Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

karjalankielizii kniigoi, lehtii, cdromoi, ...

Valvoi: verkomuagari

Sinilind

Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Šelailin mie erähänä päivänä Pertti Virtarannan kirjua Lähisukukielten lukemisto vuuvvelta 1967. Jo vuosi takaperin Paula Palmeosan Valdain karjalan kielioppie lukiessa huomasin, jotta rikeneh kielinäyttehissä on hoš mimmoista hyvyä ta vesselie štarinua ta pakinua. Onkelma vain on šiinä, jotta ne näytetäh šemmosilta:
e·ńńein e·l´iäśśäh e·let´t´ih u·kko da a·kka | he·il‿ol´i vain do·bri̮a ü·kśi ka·nańe | u·kko‿i a·kka | l´ä·ht´iet´äh hüö pa·kkuomah | pa·kotah pa·kotah | tu·lou kü·l´ä | i ša·nou: | »t´ota e·dgo lašše mi·lma ü·ökši?» | »da tu·lgi̮a ri·śt´ikanžat | mi̮·akki̮a» |

Virtaranta, P. 1967: Lähisukukielten lukemisto, s. 48
Niin kuin ois kišša juoššun näppäimistön poikki. Šemmosella foneettisella tarkehkirjutukšella tarkah voijah tallentua iäntämisen piirtehie, no lukomini on vaikie. Kuitenki, erähät informantit kerrotah šuarnua niin hyvin, jotta ne šuorah voitais painattua kirjan šivuloilla prostoilla kirjutukšella – ei kielinäyttehinä tutkijoilla ta opastujilla, ka šuarnoina tavallisella rahvahalla. Eikö ole šuali, još nämä starinat ollah vain foneettisella tarkehkirjutukšella šemmosissa vanhoissa tietokirjoissa, kumpasista yksikänä tolkušša olija ei rupie niitä lukomah?

En tiijä, äijänkö piäššettih kielinäyttehie ilmah paičči tiijollisie kirjoja. Vuotena 1963 ilmua näki Unelma S. Konkan toimittama teoš Карельские народные сказки (Издательство Академии наук СССР), kumpasešša on 80 starinua naverno varšinaiskarjalan murtehilla. Vähän aikua takaperin erähie kielennäyttehie piässettih ilmah kirjašša Культура повседневности карельскои семйи (конетс ХИХ–первая треть ХХ века), kumpasešta kirjutettih Oman Muan numerošša 46/2014 tekstissä Karjalan kielen näyttehet istorijallis-etnografisien tutkimukšien lähtienä. No nämä kirjat vet ollah tiijolliset – moušot, ei puututa rahvahalla käteh, šemmitenki lapšilla tahi nuorilla.

Miušta kielinäyttehissä olijoita starinoja ta pakinoja eri murrehalovehilta välttämättä pitäis šuaja rahvahilla luvettavakši, još niitä vielä ei ole. Šiitä vielä rahvas nähtäis, mimmoni še on kieli eri puolella Karjalua. Tveristäki ylen äijän kerättih hyvyä šuarnua, kumpaset šuorah kelvattais omakši tveriläisekši lapšien šuarnukirjakši, kuin vain šuatais lupa piäštyä niitä ilmah ta vieläi niillä kuvittaja. Mänetiijä, ollahko niitä konšana piäššetty ilmah kirjana – još ollah, pitäis painattua uuvveštah.

Tietäykö ken täštä aihiešta mitänä? Oisko tolkkuo šemmosešša hommašša?

Käyttäjän avatar
mp
Viestit: 2104
Liittyi: 05 08 2008, 19:45

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai mp »

Tämän huomaitgo?

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

No vot en! :lol: Ka mie luulin, jotta kaikki Luvekkua-šivun tekstit jo ammuin kačoin, no tottaš tämän unohin. Vet nyt ei piekänä eččie tätä Konkan kirjua. Nämäki šuarnat pitäis uuvveštah šuaha kirjan šivuloilla šuaten.

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Panen täh esimerkkinä šuarnan akašta, kumpasen kesselih kirpuou urpua ei vain yheštä puušta. Šen kerto Pertti Virtarannalla Puatenen Šelin kyläššä Timo Tuurujev vuotena 1943. Hiän kerto šaman šuarnan toisellaki keryäjällä, ta še toini variantti on Unelma Konkan toimittamašša kirjašša (kumpani tovellah onki tiälä opastajat.netašša).

Šuarnu on šama kuin tämä, no vähän eri tavalla šaneltu: http://opastajat.net/luvekkua/trad/konk ... iernoiakka

Kielinäytteheššä teksti on šemmosta:
ol´i eńńen ukko d‿akka | akka ol’i drūgoištaja i akall‿ol´i kolme drūgua: | üksi ol´i Pekka Pellompoikki | toine ol´i Mikki a kolmaš ol´i Vańka | no a ukko t´ied´i što akka kävelöü drūgolojen luo.
Täššä pitkie a- ta ä-vokaleja, kumpaset ollah ”jonkin verran ummistunnuot” merkitäh å ta ɛ̄. Arvid Genetz omašša ruavošša Tutkimuš Venäjän karjalan kieleštä (1881) kirjutti ”karjalaiseh tapah” oa, , hoš ičeki šano, jotta lähempänä ollah aa, ää. Panin šen mukah, mikä on lähempänä iäntämyštä. Täššä Konkan kirjašša še näköjäh niisi on pitkillä vokaliloilla.
AKKA DA KOLME DRUUGUA
PAADENE, SELGI

