuin ovat muilta kiireiltään joutaneet. Ja kaiken kukkuraksi hän on julkaissut kielioppinsa. Veli Miihkali ei voi muuta kuin lyödä rintoihinsa ja reväistä vaatteensa. Todettuaan tämän ennenkuulumattoman rienauksen hän loihe lausumaan: Vienalaisena ja vienankarjalaisten puolesta en voi olla panematta vastalausettani. Me vienalaiset - eikö ole komeasti sanottu!, me vienalaiset emme tarvitse mitään uutta yleiskieltä. Meillä on jo sellainen - Suomen kieli.

Mutta tämä - muuten ainoa asian ydintä sivuava väite - on puhdasta palturia, koska tiedetään, ettei suomen kirjakieli ole ollut itäkarjalaisten käytettävissä muulloin kuin sinä lyhyenä aikana, jona suomalaiset punakaartilaisemigrantit siellä isännöivät. Juuri se seikka, että suomen kielellä ei ole mitään oikeuksia eikä käyttömahdollisuuksia Itä-Karjalassa eikä Tverin Karjalassa, velvoittaakin Karjalan pakolaisia vaalimaan karjalan kieltä ja kehittämään sitä yleiskieleksi eli kirjakieleksi. Tämä on totuus, jota kukaan vastustajamme ei ole edes yrittänyt kumota, vaan kaikki kirjoittelijat ovat sitä kiertäneet kuin kissa kuumaa puuroa ja takertuneet toisarvoisiin sivuseikkoihin, joista ovat pitäneet hirveätä ja ennenaikaista rähinää. (Tällainen sivuseikka on m.m. "Ahtian kieli", jonka kimppuun on hyökätty kuin härkä punaiseen riepuun. KYL ei pidä nim. "Ahtian kieltä" minään lopullisena patenttiratkaisuna, vaikka kyllä arvokkaana ja loogillisena kokeena, jonka perusteella on mahdollista asiaa kehitellä edelleen jo yksistään sen vuoksi, että se sisältää kielen täydellisen systeemin. Lehtemme julkaisee tahallisesti kirjoituksia eri murteilla ja eri oikeinkirjoitustapoja käyttäen, kiirehtimättä toistaiseksi mihinkään ratkaisuun, toivoen, että luonnollinen kehitys ja käytäntö tulevat sitä aikanaan helpottamaan. Sellaiset silmittömät hyökkäykset kuin Onttoni Miihkalin kohdistuvat, siis itse asiassa tuulimyllyjä vastaan, vaikka niissäkin saattaa nykyajan surullisen hahmon ritarille käydä yhtä nolosti kuin kuuluisalle esikuvalleen muinen.)

Kyhäelmän jälkiosassa kirjoittajamme vaipuu lapsuusmuisteloihin ihastellen sitä helppoutta, jolla hän aikoinaan oppi suomen kirjakielen kuvitellen kai sen jollakin salaperäisellä tavalla todistavan jotakin esillä olevassa asiassa. Lopuksi hän tekee meille selkoa kotikylänsä murteen hienouksista, mutta kun ne menevät yli meidän matalan horisonttimme, sivuutamme ne tässä. Lehtori Ahtia on uskollisena asialleen vaivautunut vastaamaan veli Miihkalille oikein hengessä ja totuudessa "Viena-Aunuksen" viime maaliskuun numerossa. Tiedemiehen perusteellisuudella hän siinä kumoaa Onttoni-paran väitteet kohta kohdalta ja lisäksi valaisee asioita monilta puolilta, jonka vuoksi se on luettava kokonaisuudessaan.

"Viena-Aunuksen" puolesta oli maisteri Ahtian kirjoituksen jälkeen tunnettu nimimerkki I.H. pannut perustelemattoman peräkaneetin, jonka lakoninen sisältö olisi omin sanoin kerrottuna suuunilleen seuraava: Älä sinä veikkonen vain erehdy luulemaan, että meihin mikään järkipuhe pystyisi!

Eikä se näy pystyvän heimoveli Miihkaliinkaan. Karjala-Inkerin N:ssa 14 herra Onttoni jälleen hiihtelee ummet ja lammet ollen ensikädessä kuitenkin vain henkilökohtaisesti kovasti loukkautunut siitä, että maisteri Ahtia on osoittanut hänen tuntevan heikonlaisesti Vienankin murteita. (Ei sellaisesta pidä suuttua, ei se mikään häpeä ole!) "Niin on hänestä paha olla, että oikein itettäy ta oksennuttau" - käyttääksemme veli Miihkalin omaa kieltä. Kirjoittaja ihmettelee oikein isoilla kirjaimilla, että tulevaa karjalan kieltä pitäisi karjalaistenkin OPETELLA! Eikö opettajasmies tiedä kuinka pontevasti kaikissa sivistysmaissa opiskellaan äidinkieltä oppilaitosten kaikilla asteilla? Harvat lienevät ne Suomenkaan miehet, jotka siitä huolimatta tohtivat väittää osaavansa täydellisesti omaa kieltään! Muuten tämä Onttoni Miihkalin puolustushyökkäys (jolle ainoa heimoviikkolehtemme kuitenkin on uhrannut kokonaist, 2/3 sivua tyyriitä palstojaan) ei sisällä mitään uutta eikä nimeksikään todistusvoimaista ainehistoa. Emme ymmärrä, mitä ovat todistavinaan tässä yhteydessä hänen kirjoitukseensa liittämät oma "tuhkimuksen starinansa" ja liitostamme "edesmenneen" Lietteen murrejuttu "Mitä karjalus prizmi?" Toinen on jonkin Vienan, toinen jonkin Aunuksen kylän murretta ja kumpikin tekijänsä mielestä nähtävästi ylen rakasta - siinä kaikki, sillä kumpikaan ei ole Ahtian suunnittelemaa yleiskieltä. Niinikään ei ole mitään todistuskelpoisuutta niillä ponnettomilla ja kuluneilla iskulauseilla, joita kirjoittajan kyhäys on täynnä. Niiden vuolas toistaminen vain osoittaa, että taiteilijatunteet tulvivat yli äyräitten, mutta järki - seisoo. "Kaiken kukkuraksi" veli Onttoni tunnustaa, ettei hän ole edes lukenut maisteri Ahtian teosta, jota vastaan hän on kuitenkin hyökkäilevinään! Hän lupaa hankkia teoksen vasta, jos hänelle annetaan eräitä takuita. Niin julkean edesvastuutonta kirjoittelua emme ole pitkiin aihoihin tavannut. Vaikka kirjailijalle yleensä kuuluukin lukeminen olevan vaarallista, koska se huonontaa tyyliä, pitäisi Onttonin sotilaskoulutustakin saaneena miehenä poikkeustapauksessa hiukan riskeerata tietäen, että hyökkäys ilman edelläkäypää tiedustelua vie useimmiten tappioon.

Niinpä tässäkin.

Vorna.

BUTTON_POST_REPLY