Kuva

Oli ennen ukko da akka. Akka oli druugoištaja, i akalla oli kolme druugua: yksi oli Pekka Pellonpoikki, toine oli Mikki a kolmaš oli Van’ka. No a ukko tiedi, što akka kävelöy druugolojen luo.
Yhtenä päänä tuli ukko mečästä i šanou akalla:
— Akka, miä näin tänäpäänä mečässä pappia. Pappi ištu d’äriän haaban onnešša i miulda kai räähät priimi.
Akka šanou:
— Priimiugo i miulda räähät?
Ukko šanou:
— Priimiu.
Huomukšella akka nouzi. Syötti d’uotti ukon i läksi papilla räähkiä šanomah akka. A ukko kylličči akašta meččiä myöte proidi, ištuoti ondeh haabah i vuottau akkaa.
Akka tuli haaban luo i kirguu papilla:
— Hoi, pappi, pappi, oledgo sielä?
Ukko šanou:
— Olen.
— Ni priimidgo miulda räähät?
Ukko šanou:
— Priimin. Ni midäbä on siula räähkää?
A akka šanou hänellä:
— Hoi, pappi rukka, miula on kolme druugua. Yksi on Pekka Pellonpoikki, toine on Mikki a kolmaš on Van’ka.
Pappi hänellä i kyzyy akalda:
— Tahodgo siä endižen ukon kera elää vain et?
Akka šanou vaštah:
— Pappi rukka, en taho miä hänen kera elää. En voi hänestä ni millä päässä.
A pappi šanou vaštah:
— Siä syötä hänellä enämbi rieškaa maidua, argivoida da verestä lihaa. Hään, — šanou, — šogenou, i siä hänestä pääžet.
Akka läksi hyällä mielin kodih, tiiušti millä ukošta päässä. A ukko onnešta heitty, kylličči akašta proidi meččää myöte i ennen akkaa tuli kodih.
No akka tuli kodih räähkiä šanomašta i pani samvaarah vettä, toi stolalla argivoida, rieškaa maidua i voida. I šanou akalla:
— Akka, miula rikkuoti nägö. En nää ni midä.
A akka hyällä mielin, kuin ukko zavodi šoeta. Akka šanou ukolla:
— Ukko, meil on vielä kolmikezäne häkki. Issemmä häkin. Siä ku verestä lihaa syöd da i tervehyt.
— Ka ni mäne, nošša häkki sarailla, — ukko šanou, — ni issemmä häkin.
No akka vedi kytkyössä häkin sarailla. Ukko i šanou akalla:
— Ken meilä isköy häkin, kuin miä en nää?
Akka šanou:
— Kučun miä Pekan. Pekka miula isköy.
No akka mäni, kuččui Pekan. Tuli Pekka. No Pekka šanou ukolla:
— Na piä häkkiä, miä issen kuin siä ed nää!
A ukko šanou Pekalla:
— Miä ku kolme vuotta syötin häkkiä ni hot omalla käällä issen.
Pekka rubei pidämäh häkkiä. Ukko hamaran nošti i šanou:
— Hospodi blahoslovi, hoš häkkiä ei puuttune, ga Pekkaa puuttuu.
Hään kui iski Pekkaa kulmah, Pekka sihi kaadu. No akka šanou:
— Midä siä raavoit?
Ukko šanou:
— Käärimmä rogozah i lykkäämmä karžinah. Ni ken ei tiiä.
No ukko šanou:
— Ni kenba nyt isköy häkin?
Akka šanou:
— Kučun miä Mikin.
Tuli Mikki. Mikki šanou ukolla:
— Na piä häkkiä kui siä ed nää, ni miä issen.
A ukko šanou:
— Miä ku kolme vuotta syötin, ni omalla käällä kökšään.
Rubei Mikki pidämäh häkkiä, no hään taaš hamaran nošti i šanou:
— No hospodi blahoslovi, hoš häkkiä ei puuttune, ga Mikkiä puuttuu.
Taaš kui Mikkiä iski korvan tyveh, Mikki sihi kaadu. Taaš hyö lykätäh Mikkiä karžinah.
Ukko i šanou taaš:
— Ken nyt isköy meilä häkin?
No akka šanou:
— Kučun miä Van’kan.
No akka kuččui Van’kan, i Van’ka tuli. No Van’ka i šanou ukolla:
— Na piä häkkiä, kui siä ed nää, ni miä issen.
No ukko šanou:
— Kui miä kolme vuotta syötin, ni miä iče issen.
Taaš hamaran noštau i virkki:
— Hospodi blahoslovi, hoš häkkiä ei puuttune, ga Van’kaa puuttuu.
Van’kaa ku iski hamaralla, Van’ka sihi kaadu. No hyö otetah Van’ka že lykätäh karžinah, i ukko otti häkin iski. Akka sillä kerdaa verestä lihaa kattilah. No liha kiehu i pandih stolalla. Ukko toi četvertin viinaa stolalla i šanou akalla:
— Akka, meilä on suuri vahingo. Meilä pidäy kuččua sapožnikkaa, i hään on ylen d’uoja. Myö hänen humalah d’uotamma, i hään miät pillašta päästäy.
No läksi akka. Kuččui šen sapožnikan. No d’uotettih händä humalah šaate. No ukko i šanou:
— Kuule, pyhä velli. Meilä on karžinašša pokoinikka. Edgo siä händä viä koškeh?
Sapožnikka šanou:
— Anakkaa miula teremmin, miä hänen šaatan koškeh.
Hyö noššetah pokoinikka karžinašta. Sapožnikka kui tavotti sylih pokoinikan da d’uoššulla mäni sillalla i lykkäi koškeh. Kuni hään sinne käy, hyö toine noššettih karžinašta i šanotah sapožnikalla:
— Pahoin veit, ka d’ärelläh tuli.
— No kui hään tuli, anakkaa uueštah viän. Enämbi ei tule.
Taaš kui tembaa pokoinikan da d’uoššulla sildah i lykkääy taaš koškeh toižen. Kuni sapožnikka tuli, hyö kolmaš i noššettih karžinašta i šanotah sapožnikalla:
— Pahoin veit. Aino tulou d’ärelläh. D’umalan nuora on kolmkerdane.
Taaš kui ottau, kolmannen sylih ni hropni i d’uoššulla sildah i lykkäi koškeh.
A akka rodih žääli druugoloja. Hään panou valgian skaaterin pääh i läksi kaččomah, kunna sapožnikka lykkäi druugut. No mänöy hään sapožnikalla vaštah. Sapožnikka kaččou, ken tullou valgeiššah. Duumaiččou, on pokoinikka. No akan hropniu sylih, d’uoksi sillalla i lykkääy koškeh.
No tulou hään ukon luoksi. No ukko häneldä kyzyy:
— Näidgo miun akkaa?
A sapožnikka šanou ukolla:
— Miä duumaičin, on pokoinikka. Tavotin šylih i lykkäzin koškeh.
— No hyvä mieš, hyvin raavoit. Ana sin mänöy druugoilla d’älgeh.
No hyö taaš viinad d’uodih i lähettih kozilla, i ukko nai uuen akan, i nyt vai eläy uuen akan kera.

Timo Tuurujev, 1943

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Täššä toini esimerkki, Palmeosin kieliopista šivuloilta 149–153. Täššä šotilaš šuau onton huavan šiämeštä mitänih kummallista. Šuarnan kerto Andrei Vassil’evič Vassil’ev vuotena 1958 Markovan kyläššä, Valdain Karjalašša. (Toivottavašti panin tätä kylyä kartalla oikieh kohtah.)
SALDOATTA I KIVI
MARKOVA, VALDAI

Kuva

Matkai saldoatta sluužbalda dorogoa myö. Oli saldoatalla šaška i värččine tagoana. Värččizeššä ei ollun nimidä. Matkoaw, matkoaw saldoatta dorogoa myö. Vastoačči saldoatalla vanhane babane i kyželöw saldoatalda:
— Mistä šie matkoat i kunne?
A saldoatta šanow:
— Sluužbalda kodih.
A baba i kyželöw saldoatalda:
— Ongo šiula dengoa?
A saldoatta šanow:
— Ei oa ni kopeikkoa.
Baba šanow saldoatalla:
— Krabadi täh hoabah, i ka hoavašša on loukko, i šie šinne laškieče. Na miun perednikkä!
A saldoatta babalda kyželöw:
— A mih varoin tämä perednikkä?
— Šiula rubiew pidämäh.
Saldoatta šanow baballa:
— A mie kuin šinne laškiečen täh loukkoh, mie šattuočen.
A baba šanow:
— Na, šiula nuora, šinne laškiečet, a mie rubien pidämäh nuoran n’okašta, i šieldä nuoralla hoavašta mie šiun vejän. I kuin šieldä rubien noštamah, elä unaha ottoa kreema, kivi. I šie laškiečet hoabah, i dogadit kolmet ovet ollah. Avoat yhen oven, i dogadit šielä šuuri sundukka dengoinke i tällä sundukalla istuw šuuri, ärie koira. Nu šie händä elä varaja! Levitä perednikkä, i koira kočahtaw tällä perednikällä. I avoa sundukka, ota dengoa, mi šiula pidäw.
Saldoatta žö niin i loadi. Avai sundukan, šielä dengoa äijä, i otti saldoatta šalkkuzen täyvykkyzen lad’d’ai i šano:
— Miula nyttenä liew hyvä elöä.
Šalbai sundukan. Koira kočahti sundukalla. Saldoatta otti perednikän i avai toizen oven. Šielä tože sundukka dengoinke, i koira ärie karavuuliw sundukkoa. Saldoatta ei vareudun koiroa. Levitti perednikän. Koira kočahti perednikällä. Saldoatta avai sundukan. Sundukašša äijä serebroa. Saldoatta vaššet dengat kumai, a otti värččizeh pani serebroa i kormanoloih. Šalbai sundukan, koira kočahti sundukalla. Saldoatta otti perednikän i dengat i läksi. I vielä ovi. Saldoatta sanow, pidäw avata. Avai oven, šielä toaš šuurembi kaittieh sundukka, i koira ärie, i ylen šuuri. Saldoatta ei vareudun. Levitti perednikän, koira kočahti perednikällä, i saldoatta avai sundukan. A sundukašša äijä zolottoa, mi hänellä pidäw. Šalbai saldoatta. Koira kočahti sundukalla. Saldoatta otti baban perednikän i dengat. Läksi. Pidäw yläh nošša.
Rubei saldoatta vangumah:
— Baba, baba, nošša milma!
A baba saldoatalda i kyzelöw:
— Otiit äijän dengoa?
Saldoatta i šanow:
— Otiin.
— Otiitgo kiven?
A saldoatta šanow baballa:
— Unahiin.
A baba käšköw ottoa. Saldoatta löydi kiven i otti. I vanguw baballa:
— Nošša milma! Mie kaitti otiin, midä šie käššiit.
Baba rubei nuoroa vedämäh, i saldoatkan nošti, i laški moah. Baba i nägöw, dengoa saldoatalla äijä. I baba rubei pakkuomah saldoatalda:
— Ana miula kivi, a šiula dengat.
A saldoatta i kyželöw babalda:
— Kunne šiula kivi?
Baba šanow:
— Miula pidäw.
A saldoatta ei andan. Otti šaškan, babalda i pöän leikkai.
Saldoatta läkši dorogoa myö. I äijän höän matkai. Lieni linna. Mäni saldoatta linnah. Löydi ičellä kvartiran. Dengat pani i tämän kiven. I saldoatta rubei näidä dengoja jagamah narodalla. Serebroa i zolottoa. Rubei saldoatta viinoa juomah, hyviin šyömäh. Ošti ičellä jogo kohtoa. Höän eli saldoatta moni vuotta.
Saldoatalla dengat loppiečettih. Midä mie nyttenä rubien roadamah? Kodih männä, ei dengoa ei oa.
Saldoatta otti tämän kiven, iče augai. Hänellye saldoatalluo tuldih kolme šuurda koiroa, i kyželläh saldoatalda:
— Midä šiula pidäw?
A saldoatta i šanow koiriila:
— Tuogoa miula äijä zolottoa!
Koirat i lähtiettih. Tuodih saldoatalla vielä enämmän dengoa zolottoa. Saldoatta toaš rubei narodalla jagamah dengoja.
I eläw i duumaiččow, pidäw miula naija. Otti tämön kiven ožai, i toaš tuldih nämä koirat kolme. A saldoatta koiriila i sanow:
— Tuogoa miula coarin tytär!
Hyö i lähtiettih. Voruidih coarilda tyttären. Saldoatta tällä coarin tyttärellä i šanow:
— Šie lienet miun naine.
Eletäh saldoatta i coarin tytär. Ruvettih eččimäh, coari käški. Löyvettih tyttären i coarilluo viedih. A coari šöändy tyttären piällä. Otti šalbai tyttären komnattah i saldoatan oman seizatti čassovoiksi. I coari vielä käški šiduo tyttäreh šalkkuzen šuurimoa.
Saldoatta toašena otti kiven i ožai. A koirat toaš tuldih kolme, a saldoatta näilä koiriila käški coarin tytär tuuva. Koirat hänen tuodih, a šuurimat piristih. Saldoatta coarin tyttärellä šanow:
— Meidä niken ei löyvä, myö peittöäčemmä.
Peittöäčettih.
A coari käški löydöä, missä trussieččen šuurima, i lähtiettih eččimäh coarin tytärdä, i löyvettih šuurimoja myö žen komnatan i kunne hyö oldih peittöäččennyet. A šuurimoja myö hejät löyvettih.
Coarin tyttären otettih, viedih coarilluo. Coari käški tytärdä šalvata komnattah, i lukuta, i arestuija tämä saldoatta. Arestuidih, issutettih saldoatan. I saldoatta otti dengat, a kiven i unahti.
Saldoatta kaččow ikkunah. Matkoaw brihaččune školašta. Saldoatta šanow brihaččuzella:
— Tuo miula täštä kodis’ta komnatašta kivi! Mie šiula täštä šyin makšan.
Brihačču läkši i toi tämän kiven. Ikkunah fortočkah ando saldoatalla kiven. A saldoatta kobran zolottoa brihaččulla ando.
Coari käški tädä saldoattoa doavie. Naznoačči moizen kohan i missä saldoattoa doavie, riputtoa. I coari käški, štobi kaitti naroda kačottais, i saldoatta käški äijän polkkuo tuuva. Naroda keräyvyttih, saldoatat tuldih coaris’ta, iče coari, naine, tytär i polkovnikat kaččomah, kuin händä ruvetah doavimah. Käski coari tuuva tyrmäštä saldoattoa. Vejetäh, tuodih. Naroda kaitin kačotah.
A saldoatta rubei coarie prossimah:
— Ana miula kuraldoa, šidä i riputatta.
Coari käški kuurie. Saldoatta šai kormanošta tämän kiven, i ožai moada vaš, i kolme koiroa, šuuret äriet tuldih. A saldoatta i šanow:
— Purgoa kaittie, coarie, caricoa, a tytärdä coarin elgöä koškiekkoa!
Nämä koirat reviteldih coarin i carican, i naroda lähtiettih uidimah. A koirat kolme purrah kaittie. Jäi coarin tytär i tämä saldoatta. Saldoatta i šanow coarin tyttärellä:
— Ka nyttenä šie miun naine. Mie lienen coari, a sie carica.
I ruvettih elämäh.

Andrei Vassil’evitš Vassil’ev, 1958

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Tämä šuarna šaneltih Vieljärvellä vuotena 1871. Šen pani muistih Arvid Genetz, ta še julkaistih vähän muuteltuna hänen ruavošša Tutkimus Aunuksen kielestä (1885) tai myöhemmin alkuperäisemmäššä muuvvošša EIno Leskisen teokšešša Karjalan kielen näytteitä II: Aunuksen ja Raja-Karjalan murteita (1934). Šuarnašša suarin epätoivoni naini šanou šemmoset hirviet šanat: «Ku ed andanne Hospodi poigoa, hot čorttu siemendy vaččah panis!» A tottaš hiän šiitä tulouki pakšukši...

Tekstissä on šemmosie kohtie, kumpasie en ymmärtän. Voisko kennih auttua milma ymmärtämäh niitä? Kirjutan lisyä viestin loppuh.

COARIN POIGU, ČORTTAN SIEMEN
VIELD’ÄRVI

Kuva

On sie coari da coarin mučoi. I coari lähtöv kolmekse vuottu toizeh linnah. Lähties sanoo:
— Ku ed voinne poigoa tulemale soah, peä leikat eäres.
Häi i jumaloin edeh menöö, molih ehtänny:
— Anna, Hospodi, poigu!
I toss ehtänny molih, i kolmanden ehtänny molih:
— Ku ed andanne Hospodi poigoa, hot čorttu siemendy vaččah panis!
I tuloo ylen hyvä briha.
— Minä, — sanoo, — panizin sinule siemenen vaččah.
— Panet, ga tule.
— Minä tulienn yönn i tulen, — sanoo, — kesk-yön aigah, vai tulgah käskyläine vereädy avoamah, konzu i vereädy plikahuttanen.
Häi tuloo, vereädy plikahuttaa, i käskyläine avoamah menöö. Tuloo i käskyläine, juoksoo coarin mučoilluo magavusial i sanoo:
— Kačo, mado tuloo kaheks-niekan parren jämevytteh, syldy pitky!
A mučoi ni kunne paeta ei ehtinnyh. Mado ryndähil tuli, suud andoi dai eäreh i lähti.
No hänelleh rubei vačču kazvamah coarin mučoil. Mi aigoa mennöö, vuvven kaudehet, siid häi lapsen i soav, pojjan. Poigu brihaččuzeks i kazvav d’ongöi tobjaks.
Brihaččuine i lähtöö pihale kävelemäh, toizien brihaččuloin kera hyppimäh rubiov. Hyppies ku lykitäh kivie sidä, petties i puuttuu lesken-akan ikkunah kivi. (Pete vedäv ikkunah, a häi lykkeäz mujjal.)
Lesk-akku laskettaa:
— Coarin poigu, čorttan siemen! Lesken-akan ikkunoa murendamah tulid!
Kodih i lähtöy brihaččuine. Moamah luo menöö, moamalleh sanoo:
— Miz minä rodinuhez olen? Lesk-akku nenga sanoo: «Coarin poigu, čorttan siemen! Lesken-akan ikkunoa murendamah tulid!»
Moamah i laskettav:
— Mene tid’d’ä lesken-akan paginoi.
A poigu neče i lähtöö tossu peän kävelemäh pihal, i tossu peän išköö kivel ikkunoa.
I lesk-akku sanoo:
— Coarin poigu, čorttan siemen! Miksi tossu peän d’o-nygöi tulid ikkunoa murdendamah lesken-akan?
Brihaččuine kodih i lähtöö. Opad’ moamalleh sanoo:
— «Coarin poigu, čorttan siemen!» Mindäh sanoo minul lesk-akku nenga?
Moamah ni miitut ei virkka.
Häi i lähtöö kolmandennu peän hyppimäh i sidäžö myö išköv ikkunoa kivel.
Lesk-akku sanoo:
— Eh, coarin poigu, čorttan siemen! Kolmandennu peän ikkunoa tulid murendamah minun!
Häi kodih i lähtöö brihaččuine moamah luo. Moamalleh prizmiöv sanoo:
— Miz minä rodinuhez olen?
I moamah i sanoo, nengoine i nengoine dielo oli, kolmekse vuottu lähti toizeh linnah toatto, lähties sanoo: «Poigoa ku ed voinne tulemale soah, peä leikat eäres.»
— I minä, — sanoo, — molimmoh kolmed suutkad, i rodinuheze minul miituttu ei. Jälgimäin minä sanoin, što: «Hot čorttu siemenen panis!» Siid minule i vačču rubei kazvamah, i sinä rodiittoh.
Siid häi rubei pakiččemah blahosloven’oa moamalleh. Moama blahosloven’oa hänel anna ei. Häi kaikelleh pokoroičeh, siid d’älgimäi i andoi blahosloven’an moamah.
Lähtöö moamah blahoslovihuu Spoasale puuttumah. Menöö nengomah namasterih, vie nygöi on kuuskymen syldy keskie.
Namasterih laskiet ei manoahad. Kirrutah:
— Midä tuled namasterie prelestimäh, coarin poigu, čorttan siemen?
Itkun häi i loadiv. Manoahhu i tuloo hänellyö paginal, händy i nevvoo:
— Mene toizeh namasterih. Toizes namasteris tietäh, kunna pidää sinun mennä Spoasale puuttumah.
Häi ielleh i lähtöö toizeh namasterih. Menöö toizeh namasterih, yheks-kymmen syldy keskie d’eäv.
Manoahat sanotah:
— Midä tuled namasterie prelestimäh, coarin poigu, čorttan siemen?
Laski ei.
Häi i loadiv itkun. Kolmed suutkad itkööb, i händy i tuloo namasteriz nevvomah manoahhu:
— Mene ielleh; nengomah i nengomah namasterih Spoassu kävyy, i siid sinuu nevvotah, kui pidäy Spoasale puuttuo!
Menöö sinne, i Spoassu kolmed suutkad ei tule namasterih jo. I ruvetah manoahad pagizemah keskenäh: mindäh Spoassu ei kävy kolmed suutkad namasterih?
Manoahhoa kolme lähtöö namasteriz ymbär eččimäh, midä on joadostii namasterih tulluh. Nel’l’änzil suutkil Spoassu kellojalgoih menöö, kelloh išköö i iguumin namasterin kellojalgoih menöö sinne Spoasalluo. I Spoasal häi kyzyy, nengoine i nengoine miez on, Spoasale puuttuo tahtoo.
I Spoassu nevvoo iguuminal, što nengomah i nengomah linnah käskiekkeä händy.
— Linnah mennööbi. Nengomaz linnaz on leski, i leskeh puuttuokkah. Leski händy nevvoo.
Häi menöö linnah sinne leskellyö.
Leskel kyzyv:
— Auta peästeä minuo Spoasale puuttuo. Kuibo minä voin Spoasal puuttuo?
Lesk-akku sanoo:
— Äjjy diel on puuttues.
Leskel-akal on sulhaine, i lesken-akan sulhaine čorttan kere yhteh stolah kävyy aiven. Lesk-akku sen brihan ottav dai sundugah panoo perzien al ičelleh. Yökse i tuloo kodih sulhaine. Häi gostittao, syöttäö, juottaa sulhaizen kaiken.
Sulhaizel sanoo, vot nengoin i nengoin miez nečil putil rodinuhez on i tahtoo Spoasale puuttuo.
— Kuzbo hänen on nad’pissi? Ku voinned soah nad’pisin, yhtele postelil moate rubien.
— Yhtel postelil moate ruvenned, minä nad’pisin soan, kus taht ougah.
I häi pakiččoo käen pod’piskah, i häi käen andaa pod’piskah. I ruvetah moate.
Huondeksel nouzoo sulhaine, i hänel troikku hebuo pihah tuloo. Lähtöö i brihal käsköö:
— Tarttu toakspäi kannoil!
Nad’pisie soamah ottaa brihan iččeh kere. Mennäh sinne, i häi sanoo čorttal, kaikkii vanhimale kuomalleh. Häi i stolan loadiu i syvvä i juvva loadiu kaiken jytytty kylläl. Kedä on čorttan käenalovehtu, kai kuččuu stolah. I häi rubiobi kyzymäh kaikil:
— Kel on neče nad’piss?
Pučitaheze kaikin:
— Minul eole.
Kaksi miest ei ni voija puččiekseh lujah. I otetah, kiistämäh hyö ruvetah kahtei vastai.
Yksi sanoo:
— Minä en pannuh siemendy. Minä käin kyzymäh.
A toizele sanoo:
— Minä kyzyin, a sinä käit panemah.
Kudai käi kyzymäh, händy i peästetäh eäreh i tostu otetah muokata, kudai pani, kohtustutti. Händy kaikelleh lyvväh, a yhtelleh ei anna nad’pisii šokas. I kymmene regie koivuo leikatah i tukkuh pannah. Tuli bokkah tukkuh sih i briha lykitäh. Häi palav liinan siemenen suuruoks, i händy puhaldetah vai, roih briha endizen jytytteh.
Sanotah:
— Jog annad nad’pisin šokas?
— En anna, — sanoo.
Laskettav vanhin čorttu:
— Pangoa kuoman postelile!
Ottaa sanoo:
— Nakkoa täs nad’piss, lykkeä. Kuoman postelile en lähte.
Nad’piss i soah i lähtietäh eäreh.
Tullah lesken-akan luo sen. Lesk-akku brihal nevvoo:
— Sinä mene linnah. Linnah menned, kolm yhekseä lukkuo osta. Siid osta skimnoi veičči. Kodih lähtened, veičel leikkoa omas bokas lihoa. Lihapalah loukko kaiva veičel, lukkuh pane i lukun kere dorogal lykkeä. Iče pagene dorogua myöte min vai ehtinet. Juoksed, juoksed. Opad’ leikkoa lihoa i loukko kaiva. Opad’ lykkeä dorogal. Paenned, peässed, nužniekkah riputtajje!
Häi muga i roadav, lähtöv pagenemah dorogua myöte. Kaks brihoa händ jällelpäi ajetah, kudamil nad’piss oli šokas. Häi nužniekas-sai juoksoo, pagenoo heis, nužniekkah tuloo i riputah.
Hyö otetah sylgietäh:
— Ed maltannuh eleä, ga ripu nečis!
Brihat ned jällez ajajad lähtietäh eäres, i häi keritäh nužniekaz, rippeis sie eäres dai namasterih menöö. Spoasan ker yhty, proškenoa syöv.
Kodih menoo namasteriz moamah luo. Käveltes sie, aigoa hänel menöö vuottu kymmene. Moamah händy vastoau itkun kere. Moamah kere elämöh rubio sih. Moamah sanoo:
— Spassibo, poigu, ku nenga staraičittos; Spoasale puutuid!

Vield’ärves, 1871
Šiitä kun hyö ruvetah nad’pissista pakajamah, niin enyä mitänä en ymmärrä. Mi on täššä ”nad’pissi”, ta mitein še voi olla šokašša? Mintäh hyö tahotah šen nad’pissin? ”Kaks brihoa – – kudamil nad’piss oli šokas.” Mitä täššä tarkottau?

Toisie kyšymykšie:

1. Mitä tarkoittau tämä kohta:

— Kuzbo hänen on nad’pissi? Ku voinned soah nad’pisin, yhtele postelil moate rubien.
— Yhtel postelil moate ruvenned, minä nad’pisin soan, kus taht ougah.
I häi pakiččoo käen pod’piskah, i häi käen andaa pod’piskah. I ruvetah moate.


Mi še on, kun ”pakiččoo/andaa käen pod’piskah”? Onko še jotta hyö annetah kättä šopimukšen merkiksi? Ket täššä pannah käet pod’piskah – onko šulhani ta priha?
2. Mintäh šulhani šanou, jotta ”yhtele postelil moata rubien”? Posteli vet on šänky, ka mitä tämä ”yhtele postelile rubiemine” täššä tarkottau?
3. Mi on ”kuoman posteli” ta mintäh čortta käšköy panna šiih tätä mieštä, kumpani ei taho antua nad’pissie šokaštah?
4. Leški-akka käšköy prihua, jotta ”Nužniekkah riputtajje!” Mitä tarkottau? Mitein nuušniekašša riputah?
5. ”Ed maltannuh eleä, ga ripu nečis!” Mitä tarkoitetah tällä?

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Täššä tverinkarjalaini šuarna Pertti ta Helmi Virtarannan kirjašta Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I (1990). Šen kerto Pertti Virtarannalla Darja Makarova vuotena 1966 Puasinkoin kyläššä, ihan lähellä Koslovua. Panin merkin karttah Koslovan kohtah. Šuarnašša mušikka löytäy kattilan kultua, ka hänellä on šemmoni naini, kumpani kaikki as’s’at šanelou kaikella kylällä. Miteinpä šuau mušikka kultakattilan kotih koko kylän tietämättä?
MUŽIKKA LÖUDI UARREHEN
PUASINKOI, TVER

Kuva

Elettih ukko da akka. No, naverno oldih hyö mužikka da naine, vielä euldu niin vanhat. Mužikka läksi meččäh halguo šuamah. Hiän leikkai leikkai halguo, kačahti, i puun juurella dogadi uarrehen, kuldua tukun — ynnäh kattilan kuldua! Dai šanou:
— Nämä kullat pidäis’ šuaha kodih!
No ku hänellä on naine žemmuone, što ei hiän naine voi ni midä peittiä, kaikki kylällä šanelou, nin hiän duumaiččou: ”Midä nyt miula ruadua, kuin šuaha kodih? A naizešta tože et peitä. Kuin rubied bohattumah yksin, a naine jiäy keuhäkši? Pidäu molemmilla tulla bohatakši.”
Niin šiidä hiän toissa piänä i šanou:
— Hoz’aika, paissa miula kakkarua!
Emändä paisto kakkarua äijän. Hiän läksi meččäh. Otti keralla verkon, i vielä otti jäniksenrauvat. Laški verkon jogeh, jäniksenrauvat šinne puuh šido, da kakkarat koivuloih riputteli, puun okšah čökkiäu, tropalla ših. Kuni hiän näidä kakkaroida riputteli, šini hänellä verkoh puuttu haugi. Da hauvin otti hiän, a verkon puušta puuh vedi, vot, hauvin pani raudoih, jäniksenraudoih. A šillä aigua oli jänis jo puuttun raudoih, hiän jäniksen rauvoista otti, jäniksen, da pani verkoh.
Nu, šiidä i tuli kodih, tuli da šanou:
— Vot hoz’aika, mie uarrehen löuvin. Šielä olis’ kuldua täuzi kattila!
— Oi, — naine ihaštu šanou: — Ka meilä lieu hyvä eliä nyt, emmä rubie eniä ruadamah, rubiemma vain ka šyömäh da juomah!
Naizenke lähtiettih. Hiän aštuu da šanou:
— Izändä, kačuo, puuloissa, koivuloissa kakkarua!
A mužikka buitto ni midä ei niä da šanou:
— Hyvä šie hoz’aika, midä vedih paissa, puuloissa on lehtie, a eule kakkarua!
Hiän šanou:
— Da kačo vet ollah kakkarat, kačo vet tämä ollah nastojaššoit kakkarat!
A mužikka kopittau iellehpäin.
Šiidä šanou:
— Kačo, on puušta puuh vejetty verko, dai verkošša jänis!
Hiän šanou:
— Hoz’aika, verkot vain ollah pandu jogeh, a puušta puuh ei ni ken pane verkuo! Eu tämä näin kuin šie pagizet!
— No kuin, oledgo šie šogie? — šanou, — kačo täššä, i jänis tiälä on, verkošša bringau!
Vielä kodvazen aššutah, hiän šanou:
— Izändä, kačuo, jäniksenraudoih on popadin haugi!
— No mie en tiä, hoz’aika, midä šie tänpiänä paisset, tänpiänä šie et ole tolkušša! En mie rozberi vouso šilma. Nyt, buitto jäniksenraudoih popadinnun haugi! Neušto šie tiijät što hauvit jovešša eletäh — kuin hiän voiččou jäniksenraudoih popadie!
— No mie iče ka täššä niän, neušto šie et niä!
— Mie ni midä en niä.
Niin hyö mändih, kullat otettih, tuodih, tuodih pertih. A naine läksi pihalla. Mužikka srazu otti, karžinah hauvan kaivo, šinne kullat peitti.
Jo tullah šieldä stuarosta, tullah šieldä kuldua eččimäh rahvaš.
— Missä šiula ollah kullat?
— A ken šano miula... — šano, — mistä miula on kuldua?
— On, — šanou, — kuldua, vašta hoz’aika šiun šanelou što kattilan kuldua toitta.
— Mie en tiä midä hoz’aika šanelou, kyželgiä häneldä hyvin!
Šilloin hoz’aika že istuoči da šanou:
— Mie kaikki popor’atku nyt i šanon: Kui läksimä myö tänpiänä mužikanke meččäh — koivuloissa kakkarat!
Mužikat kaikin ruvettih nagramah:
— Midä šie!
— Da, — šanou, — nastojaššoit kakkarat. Mie otin yhen vielä kädeh!
— No šie, — šantah, — nu ladno, a i vielä midä šie šielä näit?
— Šielä myö kodvazen aššumma, verko vejetty puušta toizeh, i šiinä jänis bringau vielä šielä verkošša, eläu!
Nu kaikin tuaš ruvettih nagramah, što ”šie olet houkka!” Nu, a stuarosta šanou:
— Ana vielä šanou!
— A vielä dal’še aššumma — jäniksenrauvoissa lekkuu haugi!
Nu, mužikat šantah:
— Kuin tämä näin, ne rauvat vet euldu jovešša?
— Euldu jovešša, oldih mättähän luona, i rauvat šielä, i šiinä puuttunnun.
Oo, kaikin jo ruvettih šanomah što täššä eu nyt tolkuo.
— A, — šanou, — dal’še vielä mänimmä nin puun luona kuldakattila, da ukonke žen i ottima.
Rahvaš šanottih:
— Ladno, täššä kaikki valehtelou hiän.
Kiännyttih, lähtiettih pois.
Niin mužikka i piäzi bohattumah.

Darja Makarova, 1966

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Täššä šuarnašša koroli kyšyy Venyähen suarilta, maltauko ken heijän muašša paissa hänen kera ihan erityiseh tapah. Mitä tapahtuu, konša hyö tuuvah hänellä humalamieštä?

Šuarna on Eino Leskisen kirjašta Itäkarjalaismurteiden näytteitä (1956). Šen keräi Lauri Kettunen ta šaneli Lari Jeftefejeff vuotena 1922.
ŠUARNA TOIZEN MUAN KOROLIH I VENYÄHEN TSUARIH NÄHEN
TUNGUO

Kuva

Ennen tuli koroli toizista maista Venyähen tsuarin luoksi, kyžy Venyähen tsuarilla:
— Ongo teilä šemmoine mieš, kumbane voiz miun kera paissa, midä mie duumaičen, hiän vaštuaiz miula?
Tsuari työndi ečimäh, eigo löyvy šemmoista mieštä. Šiidä käveldih, käveldih ečimäššä, löyvettih humalamieš, še veny kabakan pihalla humalašša. Šiidä händä potittih:
— Nouže pois!
Še nouži. Šiidä häneldä kyžyttih:
— Edgo maha paissa korolin kera?
Hiän šano, što:
— Mie mahan, mie maltan.
Šiidä händä tuodih korolin luoksi. Koroli šanou, što:
— Meilä pidäy šemmoine eri huoneh, komnatta, missä myö voizima olla kahen.
Šiidä hyö istuuvuttih vaššakkah, yksi puoleh stolua, toine toizeh. Šiidä koroli hänellä ojendi yhen šormen. Hiän ojendi korolilla vaštah kakši šormie. Šiidä koroli šormella d’uohatti ylähäksi. Hiän d’uohatti šormella alahakši, korolilla vaštah. Šiidä koroli d’uohatti poikkieh i pitin, šormella ristih. A hiän kiällä pyöritti alahana ymbärih.
Šihi heilä pagina loppu. Šiidä koroli šano hänellä passibon i tuli tsuarin luokši. Venyähen tsuarilla šano što:
— Passibo, kuin löydy teilä šemmoine mieš. Mie en uškon, što teilä on Venyäheššä šemmoizie miehie. Mie kuin d’uohatin hänellä, što d’umala luadi Adaman, hiän miula vaštazi, što ”niinže i D’ievan”. Šiidä mie d’uohatin ylähäkši, što d’umala luadi taivahan. Hiän d’uohatti alahakši: ”niinže i muan”. Šiidä mie d’uohatin poikkieh i pitin, ristih, što d’umala luadi d’ärvet i d’ovet. Hiän miula vaštai: ”niinže i kožet”.
Šiidä koroli tsuarilla ando passibon, läkši poigeš.
Šiidä tsuari kuču šen mužikan, kyžy:
— Midä työ pagizija korolin kera?
Hiän šano:
— Koroli miula ando kukon, mie annoin hänellä vaštah kakši. Hiän d’uohatti ylähäkši šormella: ”šilma pidäis puistua tukista šiidä ruavošta”. Mie hänellä d’uohatin vaštah, što: ”šilma pidäis painua alahakši tukista”. Hiän d’uohatti, što: ”šilma pidäiz veillä puoleh i toizeh”. A mie hänellä d’uohatin: ”šilma pidäis pyörittyä ymbärih tukista”.
Šiidä tsuari otti šuan rubl’ua d’engua hänellä ando. Šanou, što:
— Mäne, durakka, d’uo, kuin d’oit iellä, mäne d’uo ielläh!
Šen kera läksi mužikka d’uomah.

Lari Jeftefejeff, 1922

Sinilind

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai Sinilind »

Ka täššä vähän Šuojärven pakinua, luulen jotta Leppäniemen kyläštä.

Kertoja oli lähten miehen kera Sroiččah. Kukšimäissä ollešša šaneli heilä talon emäntä, mitein retušilmät hyökättih mečäššä leškiakkasen kimppuh.
REDUSILMÄT
LEPPÄNIEMI, SUOJÄRVI

Kuva

Mulloii suurespyhäz ukon ker käii Sroičas; männez mänimmö Kukšmäel. Taloin emändä saneli:
Isakovan leski lähti — parahiks nedäli aigoa — Zoadn’oih käymäh kazakan ker; siel oli yön. Lähtiettih; tuldih Niinselgäh. Niinselläs kielletäh:
— Moakkoa yödä.
A ildoin istuhuo lähtiettih kymmenendel čoasul ajamah; väli on kymmene virstoa. Kuudamanvalgie. Ajettih; kolmen virstan mändyö kyläz lähtehyö hebo ei ruvennuh mänemäh, rubei kuoržumah. Izvoššiekka kačoi, ga — redusilmät, yks puoles, toine toizes hevoo suupieles. Puuloin pidhuod oldih; vaskized nyblät, ylee suuret, čuran toizee sovis, kynnet pitkät, hambahat pitkäd da mussat irvottoa. Mužikka hebuo pletil loškai, välityttih. Kačoi, ga jo on kannoil. Nu, hebuo ajamah, min tereämbäh hebuo ajoi . . . toine redusilmä jallaksel hyppäi da nenga povoskoa kabavuttoa kynzil . . .; leski kattavui umbipäih, särizöö. Kazakka pletil viuhkai malitun ker, i kavoksenneldih.
Sanoi kazakka:
— Surma kalma, anna miul pistolka, opin mie ambuo, ku tuldaneh regeh.
Otti pistolkan, lähti rees pois da ambui pačkai. A nagramah kohahettihez mollei ylen äijäl. Mielessäh kui hyö hävittih, jo ei nävytty.
Se leski vuotti da kazakka tuli järilleh regeh. Lähtiettih ajamah — toas toine kuskarin da sen lessee välih, toine kannoil. Käzi rees. Jallaksel seizoo, toizel käel kabavuttoa povoskoa ulgon päi — leski umbipäiz magoaa. A hyö nenga kipitkää sydämeh kačotah da hambahad irvottoa. Toivot hyö haukatah.
Hebuo ajettih kuolendassah. Kylä nägyi, vähäist ennen uuzie taloloi; vie on silda da jogi. Tuldih riihen pihah; kavottih, jo ei ole. Yhes talois on tuli. Hyö duumaijah:
— Kačo slava tebe hospod’i.
I jeädih riihen toakse. A kodiheh vie puoli virstoa. Taloiz ymbäri, sillas poikki, — toas kaksi hengie rees . . .; ajettih omaheh pihah, jo kavottih.
Kazakka lähti rees poiz da rubei hebuo lassettamah, a leski lähti perttih. Mänöö sinne vanha starikka, kaččoo: kazakka langennuh kumalleh siit hevoo juuri suupieleh. Häi nossattoa; ei voi nossa.
— A voi voi, mintäh oled nenga hoamissuksis?
— Ole vaikkani.
Hebo särizöö, kuohuu kui hengie haukkii. Tuli soadih; kahen kessee veätettih kazakka perttih.
Huondeksel taluttih pappi muškal; onnoakko kuoloo. Nellä päiveä virui kielen mielettä, eigö ottanuh ni surmoida suurusta. Sit kuondui nedälin mändyö, ga ei vie roadoa voinnuh ni midä, vačča muga katkeni.

Marppa Biibinä (?), 1909
E. Leskinen: Karjalan kielen näytteitä II, 1934

Käyttäjän avatar
mp
Viestit: 2104
Liittyi: 05 08 2008, 19:45

Re: Kielinäyttehien šuarnat ta starinat

Viesti Kirjuttai mp »

Tieduo Marpan elaijas kuvanke on Suomelas-Ugrilazen Seuran Karjalan Kielen Sanakirjan johtandos. Häi oli Ahtian alalline abuniekku.

BUTTON_POST_REPLY